Olemme tottuneet näkemään Vanhan testamentin Jumalan koston Jumalana. Hän sanoo: "Kosto on minun" ja varoittaa ihmisiä kostamasta kärsimäänsä vääryyttä millään tavalla.
Mutta jotain mekin voimme tehdä, ja ihan "laillisesti". Me voimme kostaa pahan hyvällä, ja silloin menettelemme aivan raamatun mukaisesti. Raamatussa ei nimittäin ole vain yhtä kostaa -verbiä, vaan tilanteesta riippuen niitä on kolme. Yksi on selvästi muita myönteisempi ja se on shillem, joka merkitsee maksamista eri merkityksissä, mutta myös kostamista. Jobin kirjasta luemme nykykäännöksenä: "Hän rankaisee (jeshallem) ihmistä tekojen mukaan. Miten mies vaeltaa, sen mukaan hänet palkitaan." (Job 34:11) Tässä lauseessa rankaiseminen voidaan kääntää myös maksamiseksi, ja alku voidaan kääntää siis: "Hän maksaa ihmiselle hänen tekojensa mukaan." Teoista riippuu, onko tulossa kosto vai palkinto.
Raamattu käyttää kostamisen yhteydessä myös verbiä palauttaa (heshib). Esim. Joel 4:4 luemme nykykäännöksenä: "Minulleko yritätte kostaa? Jos yritätte, käännän ('ashib) tekonne teitä itseänne vastaan..." Tässä tarkoitetaan, että se mitä olemme tehneet, asetetaan vielä kerran meidän eteemme, ja kysytään: Onko tämä koston vai palkitsemisen arvoista?
Hepreassa on myös verbi naqam, joka tarkoittaa kostamista siten kuin yleisesti sen ymmärrämme. Tätä verbiä käytetään, jos halutaan pyytää, että Herra kostaisi jonkun veren, eli surman. Surmaa ei oikein voi palkita millään, eikä "palauttaa", joten kosto on ainoa vaihtoehto. Ja se jää Jumalalle.
Kostaa voidaan siis monella tavalla. Jo Agricola tiesi tämän käyttäessään kostaa -sanaa myös palkitsemisen merkityksessä. Ehkä tunnemme vanhan suomalaisen sanonnan Kost´jumala (Kostakoon Jumala) silloin kun kiitetään jotakuta hänen hyvästä teostaan. Voitaisi sanoa myös "Maksakoon Jumala (tämän teon sopivaksi katsomallaan tavalla)".
Mitä tästä opimme? Sen, että kostoa on monenlaista, ja me emme aina voi tietää, millaisen "koston" ihminen ansaitsee. Siksi on parasta jättää se Jumalan huomaan. Jumala voi nimittäin myös armahtaa, ja se on hänen tärkeä ominaisuutensa. Ei vain islamissa, mutta myös kristinuskossa Jumala on "armollinen armahtaja" (arabiaksi ar-rahman ar-rahim). Raham merkitsee sekä raamatussa että arabian kielessä yllättävästi kohtua sekä myös äidillistä huolenpitoa.
Miten ihmeessä kohtu voidaan yhdistää armoon? Muinaisina aikoina suurin siunaus, minkä mies saattoi saada, oli lukuisat lapset. Siitä, paljonko perheessä oli lapsia, nähtiin Jumalan siunaus ja armo. Kohtu ei sinänsä ole tärkeä, vaan se mahdollisuus mikä siihen kätkeytyy. Mies ei itse kykene saamaan – tai edes siittämään – lasta, koska siihen tarvitaan kohtu. Kohtu on kaiken keskus. Jumala avaa kohdun, kuten esim. Rakelin kohdalla (1.Moos.30:22), mutta hän voi myös sulkea kohdun, kuten Hannan kohdalla (1.Sam.1:6). Jumala myös antaa armonsa jollekin tai sitten ei anna. Jumalan rakkaus ja huolenpito - eli hänen armonsa – on hänen kaiken kattava ominaisuutensa, jonka turvin ihmiskunta on tähän päivään asti sinnitellyt, ja toivottavasti vielä jaksaa sinnitellä.
