Me olemme eläneet viime ajat yksinäisyydessä, jolle ei löydy vertaa lähihistoriassamme. Pandemia - tai oikeastaan sen viranomaismääräykset - ovat eristäneet tehokkaasti meidät toisistamme. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee toisia ihmisiä paitsi käytännön avuksi myös henkiseksi tueksi. Sitä on tuttavien tapaaminen, keskustelut, yhteiset tekemiset ja matkat. Me olemme näivettyneet, kuka enemmän kuka vähemmän. Erityisen surkeaa on ollut koululaisilla ja opiskelijoilla, jotka ovat joutuneet kyhjöttämään nurkissaan ruudun edessä. Tämä ei todellakaan vastaa sitä elävää yhteyttä toisiin ihmisiin, jota nuori ihminenn tarvitsee kehittyäkseen. Vanhuksillekin tarjotaan vain ruutua viihdykkeeksi, ja sieltä tulee murhia murhan jälkeen ryyditettynä hohotuksilla ja meluisalla musiikilla.
Olemmeko menneet liian pitkälle eristyksissämme? Onko taudin pelko tärkeämpää kuin lähimmäisistä huolehtiminen? Kirkoissamme on ollut erityisen tiukat koronarajoitukset. Nämä määräykset ovat kaikkea sitä vstaan, minkä tiedämme kirkon yhteisöllisyydestä. En vastusta viranomaisohjeita, mutta kysyn eikö kekseliäs ihminen olisi voinut järjestää olot niin, että riskit olisivat mahdollisimman pienet, mutta hyödyt ilmeiset? Helpointa on tietysti seurata sokeasti määräyksiä. Striimattujen palvelusten ruudulta katseleminen ei tuo sitä yhteisöllisyyden tuntua, jonka voimme vain kirkossa kokea, oli siellä sitten vain muutama ihminen tai suuri joukko.
Usein kirkoissamme kokoontuvat ryhmät ovat pieniä. Suurin osa kirkkoon kuuluvista on jättäytynyt ulkopuolelle omasta valinnastaan. Mutta ne, jotka kokoontuvat yhteen, ovat se Jumalan kansa - ekklesia, jota raamatussa puhutellaan. Vanha testamentti näkee ihmiset laumana, kuten käy ilmi esim. Hesekielin kirjan 34. luvusta. Adam on yksilö, joka toimii kertomuksessa koko ihmiskunnan edustajana. Uudessa testamentissa Jeesuksen ja myös Paavalin kanssa on aina joukko ihmisiä. Myös kristityt nähdään ryhmänä ja yhteenliittymänä, ei yksilöinä. Ohjeet annetaan kansalle, ryhmälle, laumalle. Jos kansa tekee hyvin, se pelastuu. Yksilöistä ei puhuta, muuten kuin ryhmänsä edustajana.
Ehtoolliseen osallistuminen on tunnustautumista kuuluvaksi Jumalan kansaan, hänen käskyjensä alaiseen ryhmään. Kaikki mitä Uudessa testamentissa ehtoollisesta puhutaan, puhutaan monikossa: Niin usein kuin TE siitä syötte ja juotte... Ei siis: kun SINÄ siitä syöt ja juot. Ehtoolliseen osallistuminen ei ole vain yksilön ja Jumalan välinen asia, jollaiseksi se on nyt väistämättä tullut. Ei ole siis mitään mieltä tulla kirkkoon vain ehtoolliseen osallistumista varten. Koko liturgia on tärkeä kuulla ja ymmärtää, erityisesti sen raamatunlukuosat. Meidän tulee kuulla ne kertomukset ja ohjeet, jotka pysyttävät meidät oikealla tiellä. Ehtoolliseen osallistuminen ei sitä yksin tee. Jos näin ajattelisimme, ei muuta liturgiaa tarvittaisikaan, vaan kaikki tulisivat vain"yhdessä syömään", ja se siitä.
Olen kuullut sellaisen ohjeen, että ehtoolliseen osallistuvan tulisi tulla kirkkoon viimeistään uskontunnustuksen aikana. Tässä ei ole mitään mieltä. Joka aikoo tulla ehtoolliselle, hänen tulee olla kirkossa kuulemassa mitä Jumala itse puhuu raamattunsa kautta meille, eli hänen tulee olla läsnä alusta alkaen. Luuletko, että vain ehtoolliseen osallistuminen suo sinulle iankaikkisen elämän? Raamatun mukaan näin ei ole. "Ei jokainen joka sanoo Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon" (Matt.7:21). Paavali sanoo tämän päivän epistolatekstissä saman: "Jätän nyt teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, sen sanan, jossa on voima rakentaa teitä ja antaa perintöosa kaikkien pyhitettyjen joukossa" (Apt.20:32). Vain Jumalan Sana - ei ehtoollinen yksin - on mahdollinen rakentamaan meitä saavuttaaksemme aikanaan luvatun perintöosan.
Onneksi pandemia määräykset alkavat jo hiljalleen raueta. Jatkuuko tilanne näin, vai onko edessä vielä koettelemuksia? Jumala sen yksin tietää, mutta toivottavasti voimme kirkoissa elää yhteisöelämää myös tulevaisuudessa, oli tautitilanne mikä oli.
