Miksi käärmettä piti kunnioittaa? (Why to honor a serpent?)

 Muistatko raamatun kertomuksen erämaavaelluksen ajalta, jossa kansa napisi veden ja ruuan puutteessa, ja Jumala lähetti käärmeitä puremaan heitä. Virkistä muistiasi ja lue 4.Moos. 21:4-10. Jos luet kertomuksen käännöksenä – kuten todennäköisesti teet – saat asiasta aivan toisenlaisen kuvan kuin jos lukisit sen alkukielellä.

Se mikä on käännetty myrkkykäärmeiksi, on hepreaksi nehashim serafim. Nahash on käärme yksikössä, ja sama sana esiintyy jo 1. Moos. 3:ssa, syntiinlankeemus-kertomuksessa. "Mutta käärme (nahash) oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut..." Ja käärme houkutteli ihmisen tekemään Jumalan käskyn vastaisen teon, tämänhän tiedämme. Se on selvä asia.

Mutta entä serafim? Se on serafi -sanan monikko. Siis enkelit? No, ei ihan. Saraf on verbi, joka tarkoittaa polttamista. Kun raamatussa esiintyy serafi, on kyseessä aina polttava tai huikaisevan valoisa ilmiö. Asia joka on sekä hyvä että vaarallinen. Onhan tuohus pääsiäisen jumalanpalveluksessa hieno asia, kun se loistaa monien käsissä. Mutta samalla se on myös vaarallinen, sillä se voi sytyttää edellä kulkevan hiukset palamaan ja myös polttaa koko kirkon, ei siis hyvä asia. Tästä johtuu, että saraf verbi on käärme-kertomuksessa käännetty tuhoavaksi myrkyksi. Englannissa se on kuitenkin fiery serpent, hehkuva, tulinen käärme, joten alkuperää näkyy hieman.

Palataan kertomukseen. Kun vaaralliset käärmeet olivat aiheuttaneet kuolemaa, kansa kääntyi Mooseksen puoleen, katui napinaansa ja pyysi Jumalaa poistamaan käärmeen, huom. yksikössä: nahash. Toisin sanoen: poista kiusaaja keskuudestamme! Jumala ei kuitenkaan tehnyt sitä, koska kiusaaja on aina keskuudessamme. Hän käski Moosesta tekemään saraf'in ja panemaan sen merkiksi, että jokainen purtu joka sitä katsoo, jää eloon.

Mutta tekikö Mooses saraf'in? Ei! "Ja Mooses teki pronssista käärmeen (nahash nehoshet) ja pani sen tangon päähän..." Miksi hän teki näin? Siksi, että muiden kansojen tapaan hän päätti rakentaa "epäjumalankuvan", pronssikäärmeen, jota ylöspäin katsoen purtu henkilö jäisi eloon. Kansojen jumalapatsaat olivat se tapa, jolla tällaiset asiat oli ennen järjestetty. Jumala salli tämän, koska hän oli sanonut profeetta Hesekielin kautta:

"Mutta Israelin heimo niskoitteli minua vastaan erämaassa, he eivät vaeltaneet minun käskyjeni mukaan, ylenkatsoivat minun oikeuteni, jotka ihmisen on pidettävä, että hän niistä eläisi...Niin minä ajattelin vuodattaa kiivauteni heidän ylitsensä erämaassa ja lopettaa heidät. Mutta minä tein,minkä tein, oman nimeni tähden, etttei se tulisi häväistyksi pakanain silmissä , joitten silmäin edessä minä olin vienyt heidät pois... heidän silmänsä pälyilivät heidän isiensä kivijumalien perään... "Niinpä minä annoin heille käskyjä, jotka eivät olleet hyviä...ja annoin heidän saastua lahjoistaan.. jotta he tulisivat tietämään, että minä olen Herra" (Hes. 20:21-26). 

Herää ehkä kysymys, miksi pakkosiirtolaisuudessa eläneen profeetta Hesekielin lausumalla pitäisi selittää kauan ennen häntä tapahtunutta erämaavaelluksen episodia. Kun perehdytään raamatun tekstiin alkukielellä sen kokonaisuudesta käsin, havaitaan, että profeettojen kirjat olivat historiallisesti ensimmäisiä kirjoitettuja raamatun kirjoja, ja muut kirjat on tehty niiden avulla tähdentämään profeettojen opetuksia. Nyt olisi jo aika hylätä lopullisesti ns. historismi, eli raamatun kirjojen käsittäminen historialliseksi jatkumoksi, alkaen Abrahamista ja kulkien Joosefin, Mooseksen ja kunings Davidin kautta Baabelin vankeuteen. Raamattu on kirjoitettu opetukseksi, ei historiankirjaksi. Kertomuksia on käytetty opettamaan Jumalan tahdon noudattamisen tärkeyttä, ei muuta.

Pronssikäärme episodi siis opetti ja opettaa yhä kertomuksen kuulijoita siitä, että Jumala pysyy käskyissään, jotka ovat tarkoitetut noudatettaviksi. Jos jätät käskyt ja poikkeat entisiin tapoihisi, Jumala ei ehkä heti iske sinua päähän, vaan hän järjestää kiertotien, jota noudattaen voit palata takaisin hänen käskyjensä piiriin. Israelin kansa pelastui, vaikka oli pystyttänyt epäjumalanpatsaan, koska Jumala ei halunnut että hänen nimensä tulisi pakanakansojen pilkkaamaksi: "Hän vei heidät pois Egyptistä, mutta mitä sitten tapahtui? He kuolivat kaikki erämaahan käärmeitten puremina! Hah hah!" Pahasta epäjumalanpatsaasta sukeutui jotain hyvää: kansa sai jatkaa matkaansa kohti luvattua maata, ja Jumalan nimi pysyi kunniassa.

 

Filosofia ja kristinusko (Philosophy and Christian Faith)

 Filosofia on nyt kovassa huudossa. Ihmiset etsivät filosofeilta vastauksia ihmisenä olemisen ongelmiin. Ennen muuta: miten saavuttaa hyvä elämä? Vastaus on yleensä sama: älä tee vahinkoa toisille, elä sopusoinnussa luonnon kanssa, kunnioita kaikkia ihmisiä. Näinkö se siis onnistuu? Entäpä ihmiskuntaa jatkuvasti uhkaavat vaarat: ilmastonmuutos, luontokato, jatkuvat sodat, luonnonkatastrofit, rakkaiden ihmisten äkillinen kuolema, vakavat sairaudet jne. Mitä filosofia voi niille? Korkeintaan sanoa, että kestä kaikki. No, muutakaan vaihtoehtoa ei ole näille luetelluille ongelmille.

Entäpä sitten yleinen sanonta: jokainen on oman onnensa seppä? Onko niin? No, ei varmasti, sillä ihmisen onni ei riipu yksin hänen tekemisistään, vaan lukuisista ulkoisista ja sisäisistä tekijäistä. Vaikka kuinka taot onnea itsellesi, voi kulman takana odottaa katastrofi, jota et osannut ottaa lukuun, ja onnesi on mennyttä.

Mikseivät filosofiat sitten kelpaa kristitylle? Onhan siellä paljon hyvää ja raamatulle rinnakkaista asiaa. Siksi, että raamattu on kirjoitettu hellenistisen maailman (300-200 eKr) aikana nimenomaan vastapainoksi tuolloin kaikkialla opetettavalle filosofialle. Raamatun tarkoituksena on osoittaa Luoja-Jumalan suvereenisuus maailman historiassa ja ihmisten elämässä, ja osoittaa filosofiat vain jonkun ihmisen ajatusrakennelmaksi. Tästä puhuu Paavali vakuuttavasti 1. Korinttilaiskirjeensä alussa.

Mitä raamatulla sitten olisi sanottavana onnellisen elämän etsijöille? Sieltä käy ilmi, että ihminen ei ole mitään. Hän on vain työkalu Jumalan kädessä, pian pois heitettävä, ja katoava. Vain Jumala, joka työkalua käyttää, saa jotain aikaan. Sinä olet täällä väliaikaisesti, tullut maasta ja maahan palaava. Mitään pysyvää et itse saa täällä aikaan. Vain Jumalan sanat – se minkä hän istuttaa – on olemassa ikuisesti, eivät ihmisten pysyviksi aiotut projektit. Ainoa pysyvä on Jumalan laki ja opetus, ja sen löydät raamatusta, et filosofiasta. Tämän lain ydin on siinä, että pyrit auttamaan apua tarvitsevia, jos se sinusta riippuu. Ja kuljet tätä tietä nuoruudesta aina hamaan vanhuuteen. Kristinusko on nimittäin tie, ei vain pelkkä usko. Näin täytät sen, mitä ihmiselle on raamatussa annettu tehtäväksi. Sinun ei tarvitse yrittää tehdä opetuslapsia Kristukselle. Matt. 23:15 varottaa: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te kierrätte maat ja meret hankkiaksenne edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistutte, teette hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse olette.” Tämä oli tietysti juutalaisille sanottu, mutta nykyaikana se käy myös erilaisiin kristillisiin kuppikuntiin houkutteluun. Ortodoksiseen kirkkoon liittymistä ei myöskään tule propagoida. Sinun tehtäväsi on ainoastaan synnyttää omat lapsesi ja varjella heidät raamatun opetuksessa. Jumala tekee itse omat opetuslapsensa niin kuin itse haluaa. Muista miten varhaiskirkko sai uudet jäsenensä: he näkivät miten kristityt elivät ja huomasivat tämän elämän seuraamisen arvoiseksi. Näkevätkö kirkon ulkopuolella olevat ihmiset nyt ortodoksien elämän sellaiseksi, että sitä kannattaa seurata?

Mitä sitten pitäisi ajatella ortodoksisen kirkon pyhistä isistä, jotka käyttivät kreikkalaista filosofiaa selittäessään Jumalan olemusta ja ihmisten ja Jumalan suhdetta? Silloin kun kristinusko syntyi, oli ainoana korkeimman opetuksen ahjona kreikkalaiset akatemiat ja niiden filosofi-opettajat. Koska isät eivät osanneet hepreaa eivätkä tunteneet juutalaista kulttuuria, oli luonnollista, että filosofia oli ensisijainen tiedon lähde. Tiedämme kuitenkin, että isät viettäessään aikaa luostareissa ammensivat tietoa myös raamatun opetuksesta. He pyrkivät yhdistämään oppimaansa filosofiaa raamatun totuuksiin. Näin syntyivät ortodoksisen kirkon dogmit, joihin olemme nyt sidotut. Tosin myös muut kirkot – myös luterilainen – ovat samalla tiellä, sillä varhaiskirkko oli kaikille yhteinen, ja filosofiasta ei haluttukaan päästä eroon. Se nähtiin teologian palvelijana; philosophia ancilla theologiae toisteltiin kaikkialla missä kristinuskoa opetettiin.

Mitä sitten on teologia? Huomionarvoista on, että ortodoksisessa maailmassa vältetään teologia sanan käyttöä kun puhutaan kirkon työntekijöistä ja oppilaitoksista. Venäjällä oli ja on hengellisiä seminaareja ja akatemioita. New Yorkissa Pyhän Vladimirin ortodoksisessa seminaarissa valmistuu jumaluusopin maistereita: Master of Divinity. Tämä siksi, että sana teologia oli kirkossa varattu toiseen tarkoitukseen. Evankelista Johannes on saanut lisänimen teologi, koska hän välittää Jumalan Sanat (theou logoi) eli raamatun opetuksen. Tästä puhuin edellisessä blogissani. Vasta keskiaika ja skolastiikka alkoivat laajentaa teologia-käsitteen kaikkeen kristinuskon tutkimiseen. Itse yritin välttää saamasta oppiarvoa teologiassa, sillä mielestäni on Jumalan pilkkaa nimittää ihmistä teologiksi. Koska yliopistolliset arvosanani olivat myös historiassa ja vanhoissa kielissä, oli mahdollista saavuttaa filosofian tohtorin arvo. Ja korjaan jokaisen, joka yrittää antaa minulle teologian tohtorin arvon! Annan sen vain ja ainoastaan Johannes Teologille!

 

Johannes, Markus ja opetus (John, Mark and the Teaching)

 Olemme lähestymässä juhannusta, ja sehän on Johannes Kastajan päivä. Mutta voisihan sitä tämän juhlan alla miettiä myös Johanneksen evankeliumia, koska sekä Kastajalla että Evankelistalla on sama nimi, joka tarkoittaa Jumala on armollinen. Johanneksen evankeliumi on erilainen kuin toiset kolme: Markus, Matteus ja Luukas, joita kutsutaan synoptisiksi evankeliumeiksi. Syn -opt merkitsee yhteen katsoa, eli näillä evankeliumeilla on sama fokus. Ne kertovat Jeesuksen maan päällisestä elämästä, hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Mutta Johanneksen evankeliumin fokus on muualla. Se on Jeesuksen opetuksessa, ja ennen muuta siinä, että Jeesus opetti Isänsä opetusta, eli siis sitä, minkä olimme lukeneet jo Vanhasta testamentista.

Kuka oli tämä evankelista Johannes? Raamattu ei meille sitä suoraan kerro, mutta prof. Tarazin tutkimuksen mukaan hän voisi olla sama henkilö, joka kirjoitti Markuksen evankeliumin. Kertoohan Apostolien teot henkilöstä nimeltä Johannes Markus, joka oli yksi alkuseurakunnan kantavia voimia: ”Barnabas ja Saulus palasivat Jerusalemista... ja toivat sieltä mukanaan Johanneksen, jota myös Markukseksi kutsuttiin”(Apt.12:12; 12:25; 15:37). Saattoihan Markus kirjoittaa nuorena lyhyen kertomuksen Jeesuksen elämästä ja varsinkin hänen kuolemastaan, mutta vanhempana ymmärsi jo paljon uutta, ja kykeni kirjoittamaan laajemmin. Mutta tämä on vain teoria, jolla ei kuitenkaan ole merkitystä itse asialle. Itse asia on se, mitä evankeliumi kertoo, ei se henkilö joka on sen kirjoittanut.

Johanneksen evankeliumi alkaa jo viittauksella opetukseen, jota nimitetään ”sanaksi”: ”Alussa oli sana, ja sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala”. Viimeinen sana on kuitenkin epäselvä. Koska alkutekstissä ei theos sanalla ole tässä artikkelia, se ei voi tarkoittaa Jumalaa, vaan pikemminkin hänen ominaisuuttaan, esim. jumalallinen. Näin evankelista haluaa painottaa sitä, että Jumalan sana eli hänen opetuksensa on yhtä kuin hän. Me voimme kyllä uskoa Jumalaan, mutta jos emme usko hänen jumalalliseen sanaansa, palvelemme itse luomaamme Jumalaa.

Kirkkoisien tulkinnassa ”Sana joka oli Jumala luona” tarkoittaa Jeesusta, ja se on myöhempi tulkinta tästä paljon keskustelua herättäneestä kohdasta. Johanneksen evankeliumin fokus ei kuitenkaan ole historiallisessa Jeesuksessa, vaan Jeesuksen opetuksessa. Tämä puoltaa ensinmainittua selitystä. Tosin muissakin evankeliumeissa on paljon Jeesuksen opetusta, mutta Johanneksella opetus esiintyy eri tavalla. Se tähtää aikaan, jolloin Jeesus ei enää ole maan päällä. Jeesus sanoo: ”Teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne” (Joh. 16:7). Johanneksen evankeliumin keskus on Jeesuksen opetus, joka on Jumalan ikuinen sanoma ihmiskunnalle.

Johanneksen evankeliumi on myöhäisin evankeliumeista ja hyvin todennäköisesti kuvastaa sitä aikaa, jolloin perinteiset juutalaiset ovat erkaantuneet Jeesusta seuranneista heimoveljistään. Alussa kristittyjä pidettiin yhtenä juutalaisuuden haarana, ja sellaisena he olivat Rooman lain suojassa, mutta kun kristityt selvästi erosivat juutalaisista, he joutuivat ”lainsuojattomiksi” ja silloin vainot alkoivat. Kertomus Jeesuksesta Pontius Pilatuksen edessä osoittaa meille, miten ei viranomaisia ole kumarrettava, vaan kaikki toivo tulee panna Jumalaan, joka on pitävä heistä huolen.

Sanoma Jeesuksesta on sama kaikkialla, ja se perustuu armoon. Armo on tämän evankeliumin keskeinen asia, ja se sitoo yhteen synnin, uskon ja tuomion. Tämän voimme lukea Johanneksen evankeliumin kertomuksesta aviorikoksesta syytetystä naisesta (Joh. 8: 3-11), jota ei kukaan uskaltanut kivittää. Tämän episodin aikana kerrotaan Jeesuksen kirjoittaneen hiekkaan jotain. Tässä on viittaus Mooseksen laintauluihin, ”joitten kirjoitus oli kirjoitettu Jumalan sormella” (2. Moos. 31:18). Kaikki naista tuomitsemaan tulleet huomasivat itsekin olevansa lain edessä syntisiä, ja poistuivat paikalta. Vain Jeesus jäi sekä armo, jonka hän julisti naiselle. ”Mene äläkä enää syntiä tee.”

”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus” (Joh. 1:17) Kertomus opettaa meille, että mekin tulemme saamaan tuomion tekojemme mukaan, mutta Jumalalla on valta myös armahtaa meidät. Me emme kuitenkaan saa armahdusta, ellemme ole itse valmiit armahtamaan toisia. Tämä on kiveen hakattu tieto, jonka lausumme usein kirkossa Isä meidän -rukousta luettaessa. Me tiedämme tämän kyllä, mutta teemmekö myös sen mukaan? Siinäpä paljon mietittävää tänäkin juhannuksena.

 

Uskotko Jumalaan? (Do you belive in God?)

Usein ihmiseltä kysytään: Uskotko Jumalaan? Tähän on kuitenkin vaikea vastata, sillä ensin pitäisi määritellä, minkälaisesta jumalasta on kyse. Raamatussakin asia on moniselitteinen, mutta ei kuitenkaan ylivoimaisen vaikea. Yritän tässä vähän avata asiaa.

Raamatun alkulehdeltä luemme ”Alussa loi Jumala (Elohim) taivaan ja maan...” Miksi Jumala on alkutekstissä monikollinen? Sitä on selitetty aikojen kuluessa monella tavalla, mutta vain yksi selitys on looginen. Sanan yksikko on el tai eloah, joka on merkinnyt muinaisessa Lähi-Idässä jumalaa yleensä, sillä kaikilla kansakunnilla oli omat jumalansa. Tämän el-sanan monikko ”elohim” on nimitys yhdelle, kaikkien yläpuolella olevalle jumaluudelle, jolla ei ollut nimeä eikä ihmisillä hänestä käsitystä, koska ihmisten mielissä häilyi jumalten moninaisuus. Hänessä oli kaikki se, mitä jumalissa on yhteensä. Tämä Jumala, Elohim, ilmoittaa itsensä vähitellen kertomuksen edetessä, antaen myöhemmin tiedon oikeasta nimestään: Jhvh, ”minä olen”. Sillä tarkoitetaan, että vain yksi on olemassa aina, kun taas ihmiset tai muut jumalat ovat katoavaisia. Ihmisistä ei raamatussa voikaan käyttää ilmaisua ”minä olen”, sillä heprean kieli ei sellaista tunne. Jos tarkoitetaan esim. ”minä olen rohkea” tai ”minä olen kotona”, asia ilmaistaan sanoilla ”minä rohkea” tai ”minä kotona” ilman verbiä.

Raamattu haastaa myös monijumalaisuuden ja opettaa, että on olemassa vain yksi todellinen Jumala. Ylimmälle jumaluudelle annettiin hänen itsensä ilmoittama nimi jhvh, lausuttuna muodossa Jahve: ”Kuule Israel, Jhvh on meidän Jumalamme, Jhvh yksin.” (5.Moos. 6:4) Siksi tätä nimeä ei koskaan panna monikkoon.

Varmaankin Israelin heimoilla oli muinoin omat jumalansa – miksei heillä kun kaikilla muillakin oli? Puhutaanhan patriarkkakertomuksissa esim. kotijumalista (terafim, esim. 1.Moos. 31:19. Uudessa käännöksessä on käännetty ”jumalankuvat” tarkoittaen pieniä jumalapatsaita, joiden uskottiin tuovan onnea talolle). Mutta kun raamattu kirjoitettiin hellenistisellä ajalla, oli tilanne jo toinen, ja Israel oli omaksunut yksijumalaisuuden. Kreikalla ja Roomalla oli omat jumalansa ja jumaltarustonsa, joissa sankaruus oli tärkein tavoiteltava hyve. Raamattu haluaa haastaa tämän näkemyksen. Paras esimerkki tästä on Daavidin tarina. Jos hän olikin sankari alussa, kertomus paljastaa, että hänen sankaruutensa osoittautui huteraksi ja sai lopulta aikaan vain pahaa. Mikään sankaruus ei ole ikuista, vaan katoavaa. Vain hyvyys ja toisten ihmisten kunnioittaminen saa aikaan pysyvää rauhan tilaa. Tähän raamattu pyrkii lukuisilla kertomuksillaan. Se ottaa kuitenkin huomioon, että ihminen ei aina pysty hyvyyteen, ja tarjoaa lääkkeeksi katumuksen ja anteeksiannon. Niin myös Davidin tarinassa.

Vähitellen raamatun kertomuksen edetessä Jumalan olemus alkaa saada uusia piirteitä. Kun tullaan Siinain vuorelle, Jumala antaa kansalle lakinsa, joka ilmentää hänen olemustaan rauhan, hyvän tahdon ja rakkauden Jumalana. Patsasta tai kuvaa ei hänestä saa tehdä, vaan hänen olemuksensa on läsnä vain hänen käskyissään, jotka sijoitettiin arkkuun. ”Liiton arkku” toimi ikäänkuin patsaan jalustana. Sen yläpuolella oli kuitenkin tyhjä tila, ei mitään patsasta, vain kerubit vartioimassa tuota tyhjää tilaa. Jumala, jota kuvataan sanoilla shekina tai kreikaksi doksa, ilmestyy ”liitonarkun kannen yläpuolella” (2. Moos.37:6-9; 3.Moos. 16:2b). Nämä em. sanat tarkoittavat loistoa, kirkkautta ja kunniaa, eivät siis mitään maallista, silmin nähtävää henkilöä. Israelin kansalle annetaan se tieto, että Jumalaa ei voi kukaan nähdä, mutta se joka noudattaa hänen antamiaan käskyjä, tulee näkemään hänet kunniassa hänen taivaallisessa valtakunnassaan, joka ilmestyy aikojen lopulla. 

Septuaginta kääntää Jumalan nimen Jhvh kreikaksi: ho Kyrios, herra, tarkoittaen tällä kuninkaalle annettua titteliä, kaiken hallitsijaa, ja sitähän raamatun Jumala on. Muista kuin Israelin Jumalasta raamattu käyttää sanaa el, Septuagintassa ho theos, monikossa hepr. elim, kr. theoi. Kun puhutaan Israelin Jumalasta saatetaan käyttää tämän el-sanan määrättyä muotoa ha-el. Näin tehdään ero Israelin Jumalan ja muiden jumalten välillä. Raamatussa Jumala esiintyy usein nimellä Jahve Elohim. Septuagintassa tämä on käännetty ho Kyrios Theos, meillä suomennettuna Herra Jumala.

Tästä pienestä selvityksestä käy ilmi, että raamattua ei voi ymmärtää eikä selittää käännösten avulla. Vain alkutekstissä ovat ne ilmaisut, jotka selittävät tekstin niin kuin sen tekijä on tarkoittanut. Siksi papeiksi aikoville – joiden oletetaan selittävän raamattua - on aina yritetty opettaa hepreaa, vaikkakin usein heikolla menestyksellä. Septuaginta eli raamatun ensimmäinen käännös kreikaksi, ei ole alkutekstin veroinen. Siitä kyllä käyvät ilmi suuret linjat, mutta ei koskaan pienet yksityiskohdat. 

Jos vastauksesi tuohon otsikon kysymykseen on: Kyllä uskon, mutta omalla tavallani, niin se merkitsee sitä, että uskot epäjumalaan, itse luomaasi jumalhahmoon. Vain raamatun Jumala on ”minä olen”, muut jumalat katoavat kuin savu tai aamukaste.

Usein kysytään myös, onko Islamin jumala Allah sama kuin kristittyjen Jumala? Arabiankieliset kristityt käyttävät Jumalastaan samaa sanaa kuin Islam: Allah. Koska Koraani sanoo painokkaasti, että on vain yksi Jumala, Allah, ei ole mitään syytä ajatella etteikö tämä olisi sama kuin kristittyjen Jumala. Toinen asia sitten on, onko Allahin sanoma Koraanissa sama kuin kristittyjen Jumalan sanoma raamatussa.Tätä sietää miettiä...

 

Onko Raamattu väärennetty? (Is Scripture falsified?)

Mediassa on viime aikoina runsaasti käsitelty Mäkipelto-Huotarin kirjaa Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Kirjassa esitellään runsaasti esimerkkejä siitä, miten raamatun teksti on ”elänyt” vuosisadasta toiseen eikä alkuperäistä raamatun tekstiä – sekä Vanhan että Uuden testamentin osalta - ole voitu rekonstruoida. Kirjassa esitetyt esimerkit tekstin muuttumisesta aikojen kuluessa ovat aivan oikeita, mutta johtopäätökset, jotka asiasta on tehty, ovat kyllä kyseenalaisia. Tehtyjä muutoksia tulee tarkastella kokonaisuudesta käsin. Muuttavatko ne mitään kokonaisuuden sanomasta? Vaikuttaa siltä, että tämä kirja on kirjoitettu tarjoamaan meille totuuden raamatusta, johon ei kannata uskoa, koska ei ole mitään syytä siihen. 

Kirjan nimi Sensuroitu on jo ongelmallinen. Mitähän sillä on yritetty sanoa? Eikö sensori ole henkilö joka poistaa julkisuudesta tekstejä, jotka katsoo vahingollisiksi joko ideologian (esim. kommunismi) tai vallitsevan tilanteen (esim. sota) takia? Siis tekstiä ei poisteta siksi, etteikö se olisi totta. Se ei vain nyt satu sopimaan julkisuuteen. Totuudenvastaiset sanomiset taas ovat disinformaatiota tai trollausta. Onko siis ollut tarkoitus tieteen arvovallalla ilmoittaa, että raamatusta on poistettu ideologialle eli kristinuskolle vahingollisia ajatuksia? Ja toisaalta, pyritäänkö osoittamaan, ettei raamatulla ole mitään todellista merkitystä, koska se ei ole ”alkuperäisessä asussaan”? 

Tunnen Lähi-idän ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle, miten kulkee itämainen tarinankerronta. Henkilö on lukenut tai saanut muuten tietoonsa vanhoja tarinoita, joita hän alkaa mielessään punoa uuteen muotoon tarkoituksenaan kertoa joku tarina tai opetus. Hän polveilee tarinan sisältä ulos ja ulkoa sisälle, poistaa jotain vanhoista kuulemistaan tarinoista ja lisää sekaan uusia, itse keksittyjä, mutta asialle valoa heittäviä ajatuksia. Kaiken päämääränä on kertoa asia, jonka me länsimaissa voisimme sanoa kahdessa kappaleessa, mutta johon itämaisen tarinankertojan pitää käyttää pari tuntia. Siis viihdyttämisen ja opettamisen takia.

Olen ymmärtänyt, että myös suomalaisia kansanrunoja ja kertomuksia on välitetty samalla tavalla. Yksi runonlaulaja kertoo asian omalla tavallaan ja toinen vähän erilaisin painotuksin. Päämääränä on kuitenkin laulaa kertomus esim. Kullervon tai Väinämöisen elämästä kaikkine kiemuroineen. Kun kansanrunouden professorit tutkivat näitä, he hermostuivat siitä, että laulajat ”eivät pysy asiassa”, vaan lavertelevat niitä näitä.

Heprealaista Vanhaa testamenttia ei ole kirjoitettu useiden vuosisatojen kuluessa, kuten yleisesti opetetaan, vaan se on kirjoitettu nykyiseen muotoonsa hellenistisellä ajalla 300-200 eKr käyttäen hyväksi vanhoja tarinoita. (Tästä tarkemmin blogissani Kuka kirjoitti raamatun valmiiksi?) Samoihin aikoihin se myös käännettiin kreikaksi, sillä kreikka oli valtakunnan yleiskieli. Tämä siksi, että sanoma leviäisi laajemmalle kuin vain juutalaisten keskuuteen. Olihan raamattu kirjoitettu ”kaikille kansoille”, jotka kutsuttiin tulevaan Jumalan valtakuntaan. Kirjurit kopioivat tekstiä minkä ehtivät ja omilla puutteellisilla tiedoillaan he tekivät virheitä. He myös yrittivät korjata tekstiä, jos arvelivat sen olevan aiemmin väärin kopioitu. Mutta nämä korjaukset ja lisäykset eivät vaikuttaneet sitä tai tätä itse sanomaan, joka on muuttumaton. Mitä yritämme itsellemme todistaa sillä, että kaivamme kaikki virheet näkyviin ja syytämme tekstiä ”vääräksi”? 

Vanhaa testamenttia käsiteltäessa on kirjassa yksi selkeä virhe. Siinä on niputettu kaikki raamatun ulkopuoliset tekstit apokryfisiksi eli ”salaisiksi”. Kuitenkin kautta aikojen on katolisen maailman raamattuun kuuluneet ns. deuterokanoniset kirjat eli ”toisen kaanonin kirjat”. Ne eivät kuulu apokryfisiin teksteihin. Jos Luther ei deuterokanonisista teksteistä paljoa perustanut, se ei merkitse, etteikö niillä olisi omaa tehtäväänsä raamatun kokonaisuudessa. Suomalaisessa raamatussa nämä tekstit olivat mukana vielä 1800-luvulla, ja ne ovat kuuluneet ja edelleen kuuluvat itsestään selvästi sekä katolisen että ortodoksisen kirkon raamattuun.

Toinen virhe on selittää Israelin usko alunperin monijumalaiseksi. Koska kaikilla kansakunnilla oli omat jumalansa, ei Israelin kansa voinut välttyä näkemästä muita jumalia. Israelin Jumalalla ei kuitenkaan ollut patsasta kuten muilla oli. Heidän Jumalansa ”asui” liitonarkussa, jossa olivat lain taulut eli hänen käskynsä. Siis tämä Jumala oli läsnä vain käskyissään. Tämä on läpi koko raamatun kulkeva punainen lanka. Muiden jumalien olemassaoloa ei kielletty, mutta ”teillä saa olla vain yksi Jumala”. Monikolliset nimitykset kuten Elohim tai Jumalan pojat selittyvät tästä käsin. 

Se, mitä Mäkipelto-Huotarin kirjassa puhutaan evankeliumeista, on tyypillistä omahyväistä yliopistotutkimuksen kieltä. Tätä osittain väärälle uralle lähtenyttä raamatunselitystä ei voida näköjään korvata millään uudemmalla ajattelulla. Laiva kääntyy hitaasti, jos ollenkaan. Mitään evankeliumeiden ulkopuolista Q-lähdettä ei ole löydetty, mutta silti tutkimus perustuu siihen. Paljon helpompaa olisi tajuta, että kaikki se mitä evankeliumeissa sanotaan, on jo sanottu Paavalin kirjeissä. Ja Paavali oli ensimmäinen, joka kirjoitti papyrukselle tietonsa Jeesuksesta. Jos tutkimus on suurennuslasia käyttäen havainnut, että kaikki Paavalin kirjeet eivät ole yhden ja saman tekijän kynästä, niin mitä sitten? Ne ovat kuitenkin täysin saman opetuksen läpitunkemia. Vai löytääkö joku jonkun kohdan, jossa Pseudo-Paavali olisi kirjoittanut alkuperäistä Paavalia vastaan nousevan tekstin?

Mitähän varten Jeesus on pantu lausumaan nämä kuolemattomat sanat: ”Laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat” (Matt.5:18; Luuk. 16:17)? Sanoman kokonaisuudesta ja lain velvoittavuudesta on tässä kyse, ei kirjurien virheistä. Mutta kun Luther päätti ettei Vanhan testamentin lailla ole enää sitovuutta, niin tätä rataa kulki sitten koko yliopistollinen ”puolueeton” tutkimus, jonka hedelmää luemme Mäkipelto-Huotarin kirjasta.

Joosuan kirja - sotapäällikön muistelmat? (The Book of Joshua - Memoirs of a Warlord?)

 Ukrainan sodan tähden monet etsivät raamatusta jotain yhtymäkohtaa sotimiselle, erityisesti Venäjän sotimiselle. Sellaiseksi tarjoutuu selvästi Joosuan kirja, koska siellä soditaan, tapetaan "vihollisia" surutta, ja valloitetaan maata omaksi. Mutta mikä on Joosuan kirjan sanoma sen alkuperäisessä tarkoituksessa? Ei kai sentään sotien oikeutus? Ja onko tässä kyseessä sotapäällikön muistelmat?

Ei nyt sentään! Itse asiassa Joosuan kirja ei kerro mistään todellisesta sodasta mitään. Kunpa ihmiset muistaisivat, ettei raamattu ole historiankirja, eikä asioita käsitellä siinä historian kannalta, vaan Jumalan lain kannalta. Laki on koko raamatun keskus, ja Joosuan kirja on raamatussa sijoitettu Tooran eli viiden Mooseksen kirjan jälkeen, ja on jatkoa sille. Ensin on selvitetty Jumalan antama laki ja varoitettu, että joka ei sitä noudata, sen käy huonosti. Nyt lähdetään toteuttamaan Jumalan lupausta saada luvattu maa-alue käyttöön pitkän erämaavaelluksen jälkeen. Tuo maa, jota nyt lähdetään ottamaan haltuun, on Kanaanin maa, se joka luvattiin Abrahamille (1.Moos.15:7, 18-21; 17:7-8) ja Jaakobille (28:13-15). Alkuteksti puhuu perintömaasta (jarash, nahal) eikä maasta joka pitäisi valloittaa tai ostaa omaksi. Väkivallallako perintömaa pitäisi ottaa haltuun?

"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on", me olemme jo lukeneet psalmista 24. Herra Jumala on siis se Isä, joka omistaa maan ja antaa sen perinnöksi lapsilleen. Parhaan esimerkin perintömaasta tarjoaa kertomus Nabotin viinitarhasta (1.Kun.21). Perintömaa eli Patrimonium on isän omaisuutta ja se muistuttaa hänestä. Ainoa, joka voi ottaa patrimoniumin haltuunsa, on isän määräämä perijä. Patrimonium kulkee perintönä polvelta polvelle. Kun kansa saapuu Kanaanin maan rajoille,vain maan omistaja – Jumala – voi antaa tarkat määräykset valitsemilleen perillisille siitä, miten maa tulee ottaa haltuun. Siispä Joosuan kirja ei kerrokaan valloitussodasta, vaan perintömaan jakamisesta.

Me olemme raamatun käännöksen varassa, jos emme osaa alkukieltä. Siinä on ensimmäinen kompastuskivi. On vaikeaa löytää sopivaa suomen sanaa, kun joudutaan kääntämään maan ottaminen haltuun. Eri syistä useimmat käännökset tyytyvät vaillinaiseen ilmaisuun: ottaa omaksi. Siitä seuraa, että automaattisesti ajattelemme valloitussotaa. Mutta siitä ei ole kysymys. Kanaanin maahan ei ole tarkoitus perustaa modernia kansakuntaa nykymallin mukaan. Maa annetaan arpomalla niille heimoille, joiden on tarkoitus asua siellä. Lisäksi tämä isän perintömaa on karjan laidunmaata, jossa paimenet kulkevat paikasta toiseen etsien karjalle syötävää. Myös maata voi viljellä tai viinitarhan perustaa, mutta silloin on muistettava, mitä laki sanoo riemuvuodesta: joka seitsemäs vuosi on maa jätettävä kesannolle (3.Moos. 25). Entä miten laaja tuo alue on? Joos. 1:4 mukaan alue on varsin laaja, ja se panee ajattelemaan, että ehkä ei kyseessä olekaan konkreettinen maa-alue, vaan pikemminkin funktionaalinen paikka: Jumalan perintömaata on se paikka, missä hänen tahtoaan noudatetaan. Joosuan kirjan alussa tehdään selväksi, että kansa haluaa noudattaa lakia ja vannookin sen.

Jumala antaa alussa Joosualle tarkan tehtävän: "Ole vain rohkea ja luja. Noudata tarkoin sitä lakia, jonka palvelijani Mooses sinulle antoi. Pidä tämän lainkirjan sanat aina huulillasi. Tutki lakia päivin ja öin, niin pystyt tarkoin noudattamaan kaikkea mitä siihen on kirjoitettu" (Joos.1:6-8). Aika outo ohje kenraalille, joka lähtee sotaan! Eikö kenraalin pitäisi tehdä sotasuunnitelma ja neuvotella alaistensa kanssa eikä istua lukemassa lakikirjaa. Mutta kohdattuaan miehen paljastettu miekka kädessään, Joosua ymmärtää, ettei hän ole Israelin sotajoukon johtaja, vaan johtaja on Jumalan enkeli, joka paljastaa itsensä: "Olen Herran sotajoukon päällikkö ja olen juuri saapunut tänne"(Joos. 5:13-15). Kaikki se menestys, minkä Joosua saa aikaan - myös Jerikon valloitus (Joos. 6) - johtuu hänen pitäytymisessään Jumalan lakiin. Kaikki sotilaalliset voitot ovat enkeli-sotapäällikön aikaansaamia. Toisin sanoen: "Herra taistelee teidän puolestanne, te olkaa hiljaa!" (2.Moos. 14:14)

On myös huomattava, että perintömaa on annettu israelilaisille ehdollisesti. Ehtona on, että maan perilliset noudattavat perinnön antajan tahtoa. Perillisten on osoittauduttava perinnön arvoisiksi, tai muuten heidät tehdään perinnöttömäksi. Näin on tapahtunut jo aiemmin: "Kun Herra teidän Jumalanne karkottaa vieraat kansat teidän tieltänne, älkää ajatelko, että Herra on teidän omien ansioittenne tähden antanut teille tämän maan. Ei, vaan Herra hävittää nämä kansat teidän tieltänne niiden pahuuden tähden... täyttääkseen lupauksensa, jonka hän on valalla vannoen antanut teidän esi-isillenne..." (5.Moos. 9:4-6) Siis yhdet perilliset on jo ajettu pois, ja nyt on Israelin vuoro osoittautua maan arvoisiksi. Mehän tiedämme, että näin ei käynyt. Myös israelilaiset karkotettiin aikanaan pois maastaan, Baabelin virtain vierille.

Kun israelilaiset valloittivat jonkun kaupungin, Joosua määräsi, että se julistetaan Herralle kuuluvaksi uhriksi (hepreaksi cherem). Silloin ei kukaan saa ottaa sieltä mitään, se on tabu. Tämä on vastoin kaikkia inhimillisen sodan lakeja. Sotaanhan lähdetään juuri sotasaaliin tähden. Jos eivät sotilaat saa ottaa mitään valloittamansa maan tavaraa ja rikkauksia mukaansa, mitä koko sota hyödyttää! Mutta nyt ollaankin Jumalan määrittämällä sotaretkellä. Kaikki saalis julistetaan Jumalalle kuuluvaksi eikä kukaan saa ottaa siitä mitään. Tämäkin seikka tekee Joosuan kirjasta ei-todellisen sodan kuvauksen.

Vielä on yksi piirre huomattavana. Kaanaan maa esitetään esimerkkinä siitä, että maa on tarkoitettu jaettavaksi kaikkien Adamin lasten kanssa. Joosuan kirjan luvuissa 13-16 mainitaan heimoja, joita ei karkotettu Israelin tieltä, vaan he elivät israelilaisten keskuudessa "aina tähän päivään saakka" (esim. 13:13; 15:63; 16:10; Tuom.1:21). Kaikki, mitä tapahtuu Joosuan kirjassa, johtuu jumalallisesta Sanasta, ja siksi kirja on pohjimmiltaan opetusta, vertauskuva, eikä mikään tosielämän raportti. Jumalallinen suunnitelma (kreik. oikonomia) on kätketty raamatun sanoihin. Jumala ja hänen Sanansa eivät seiso raamatun ulkopuolella, vaan raamatun sanojen sisällä. Jumala tulee mieleemme ja sydämiimme vain raamatun sanoista. Vain niissä Jumala on ja kohtaa meidät, kunnes hän aikojen lopulla tulee tuomitsemaan meidät sen mukaan olemmeko kuunnelleet hänen sanojaan vai ei.

 

Lisää Joosuan kirjan yksityiskohdista: Paul Nadim Tarazi, Joshua. A Commentary. The Chrysostomos Bible. OCABS Press 2013.

Nyky-Israel ja Raamatun Israel (The Israel of our time and the Israel of the Bible)

 Satuin lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Luvatun maan lumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. Muistan hyvin, miten vuonna 1967 osallistuin yleiseen innostukseen, kun ns. kuuden päivän sodan tuloksena Jerusalem liitettiin Israelin valtioon. Tuo kirja kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, mikä silloin lähes kaikkialla kristikunnassa vallitsi. Myöhemmin ymmärsin kuitenkin, ettei tämä tapahtuma kenties ollutkaan ihan raamatullinen.

Onko nykyinen Israel siis jatkoa muinaiselle Israelille? Onko meidän nähtävä, että raamatun ennustukset Israelista ovat nykypäivänä toteutuneet, kun ”Israel on palannut maahansa”? Intomieliset raamatun ja Israelin ystävät sanovat, että tietysti, totta kai. Ja tämän innostuksen tarinan kertoo Timo Stewartin kirja. Tosiasiassa ne raamatun ennustukset, joissa ”Israel palaa maahansa” tarkoittavat Baabelin vankeudesta omaan maahan palaamista, sillä tämä lupaus toi kansalle toivon heidän ahdingossaan. Osa kansasta pääsikin palaamaan isiensä maahan, vaikkei toivoa ollutkaan omasta valtiosta. Nämä rivit kirjoitettiin heille, ei meille.

Kun Israelin valtiota sitten perustettiin, keskusteltiin siitä, mikä olisi tulevan valtion nimi. Vanha testamentti nimeää useita valtiota tuolle seudulle: Israel, Juuda, Samaria... Rooman valtakunta antoi provinssille nimen Judea (asukkaaat judahites) ja myöhemmin Syyria. Äänestyksen jälkeen uuden valtion nimeksi tuli Israel. Ei siis ole mitenkään selvää, että nyky-Israel olisi jatkoa muinaiselle Israelille. Yhtymäkohta on man-made, eli keinotekoinen. Nyky-Israel on valtakunta muiden joukossa, perustettu nyky-juutalaisten kansalliseksi kodiksi. Mutta eikö Herra antanut tätä maata israelilaisten tai juutalaisten asuttamaksi?

”Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan” (1.Moos. 12:7; 15:7, 18). Mutta hän antoi sen laidunmaaksi hänen karjalleen eikä omaisuudeksi, kuten käännös monessa kohtaa virheellisesti antaa ymmärtää. Israelilaiset ovat ikäänkuin Jumalan lauma ja sellaisena he laiduntavat tietyllä heille osoitetulla alueella. Abrahamista käytetään sanaa 'ibri eli heprealainen (1.Moos.14:13) ja 'ibri johtuu verbistä 'abar , joka tarkoittaa paikasta toiseen kulkemista. Niinpä heprealainen on se, joka on aina liikkeessä, kuten paimen on, ja jonka asuinsijana on siirrettävä teltta (1.Moos.13:17-18). Maata käytetään omistamatta sitä, sillä ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on”(Ps. 24).

Kun Jumala lupasi maan valitsemalleen kansalle, liittyi maahan ehto: Kansan tuli palvella ainoastaan Herraa, Israelin Jumalaa, ja hävittää kaikki muut jumalat. Herran antamaa lakia tuli noudattaa. Siinä maassa, joka oli heille annettu elettäväksi, he olivat Jumalan siunauksen tai kirouksen alaisia riippuen siitä, noudattavatko he hänen lakiaan vai ei. Heidän kohtalonsa ei riippunut sotilaallisesta voimasta tai heikkoudesta. Se riippui yksinomaan heidän tottelevaisuudestaan Jumalan lakia kohtaan (2.Moos 19:4-6; 5.Moos. 10:12-14, 18-19; 11:8-9). Myöhemmin raamatun tarinassa näemme, miten maa osoittautuu testiksi Israelille: ymmärtävätkö he, että maa on Jumalan omaisuutta eikä heidän. Jumala antaa maan käytön niille joille haluaa, ja ottaa maan pois niiltä, jotka eivät noudata hänen lakiaan. Niinpä pohjoisesta tuli suuri kuningas, joka otti maan haltuunsa ja vei sen kansan pois pakkosiirtolaisuuteen.

Minua on aina ihmetyttänyt se, ettei Israelissa näytetä keskusteltavan ollenkaan tästä. He luottavat armeijaansa ja Amerikan tukeen, mutta eivät pyri noudattamaan Jumalan käskyä elää rauhassa vierasheimoisten kanssa (3.Moos.19:33-34). Tosin Israelissa asuu paljon ns. ultraortodoksisia juutalaisia, jotka tutkivat kaiket päivät Jumalan lakia ja rabbien selitystä siihen. He ovatkin julkisesti vastustaneet Israelin valtiota ja sanovat, että vasta Messias perustaa heille valtakunnan, ja tämä nykyinen ei ole se. Uutta maallista valtakuntaa ei kuitenkaan ole enää luvattu, vaan Messiaan perustama on taivaallinen valtakunta, jonne pääsy käy vain kuoleman portin kautta (Ilm. 21).

Mutta miksi ei Israelin valtio sitten voisi olla jatkoa raamatun Israelille? Onhan merkillisempiäkin käänteitä historiassa nähty. Siihen on vain yksi selitys: Raamatun kaanon on suljettu. Vanha testamentti on tarkoin rajattu kirjoitus, ja sen näemme Hesekielin kirjan sanoista: ”Syö tämä kirjakäärö ja sitten lähde, mene puhumaan Israelin kansalle... ja minä söin ja se maistui suusssani makealta kuin hunaja” (Hes. 2-3; Jer. 36). Toisin sanoen profeettoja ei lähetetty puhumaan omiaan, vaan tarkoin rajattua heille ”syötettyä” Jumalan sanaa. Sama on Uudessa testamentissa. Se on rajattu nykyiseen muotoonsa Vanhan testamentin esikuvan mukaisesti (laki=evankeliumit, profeetat= Apostolien teot ja kirjoitukset= Paavalin ja muiden kirjeet) eikä siihen voi lisätä mitään. Israelin taru valtakuntana loppui Babylonian maanpakolaisuuteen, ja Juudan taru Rooman valtakunnan aiheuttamaan tuhoon. Näin on raamatussa kerrottu. Juutalaiset hajaantuivat ympäri asutun maan, ja ajoittaisista vainoista huolimatta omaksuivat uuden asuinmaansa elämäntavan. Toisen maailmansodan kauhut saivat heidät haluamaan omaa kansallista kotia, jossa heitä ei vainottaisi, ja jossa he voisivat elää oman kulttuurinsa keskellä. Näin syntyi Israel.

Abrahamille annettu siunauksen lupaus ei koskenut vain hänen jälkeläisiään eli kaikkia Israelin sukukuntia, vaan se annettiin myös ”kaikille maailman kansoille” (1.Moos.12:3). Jumalan lupaus toteutuu, jos kansa pystyy elämään yhdessä muiden ulkopuolisten kanssa. Onko tämä määräys edelleen voimassa nyky-Israelia ajatellen? Kyllä on, ja samalla se on voimassa myös kaikille muille kansoille, jos nämä haluavat palvella Jumalaa ja noudattaa hänen lakiaan. Onhan kaikki kansat asetettu Abrahamin perillisiksi, kuten apostoli Paavali kirjoittaa: ”Näin (Abrahamista) tuli kaikkien niiden isä, jotka uskovat ja jotka katsotaan vanhurskaiksi, vaikka he ovat ympärileikkaamattomia”, ts. ei-juutalaisia (Room. 4:9-12).

Tästä voimme päätellä, että Suomen kansan kohtalo on vain Jumalan käsissä, ei NATOn, ja me pelastumme, jos noudatamme Herran lakia. Talvisota osoitti tämän: silloin kansa yksimielisesti turvautui Herraan ja rukoili häntä auttamaan, sekä rintamalla että kodeissa. Jumala armahti kansaa, ja pelasti Suomen miehitykseltä, joka olisi muuttanut Suomen historian kulun täysin. Minäkään en olisi syntynyt, sillä isäni olisi suojeluskuntalaisena viety Siperiaan!