maanantai 9. syyskuuta 2019

Sunnuntai - kirkossa vai kaupassa?

Mooseksen laissa annetaan sapatin pyhittämisen käsky (2.Moos.20:8-10) ja se toistetaan Uudessa testamentissa vielä tarkemmin Matt. 12. luvun alussa. Joskus kuulee sanottavan, että tekeehän pappikin sunnuntaina työtä, miksi siis me muut emme saisi.

On olemassa kahdenlaista työn tekoa. On sellaista työtä, jota tehdään kaupallisuuden ja kulutuksen hyväksi, ja sitä on monen ihmisen palkkatyö. Jaakob palveli Laabania seitsemän vuotta Raakelin tähden (Gen.29), ja se oli orjatyötä naisen vuoksi. Mekin orjuutamme itsemme, jotta voisimme saada maallista hyvää mahdollisimman paljon. Työnteko elannon tähden on kuitenkin jo raamatun alkulehdillä ihmisille annettu velvollisuus: ”Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itsesi siitä (maasta) koko elinaikasi” (Gen.3:17b). 

On myös työtä, jonka päämääränä on ihmisen tai eläinten auttaminen ja suojeleminen, ja siihen Jeesus viittaa sanoessaan ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.” Uhrimenoilla tarkoitetaan Mooseksen lain mukaisia eläinuhreja, jotka aikanaan olivat jokapäiväisiä, mutta nykyisin mennyttä aikaa. Eläimistä kuitenkin puhutaan myös evankeliumissa: Ne tulee pelastaa pinteestä myös sapattina. Lähimmäisten ja eläintenkin hyväksi tehty työ tehdään taivaallisen hyvän saamiseksi. Fariseukset, jotka moittivat Jeesusta tähkäpäiden katkomisesta sapattina, eivät ymmärtäneet tätä. Mooseksen laki, jonka Jeesus vahvistaa, on auttamisen laki, ja se pyhittää sapatin eikä päinvastoin. Sunnuntaina pappi palvelee kirkossa, mutta tämä työ ei ole Jaakobin työtä, vaan Jumalan työtä.

Sapatti – tai sunnuntai – on sitä varten, että kokoonnumme kuulemaan Jumalan lain käskyjä ja sen jälkeen teemme niiden mukaan. Jumalanpalveluksessa tämä tarkoittaa paitsi eukaristiaa myös kirkkokahveja tai muuta kirkkokansan yhteistä aktiviteettia. Tämä on työtä lähimmäistemme hyväksi: kuuntelemme heitä, iloitsemme heidän kanssaan, suremme yhdessä heidän menetyksiään, ja saamme tietoa siitä, missä meidän palvelustamme tarvitaan. Kirkkokahvit ovat oleellinen osa kirkon ihmisten toinen toisilleen tekemää hyvää. Kukaan ei saa lähteä kirkosta yksinäisenä, omien huoltensa uuvuttamana. Yhteisö on olemassa sitä varten, että se jakaa jäsentensä huolet. Sapatin lepo ei ole vain sitä, että keskitymme omaan hyvinvointiimme tai emme tee mitään. Perheen kanssa läsnä oleminen on myös Jumalan työtä, jolla panostamme tulevaisuuteen.

Kristitty ei voi pitää hyvänä kauppojen sunnuntai-aukioloaikoja. Ne estävät perheen yhdessäoloa, ja lapset jäävät omilleen, sillä koulut ovat sunnuntaisin kiinni – ainakin toistaiseksi.Viikolla on kyllä tarpeeksi aikaa ostosten tekemiseen, joten on turhaa puhetta vedota tarpeeseen.

Matt. 12. luvussa kerrotaan miehestä, jonka käsi oli surkastunut. Jeesus sanoi: ”Ojenna kätesi”, ja käsi tuli ennalleen, yhtä terveeksi kuin toinenkin käsi. Kertomus muistuttaa toista kertomusta: Jumala käski Mooseksen ojentaa kätensä merta kohti ja halkaista vedet, että israelilaiset voivat kulkea meren poikki kuivaa maata pitkin. Mooseksen käsi ei itsessään voinut mitään, mutta kun Jumala käski Moosesta ojentamaan kätensä, alkoi tapahtua.

Surkastunut käsi kertoo muutakin. Ihminen voi kuulla Jumalan Sanan ja sen kehotukset, mutta jos hänellä ei ole kättä, millä tehdä Jumalan tekoja, ei Sanasta ole hyötyä. Surkastunut käsi pitää saada terveeksi, että se voisi tehdä Jumalan tekoja. Sillä Jumala tekee teot meidän ihmisten ja meidän käsiemme välityksellä. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef.2:10, vanha, tarkka käännös). Siis Jumalalla on suunnitelma, jota toteuttamaan meidät on kutsuttu. Jos me emme tee omaa osaamme, suunnitelma ei toteudu, ja monet jäävät ilman huolenpitoa.

Merja Merras




maanantai 26. elokuuta 2019

Kain ja Abel – paljon enemmän kuin veljesmurha

Tarina Kainista ja Abelista (Gen.4) on ensimmäinen, joka asettaa vastakkain kaksi elämäntapaa: paimentolaisuuden ja kaupunkielämän. Jumalan suosio on selvästi paimentolaisuuden puolella, sillä siinä hallitsevat itse elämän lait. Kaupunkia taas hallitsi noina aikoina aina kuningas, joka oli paikallisen jumalan poika. Se mitä kuningas määräsi, oli kaupungin jumalan tahto eikä siihen ollut vastaansanomista. Miksi Jumala ei sitten sulje tietä kaupunkilaisuuteen, jos se kerran on pahasta? Tässä, kuten niin monissa muissakin raamatun kertomuksissa, Jumala sallii jonkun asian toteutua jotta ihminen näkisi, että se johtaa hänen omaan turmioonsa. 

Syntiin lankeamisen jälkeen ihmisen tie vei pois alkuperäisestä tarkoituksesta, jossa kaikki tuli Jumalalta, ja se vähäinen työ minkä ihminen teki Edenin puutarhassa, oli hänen omaksi ilokseen. Kun tarinassa on siirrytty Edenin ulkopuolelle, myös työn teko muuttuu: se on tehtävä otsa hiessä eli kaikki voimat ponnistaen. Edeniin ei enää ole paluuta, sillä kerubit vartioivat sitä leimuavin miekoin. Mutta uusi päämäärä paljastuu raamatun tarinan edetessä. Se on uusi Jerusalem, Jumalan valtakunta, jonka saavuttaminen on kaikille Adamin jälkeläisille annettu mahdollisuus.

Mutta Kainin ja Abelin tarinaan siis. Synnytettyään Kainin Eeva sanoo: ”Olen saanut pojan Jumalan kanssa”. Tämä tarkka käännös merkitsee, että hän on saanut pojan Jumalan lahjana. Ilman Jumalaa hän ei olisi saanut sitä, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Jos käännetään Jumalan avulla, supistetaan näkökulmaa. Olen saanut pojan siksi että Herra on ollut kanssani, ja suonut minulle sen. Lapsi ei synny automaattisesti biologisen toiminnan tuloksena, ja näin on vieläkin. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin. Siksi lapsettoman on oikein sanoa: Herra ei ole suonut minulle lapsia.

Adamin poika Kain syntyi Edenin puutarhan ulkopuolella, mutta hän käyttäytyy samoin kuin hänen isänsä Adam oli käyttäytynyt Edenissä, eli Jumalan tahdon vastaisesti. Hän nousee veljeänsä vastaan ja tappaa tämän. Kainista tulee maanviljelijä, maan palvelija. Hänen uhrilahjansa oli maan antia. Maa on kuitenkin kirottu Adamin synnin tähden, vaikka se ruokkiikin ihmiskuntaa. 

Abel syntyy toisena lapsena, ja hänestä tulee lammaspaimen. Kertomuksessa ei Abelilla ole toiminnallista osuutta. Hän vain on, ja sitä merkitsee hänen nimensäkin, hepreaksi hebel, ohimenevä henkäys, jolla ei ole merkitystä. Sama sana hebel aloittaa Saarnaajan kirjan: Turhuuksien turhuus. Abel oli siis vain hengähdys kaikkeuden saatossa. Hän syntyy ja kuolee, ja siinä se.

Abel uhrasi yksilön laumastaan, ja näin ollen joutui tappamaan sen. Mutta jo Edenissä oli ihmisillä vaatteet eläinten nahasta, ja teksti sanoo, että Jumala puki ne heille, eli ihmisten synti pakotti Jumalan tappamaan, mikä ei ollut alunperin tarkoitus. Jos eläin tapetaan tarpeen vuoksi, se pitää samalla pyhittää Jumalalle (3.Moos.17:3-) Näin tunnustetaan kaiken kuuluvan Jumalalle. Jumala hyväksyi siis Abelin uhrin. Sama uhraamisen ajatus on edelleen voimassa islamin uskossa, jossa eläimen teurastaminen tapahtuu rituaalisesti Allahin nimeen. 

Jumala hyväksyy siis Abelin uhrin, mutta Kainin uhria hän ei hyväksy. Kun Kain siitä suuttuu, on tekstissä lause, joka vanhan, tarkan käännöksen mukaan on:
”Jos teet hyvin voit nostaa katseesi, mutta jos et tee hyvin, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä” (Gen. 4:7) Tämä lause muistuttaa aiemmin esiintynyttä lausetta:”--mutta mieheesi on sinun halusi oleva ja hän on sinua vallitseva” (Gen. 3:16). Jos siis haluat syntiä (samoin kuin miestäsi), se hallitsee sinua. Kain ei hallinnut synnin uhkaa, vaan lankesi siihen, ja otti pois elämän, jonka Jumala oli antanut, ilman mitään oikeutusta. Uusi raamatun käännös on jälleen tässä häivyttänyt oleellisen opetuksen kääntämällä tekstin ympäri: ”(Synti) haluaa sinua.”

Kaiken synnin keskellä ihmiskunta kuitenkin etenee, sillä Kain saa pojan Henokin. Kain vain yhtyi vaimoonsa ja vaimo synnytti Henokin. Ei puhettakaan siitä, että Jumala olisi tässä mukana. Kain osoittaa kulkevansa omia teitään. Hän rakentaa kaupungin, jolle vielä antaa poikansa nimen. Jumala on kaupunkeja vastaan, ja myöhemmin kuulemme miten käy Baabelin kaupungin ja tornin. Ihmisten ylpeys ja suuret luulot itsestään johtavat tuhoon.

Kainin jälkeläinen Lemek on huippu Kainin valitsemalla tiellä, sillä hän on selvästi itsetietoisen ja väkivaltaisen kuninkaan kuva, onhan Lemek selvä metateesi sanasta melek eli kuningas. Mutta Kainin elämä, samoin kuin hänen jälkeläistensä elämä, vie hänet yhä kauemmas Jumalasta. Ihminen ottaa koston omiin käsiinsä (4:23-24). Mutta tämä tie vie tuhoon, ja näin Kain ja hänen sukunsa häviävät raamatun lehdiltä. 

Adam saa Kainin tilalle uuden pojan, Setin, josta ihmisten suku lähtee jälleen etenemään, kuten Gen 5 kertoo. Seitsemäs sukupolvi tuottaa Henokin ”joka vaelsi Jumalan yhteydessä” eli hän oli kuuliainen Jumalalle. ”Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen” (5:24). Näin osoitetaan kuuliaisuuden tie, joka vie uuteen Jerusalemiin, Jumalan luo. Seitsemän on muuten jumalallisen täydellisyyden luku, eikä Henok ole tässä kohdin sattumalta seitsemäs Adamin sukuluettelossa. Kainin poika Henok ja Setin jälkeläinen Henok ovat saman nimisiä, ja he osoittavat ihmisen väärän ja oikean tien.

Kainin ja Abelin tarina haluaa siis opettaa, että vain Jumalan käskyjen mukainen elämäntapa vie ihmisen perille Jumalan valtakuntaan. Ylpeys ja omiin voimiin luottaminen taas tuovat tuhon.












sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Väkivalta ja pelko raamatussa

Monet kritisoivat raamattua sen sisältämästä paljosta väkivallasta. Olisi paljon parempi - he sanovat - jos joku vanhus tarinoisi lempeitä ja opettavaisia kertomuksia lasten satujen tapaan. Mutta toisaalta, ovathan vanhat sadutkin usein väkivaltaisia alkuperäisissä teksteissään. Raamattu kertoo kaunistelematta ihmisten elämästä, joka on ollut ja on edelleen täynnä väkivaltaa. Raamattu heittää tämän totuuden vasten kasvojamme. Ne jotka eivät tunnista itsessään vääryyttä, ovat raamatun ensimmäisiä arvostelijoita. Mutta raamattu tekee muutakin kuin vain esittelee vääryyttä: se vangitsee ihmisen vääryyden ja muuttaa sen joksikin kauniiksi.

Matt. 10:21-23 kertoo ihmisten välisestä väkivallasta ja uskovia kohtaavasta vihasta: "...lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se joka kestää loppuun saakka, pelastuu." Saman voimme lukea myös Vanhasta testamentista, Miika 7:6.

Sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoittamisen aikoihin hallitsijoiden toteuttama väkivalta ja sen ihmisissä aiheuttama pelko olivat jokapäiväistä todellisuutta, eikä pakopaikkaa ollut. Yhtä väkivaltaista kuningasta seurasi toinen, ja taas toinen. Mutta raamattu vastaa väkivaltaan esittelemällä kuninkaan, joka ei ole väkivaltainen ja joka on mahtavampi kuin kaikki muut kuninkaat maan päällä. Näin ne, jotka kokevat kaiken aikaa hallitsijan tuottamaa väkivaltaa, saavat raamatusta tiedon, että on olemassa hallitsija, joka toimii toisin. Heille kerrotaan, että pahuus tulee saamaan palkkansa, vääryys hävitetään ja ne, jotka sitä harjoittavat, saavat tuomionsa. Jumala toimii omiensa puolesta. Ainoa asia, jonka pitäisi huolettaa sanoman kuulijaa, on se olenko minä itse tekoineni tuomion alaianen samoin kuin nuo väkivaltaiset kuninkaat. Kohtaako minuakin Jumalan tuomio?

Pelko synnyttää toivottomuutta, mutta raamattu vastaa: Teillä on toivo paremmasta.

Jotkut uskonnot, joista parhaiten tunnemme ehkä islamin, asettavat kansakunnat ja ihmiset toisiaan vastaan. Raamatun Jumala kuitenkin ilmoittaa olevansa kaikkien kansojen  ja ihmisten Jumala, joten häneen uskovat eivät voi nousta toista kansaa tai toista ihmistä vastaan. Jumala yksin on kaikkien tuomari. Jeesus lähetti apostolit ikäänkuin valtakuntansa suurlähettiläinä kaikkialle kertomaan, että on olemassa valtakunta, joka kulkee kaikkien kansojen yli ja läpi, ja se on rauhan valtakunta. Apostolien tehtävä oli kulkea ja saarnata tästä valtakunnasta. Jos heitä kuunneltiin, niin hyvä, mutta jos ei kuunneltu ja vastattiin väkivallalla (kuten Paavali Apt. 16:19-29), apostolit saivat lähteä pois seuraavaan kaupunkiin. Väkivaltaan ei saanut vastata väkivallalla. Jos pysyt uskollisena tälle opetukselle, se vie sinut Jumalan valtakuntaan. Tämä valtakunta on vasta tulossa, se ei ole vielä täällä, mutta lupaus siitä on, ja on ollut jo kauan.

Kärsimys, vaino ja syrjäytyminen ovat ihmisten kokemuksessa yleismaailmallisia. Kun Herra tulee takaisin maan päälle, silloin tullaan näkemään ovatko tekomme kunnioittaneet häntä vai ansainneet hänen vihansa. Kärsimykset tulevat olemaan todisteena siitä, olemmeko pysyneet kestävänä koettelemuksissa.
Meidän on myös hyväksyttävä se, että Jumalan antamat säännöt raamatussa ovat totuuden ja elämän säännöt, vaikka yhteiskunnassa olisivat vallalla kuinka vastakkaiset mielipiteet. Kristityn on pysyttävä uskollisena opetukselle vainon uhallakin.

On tärkeää tietää miten pelko ilmenee raamatussa. Jumalaa ja hänen tuomiotaan on yksin pelättävä. Kaikki muu on Jumalalle alisteista. Jos pelkäät kiusaajiasi, he saavat yliotteen sinusta. Jos pelkäät menettäväsi oman valtasi, olet oman valtasi orja. Asiat joita pelkäät, kontrolloivat sinua. Siksi jopa teini-ikäiset lapsesi, jotka kieltäytyvät tottelemasta sinua, ovat sinulle vaarallinen haaste: "Viisas se joka sanojaan säästää, järkevä pitää päänsä kylmänä"(Snl 17:27), ja "Joka taipuu kuriin, vaeltaa elämän tietä, nuhteista piittaamaton kulkee harhaan"(Snl 10:17).
Merja Merras

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Länsimaiden arvot perustuvat raamattuun!

Luin lehdestä joku aika sitten erään tietäväisen poliitikon lausunnon, että länsimainen sivistys perustuu antiikin Kreikan ja Rooman ihanteisiin. Jos kristinuskollakin on joku osuus tähän, on se häviävän pieni. Näin puhuu ihminen, jolla ei ole raamatun eikä varhaisen kirkon käytäntöjen tuntemusta. Tosiasia on, että kaikki se, mikä meillä länsimaissa on yhteiskunnassa hyvää, perustuu raamattuun: tasa-arvo, ihmisen ainutlaatuisuuden kunnioitus, elämän kunnioitus, toisen ihmisen huomioonottaminen, koulutus, ja vieläpä sankarimyyttikin. Miten niin? No, minäpä kerron.

Ihmisarvo juontaa juurensa siitä, että raamatussa ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mutta ei minkä tahansa jumaluuden, vaan sen ainoan Luojan, joka on antanut ihmiselle maailman varjeltavaksi ja toiset ihmiset huolenpidon kohteiksi. Kun raamatun Jumalan ominaisuuksiin kuuluu rakkaus ja oikeudenmukaisuus, ihminen Jumalan kuvana on myös velvollinen noudattamaan niitä. Tämän varhaiskirkko ymmärsi harvinaisen selvästi. Lapsia ei enää voinut jättää heitteille, ja köyhiä ja sairaita tuli auttaa. Kreikassa ja Roomassa - Intiasta puhumattakaan -  oli ylenkatse yleisenä tapana. Intiassa siksi, ettei toisen ihmisen kohtaloon saa puuttua.

Entä tasa-arvo? Tunnetuin tasa-arvoon viittaava lause lienee: "Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal.3:28). Tässä kuitenkin puhutaan uskovista, jotka ovat yhtä Kristuksessa. Varsinaisesta ihmisten välisestä tasa-arvosta ei tässä ole kysymys. Sen sijaan voimme löytää tasa-arvon käsitteen tutusta lauseesta:"Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" tai Vanhan testamentin säädöksistä, esim. "Kohdelkaa joukossanne asuvia muukalaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuten itseänne..." (3.Moos. 19:34)
Tasa-arvossa on kuitenkin rajansa. Mies ei voi synnyttää eikä nainen siittää. Ihmisillä - kuten eläimilläkin - on omat tehtävänsä kokonaisuuden hyväksi eikä näitä voi muuttaa. Tätä tuntuisi nykymaailma kuitenkin kovasti yrittävän, esim. tasa-arvoisella avioliittolailla. Avioliitto on kahden tasa-arvoisen ihmisen, miehen ja naisen, välinen liitto lasten synnyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Avioliittoa ei perustettu rakkauden tähden, sillä rakkautta voi osoittaa jokaiselle ihmiselle, ei vain parisuhteessa.

Suvaitsevaisuutta taas ei ole missään päin maailmaa harrastettu ennen kristinuskoa. Jeesus sanoo: "Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin" (Matt.5:39). Tällä tarkoitetaan häpeän vastaanottamista, ei niinkään väkivaltaa. Jos joku on eri mieltä kanssasi ja osoittaa sen karkeasti, ei sinun pidä mennä mukaan, vaan annettava toisen pitää mielipiteensä, niin väärä ja vahingollinen kuin se mielestäsi onkin. Jeesus antaa esimerkin vastatessaan Pilatukselle: "Jos puhuin väärin, osoita mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?" (Joh.18:23)  Mutta jos joku haluaa sinun kannattavan raamatun vastaisia mielipiteitä, on sinulla oikeuss sanoa Ei!  "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä" (Apt. 5:29).

Koulutus on kristinuskon kaikkien ulottuville tuoma etu. Antiikin maailmassa vain vapaat (ja laiskat) ihmiset saattoivat keskustelun ja väittelyn avulla kouluttautua ymmärtämään maailmaa ja sen lainalaisuuksia. Orjat tekivät työt eikä heillä ollut aikaa minkäänlaiseen itsensä kehittämiseen. Vasta luostarilaitos ja myöhemmin reformaatio toivat lukemisen ja luetun ymmärtämisen kaikkien ulottuville. Miksi Intiasta on kuitenkin noussut paljon tietokone-eksperttejä ja muita korkeasti koulutettuja?  Koska siellä on Britannian hallinta-ajoista alkaen ollut kristillisiä kouluja ja yliopistoja, jotka ovat avoimia kaikille kykeneville, kansallisuuteen katsomatta. Intian uskonto ei ole kyennyt tuomaan mitään yllä mainituista eduista sen kansalle.

Kolmasosa maailman väestä tunnustaa ainakin nimellisesti kristinuskoa. Nousussa oleva islam on myös suuri uskonto, mutta vielä on kristillisellä lähetystyöllä tehtävää. Vielä on kansoja, jotka eivät ole osallisia kristinuskon mukanaan tuomista ihmisyyden arvoista.

Merja Merras

torstai 2. toukokuuta 2019

Mirhantuojanaiset Kristuksen haudalla

Kun ajattelemme naisia Kristuksen haudalla, on meidän nähtävä silmiemme edessä pikemminkin ikonin kuva kuin kuva todellisuudesta. Ikoni pyrkii tekemään näkymättömän näkyväksi, jättämättä kuitenkaan hetkeksikään alkuperäistä raamatun "sanaa". Jos ikoni ei ole uskollinen raamatun sanalle, se ei ole ortodoksinen ikoni. Meidän tulee siis hylätä historian näky eikä ole tavoiteltava sitä todellisuutta, jossa Jeesuksen tyhjä hauta paljastui. Vaikka Jeesus oli historiallinen henkilö ja hänen ristinkuolemansa todellinen tapahtuma, ei siitä ole kirjoitettu historiankirjaa, vaan evankeliumi. Toisin sanoen sillä halutaan kertoa meille jotain muuta kuin historiankirjat voivat kertoa: "Nämä ovat kirjoitetut jotta te uskoisitte" (Joh.20:31).

Pyhät naiset Kristuksen haudalla -ikonissa voidaan kuvata joko Matteuksen, Markuksen, Luukkaan tai Johanneksen evankeliumeiden ylösnousemuskertomusta, ja kaikissa on eri määrä naisia ylösnousemuksen todistajina.

Miksi näin?  Kirjallisuudessa tekstillä on omat tarkoitusperänsä, jotka selviävät vain kokonaisuudesta käsin. Ensinnäkin: Raamatussa nainen esiintyy aina jonkun ryhmän edustajana. Tämän näemme selvästi Hoosean kirjan luvuissa 1 ja 2. Tytär Siion taas merkitsee pelastettujen ryhmää, taivaallisen Jerusalemin eli Siionin asukkaita.

Markuksen evankeliumi kirjoitettiin ensimmäisenä, aikana jolloin Jerusalemin temppeli oli vielä olemassa. Tämän evankeliumin mukaan haudalla oli kolme naista: Magdalan Maria, Maria Jaakobin äiti ja Salome. Nämä naiset edustavat omia ryhmiään. Evankeliumeissa Magdalan Maria - paremmin tunnettu Maria Magdalenana - on aina pakanakansojen edustaja. Maria Jaakobin äiti taas on kaikkien juutalaisten edustaja, hehän ovat Jaakobin suvun jälkeläisiä, ja  heitähän oli muuallakin kuin Juudeassa ja Jerusalemissa. Jerusalemin temppeliin lujasti kiinnittyneiden juutalaisten oli vaikeinta hyväksyä Jeesus Messiaana. Heitä edustaa Markuksen kertomuksessa Salome, sillä nimi sopii Salomon rakentaman temppelin yhteyteen. Näin Markuksen evankeliumi kertoo siitä, miten ylösnousemuksen todistajina olivat pakanakansojen, juutalaisten ja alussa myös ns. fundamentalistijuutalaisten edustajat.

Matteus laajensi Markuksen evankeliumia sen jälkeen kun temppeli oli tuhottu ja juutalaiset kokeneet vuosisataisen unelmansa rauenneen. Fundamentalistijuutalaiset eivät enää millään tasolla olleet mukana Jeesus-liikkeessä ja siksi Matteuksen evankeliumin mirhantuojanaisia on vain kaksi: "Magdalan Maria ja se toinen Maria".  "Se toinen Maria" edusti juutalaiskristittyjä, sitä joukkoa kristikunnassa, joka väheni jatkuvasti pakanakansojen tullessa suurin joukoin mukaan.

Luukkaan evankeliumissa naisten nimet on kerrottu toisella tavalla. Naisia tuli haudalle, mutta ne, jotka kertoivat näkemästään apostoleille, olivat "Magdalan Maria ja Johanna ja Maria, Jaakobin äiti ja muuta naiset heidän kanssaan".  Johanna on uusi nimi tässä evankeliumissa. Johanna on Johannes -nimen feminiinimuoto, ja molemmat merkitsevät "Herra on armollinen".

Johanneksen evankeliumissa tapaamme Kristuksen haudalla vain yhden naisen, Magdalan Marian. Hän edustaa Paavalin perustamaa yhteisöä, joka oli avoin kaikille uskoville. Tämä yhteisö eli kirkko oli ja on ainoa ylösnousemuksen sanoman eteenpäin viejä maailmassa.

Merja Merras

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Jumalan poika, Daavidin poika, ihmisen poika?

Jeesukselle on annettu Uudessa testamentissa kaikki nämä nimet. Miten ne eroavat toisistaan ja mitä ne oikeasti merkitsevät?  Asiaa on tarkasteltava kokonaisuutena eikä vain yhden raamatunkohdan mukaan.

Jumalan poika -nimitys kuului hellenistisen  ja roomalaisen ajan kuninkaille. Kuningas oli saanut valtansa kaupunkinsa jumalalta, ja kuninkaan katsottiin olevan tuon jumalan poika. Hän oli vastuussa jumalalle toimistaan, ja jos toimet eivät miellyttäneet jumalaa, tämä saattoi suuttua ja tuhota kaupungin ja kuninkaan sen mukana. Tuon ajan maailmassa oli vain kuninkaita, pappeja ja tavallisia ihmisiä.

Jeesuksesta käytetään paljon nimitystä ihmisen poika vastineena tuolle kaikkien tuntemalle kuninkaalliselle nimitykselle. Ihmisen poika on sama kuin ihminen.Tällä tahdotaan alleviivata sitä, että Jeesus ei ollut syntynyt kuninkaaksi, vaan hän oli vain ihminen, kuin kuka tahansa. Maan päällä kuningasta ei tarvita mihinkään, koska Jumala itse on kuningas, kaiken luomakunnan Herra (1.Sam.8). Vanhan testamentin alkuluvuissa jo tehdään selväksi, että Jumala Kaikkivaltias on kiinnostunut vain tavallisista ihmisistä, ei kuninkaista, joiden valta on häilyvää.

Matteuksen evankeliumin alkuluvussa Jeesus osoitetaan Daavidin suvusta nousseeksi, eli hän oli Daavidin poika. Jumala oli  luvannut kuningas Daavidille dynastian ikuisiksi ajoiksi (2.Sam 7:11-16). Kun Daavid esittää halunsa rakentaa Jumalalle temppeli (bet), hän saa vastauksen, ettei Jumala tarvitse sellaista, mutta sen sijaan Jumala rakentaa Daavidille (kuningas)huoneen (bet), ja vahvistaa sen ikuisiksi ajoiksi: "Sinun valtaistuimesi on oleva iäti vahva". Luvattu Messias tulee syntymään siis Daavidin suvusta. Enkeli Gabriel vahvisti tämän ilmoituksellaan Marialle: "Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen - hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:32-33). Daavidin poika merkitsee siis raamatussa aina Messiasta, odotettua "kuningasta", jonka valtakunta tulisi olemaan ikuinen. Se vain oli vaikea ymmärtää, ettei tuo valtakunta tulisi olemaan maanpäällinen, vaan taivaallinen.

Messiaan kuninkuus ei lopulta ole sitä, että hän on Daavidin poika, vaan pikemminkin sitä, että hän on ihmisen poika. Toisin sanoen Jeesus ei ollut pelkältä syntyperältään - mitään tekemättä - oikeutettu Messiaan rooliin, vaan hänen tehtävänsä tavallisena ihmisenä oli opettaa kansaa. Ja opettajana hänen tuli itse täyttää kaikki se minkä hän toisille opettaa. Tämähän on hyvän opettajan tunnusmerkki. Ja tämän Jeesus teki.

Kaikki kolme Jeesuksen nimitystä huipentuvat hänen ristinkuolemaansa. Ihmisenä hän kuoli tuskallisen kuoleman. Jumalan poikana hän täytti Isänsä tahdon, ja Daavidin poikana hänet korotettiin Daavidin dynastian päätepisteeksi, siis asemaan, johon hän itse ei ollut pyrkinyt, mutta johon hänet oli valittu, jotta ihmiskunta voisi päästä kuoleman pauloista.

Mistä tämän tiedämme? Sen todisti meille sadanpäällikkö seistessään ristin juurella ja huudahtaessaan: "Totisesti tämä oli Jumalan poika!" (Matt. 27:54) Mistä sadanpäällikkö sen tiesi? Sadanpäällikkö oli upseeri, sadan sotilaan komentaja, ja hän oli tavannut Jeesuksen aikaisemminkin. Jeesus oli parantanut hänen palvelijansa vain sanallaan (Matt. 8:5-13). Nyt tuo upseeri näki, miten Jeesus täytti lähettäjänsä käskyt viimeiseen asti. Hän oli saanut tehtävän kärsiä ja kuolla, ja hän teki sen aivan kuin sotilas tekee sen mitä upseeri käskee. Sadanpäällikkö ajatteli: Jos tällä miehellä on valta parantaa sairaita pelkällä sanallaan, ja hän tottelee lähettäjänsä käskyä loppuun asti, ei hän voi olla muuta kuin Jumalan poika, hänen lähettämänsä.
Tämän haluaa tarina meille kertoa.

Kirkon myöhemmässä traditiossa tälle sadanpäällikölle on annettu nimi Longinus, joka on todennäköisesti latinalaistettu muoto kreikan kielen keihästä tarkoittavasta sanasta longkhe.   Apostolien teoissa voimme lukea sadanpäälliköstä nimeltä Cornelius (Apt.10). Molempien sotilaiden tarinalla on tekstissä sama tarkoitus: Ristin luona sadanpäällikkö liittyy messiaaniseen yhteisöön uskonsa perusteella. Cornelius taas liittyy siihen tulemalla ateriayhteyteen Paavalin seurakunnan kanssa.

Olivatko nämä upseerit yksi ja sama henkilö tai ylipäätänsä historiallisia olentoja, ei ole oleellista. Vain tarinalla ja sen opetuksella on merkitys. Kirkon perimätiedossa on evankeliumin tarinaa jatkettu siten, että molemmista tulee piispoja ja he kärsivät itsekin marttyyrikuoleman. Tällä tahdotaan kertoa se alkukirkon - ja vieläpä nykyhetkenkin - todellisuus, että marttyyrikuolema on lähellä jokaista, joka tunnustaa julkisesti uskonsa.

Merja Merras

 


sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Mitä ajatella raamatun 500 ja 900 vuotta vanhoista ihmisistä?

Olemme vastikään saaneet lukea maailman vanhimmasta ihmisestä, 116 vuotiaasta japanilaisesta naisesta, joka ratkaisee yhtälöitä ja muutenkin näyttää kuvassa varsin pirteältä. Samoihin aikoihin saimme kuulla tiedemiehen arvion, että ihminen voisi periaatteessa elää hyvinkin 120 vuotiaaksi. Näin toteaa myös raamattu: "Olkoon siis hänen elinikänsä enintään 120 vuotta" (Gen 6:3).

Mutta ennen tätä 6. luvussa tapahtunutta ihmisiän rajoittamista raamattu levittää eteemme monia henklöitä, joiden iäksi mainitaan kaksisataa, viisisataa tai jopa yhdeksänsataa vuotta. Miten tähän tietoon tulisi suhtautua? Tiedämme hyvin, että raamattu on kirjallisuutta, ei tarkkaa historiaa, joten nämä luvut tulee nähdä osana tarinaa; ne kertovat meille jotain.

Adamin jälkeläisten ylipitkät elinajat (Gen. 5) ovat todennäköisesti vastine Sumerin, Akkadin ja Babylonian kuningaslistoille, jotka hyvin tunnettiin raamatun kirjoittamisen aikoina, ja joissa esiintyy kuninkaitten ylipitkiä hallituskausia. Kuninkaat olivat aina jumalan poikia, paikallisen jumalan valtaan asettamia. Mitä mahtavampi ja pitkäikäisempi joku kuningasdynastia on ollut, sitä mahtavammalta näyttää sen jumala. Kun joku kansakunta alkoi levittäytyä ja tulla vahvaksi, se ei halunnut esiintyä nousukkaana historian näyttämöllä, vaan se halusi perustella olemassaolonsa aikaisempien vanhojen legendojen avulla. Sumerin pitkät kuningaslistat ulottuivat kauas myyttiisin aikoihin, jolloin hallitsijoiden sanottiin eläneen satoja vuosia. Raamattu ikäänkuin parodioi näitä mahtailuja.

Raamatussa halutaan sivuuttaa jumalat, kuninkaat ja heidän itsekkäät toimensa. Heidän tilalleen asetetaan ihminen. Halutaan osoittaa, etteivät maan päälliset tapahtumat ole kuninkaitten ja heidän takanaan operoivien jumalien ansiota, vaan ne ovat ihmisen ja hänen sukunsa aikaansaamia. Jumala siunaa ihmisen suvun jatkumisen heti raamatun alussa. Kun kuninkaat esitetään muinaisuudessa ikivanhoina, raamattu puolestaan esittää useat ihmiset ikivanhoina. Ihmisdynastialla on lisäksi yksi etu verrattuna kuningasdynastiaan: kuninkailla oli aina uhkana perimyssodat, jotka joskus ovat hyvin verisiä. Tällaisesta voimme lukea esim. Daavidin valtaannousun yhteydessä (2.Sam. 2-4). Mutta ihmisen suvun jatkumisen varmistaa esikoinen ja siitä suku jatkuu rauhanomaisesti. "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän loi heidät..."(Gen. 1:27). Eli siis: Jumala on ainoa kuningas ja kaikki ihmiset ovat hänen kuvinaan vastuussa hänen luomakunnastaan. Siihen ei tarvita kuningasta.  Kun Adam kuolee, hänen esikoisensa Set asetetaan samanlaiseen asemaan kuin Adam oli ollut: "Kun Adam oli 130 vuoden vanha, syntyi hänelle poika, joka oli hänen kaltaisensa, hänen kuvansa, ja hän antoi hänelle nimen Set" (Gen. 5:3). Vaikka Adam kuolee, hänen jälkeläisensä perivät automaattisesti hänen asemansa eikä perimyssotia ole.

Näin Adamin suku jatkuu, ja tarinassa jokainen sen jäsen elää satoja vuosia kuten kuninkaat muinoin. Viimein tullaan Henokiin, josta kerrotaan: "Kun Henok oli elänyt 65 vuotta, hänelle syntyi Metuselah. Metuselahin syntymän jälkeen Henok eli kaikkiaan 365 vuotta. Hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen" (Gen.5:21-24). Henokin nimi tarkoittaa omistautunut (Jumalalle). Henokin ikä on sama kuin vuodessa on päiviä, ja se merkitsee, että hän eli täyden elämänajan omistautuen nimensä mukaisesti Jumalalle. Kahdesti sanotaan, että hän vaelsi - toisin sanoen eli - Jumalan tahdon mukaisesti, ja siitä johtuen hän ei kuollut, vaan hän meni asumaan Jumalan luo. Näinhän oli tarkoitus asioiden mennä ennen syntiinlankeemusta, sillä vasta syntiinlankeemus toi kuoleman ihmissuvulle. Henokin ainutlaatuisuus käy ilmi siitäkin, että hän on sukuluettelon seitsemäs jäsen, ja luku seitsemän tarkoittaa jumalallista täydellisyyttä. Luku kymmenen taas on inhimillisen elämän täysi luku, ja sen saa sukuluettelossa Nooa.

Henok on Adamin korjaava vastapari. Siinä missä Adam syntiinlankeemisellaan toi maailmaan kuoleman, siinä Henokin elämäntapa tuli osoittamaan, että kaiken elämän jatkumisen takeena on vain Jumalan tahdon noudattaminen. Henok ei kuollut kuten Adam ja hänen muuta jälkeläisensä, vaan hän siirtyi suoraan Jumalan luo. Henokin tavalla eli myös Nooa, joka selvisi vedenpaisumuksesta, sillä hänenkin sanotaan vaeltaneen Jumalan tahdon mukaisesti (6:9). Nooa ei kuitenkaan lopulta saanut Henokin palkkaa, vaan juopumus koitui hänelle synniksi. Kaikki synti saa alkunsa siitä, käytämmekö Jumalan meille antamia lahjoja oikein vai väärin. Näin Adamin kohdalla, ja näin myös Nooan kohdalla. Jos hän ei olisi maannut juopuneena ja alastomana teltassaan, ei hänen poikansa Haam olisi joutunut lain rikkojaksi. Mutta tämä onkin jo toinen stoori.

Merja Merras

Lisää aiheesta: Paul Nadim Tarazi, Genesis: A Commentary. The Chrysostomos Bible. Ocabspress  2009.