Koska me luemme raamattua
suomenkielellä, on meille selvää mitä tarkoitamme, kun puhumme
Jumalasta ja Herrasta. Mutta jos lukisimme raamattua sen
kirjoittamisaikana hepreaksi tai kreikaksi, Jumalaa tarkoittavat
sanat eivät olisi yksiselitteisiä. Ne sisältävät monia
kulttuurikerrostumia.
Rooman valtakunnassa niitä henkilöitä,
jotka eivät uskoneet jumaltarustojen jumaliin, kutsuttiin
ateisteiksi. Myös kristittyjä nimitettiin ateisteiksi tällä
perusteella. Polyteismi oli tuolloin arkipäivää. Jokaisella
jumalalla oli oma alueensa, josta se piti huolta. Kun oltiin pulassa
kuivuuden takia, pyydettiin apua sateen jumalalta. Kun ei lasta
syntynyt perheeseen, piti kääntyä taas toisen jumalan puoleen.
Merihädässä oleva kääntyi meren jumalan puoleen. Raamatussa ei
tätä kielletä, koska se oli tosiasia ympäröivässä
yhteiskunnassa. Israelilaisille kuitenkin tähdennetään, että
TEILLÄ ei saa olla muita jumalia. Teidän Jumalanne valta
kattaa kaiken sen toiminnan, minkä ihminen kohtaa. Muita pantheonin
jumalia ei tarvita.
Mooses sanoi israelilaisille: ”Herra
on Jumala niin taivaassa kuin maan päällä eikä toista Jumalaa
ole... Älkää tehkö minkäänlaista patsasta tai muuta
jumalankuvaa...älkää kumartako älkääkä palvoko niitä. Ne on
Herra, teidän Jumalanne, jättänyt muille kansoille...”(5.
Moos.4) Siis muiden jumalien faktuaalista olemassaoloa ei
kielletä, mutta ne eivät ole funktionaalisia, ne eivät saa
toimia Israelin kansan
parissa.
Raamatun hepreassa on useita
jumaluuksia tarkoittavia sanoja: 'el tai 'eloah sopivat
kaikkiin jumaliin. Mutta raamattu antaa Israelin kansan yhdelle
Jumalalle nimen 'elohim.
Siinä 'eloah sanaan
on lisätty -im pääte, joka tekee sanasta monikon.
Joskus tämä sana esiintyy myös määrätyllä artikkelilla
varustettuna: ha'elohim, mutta näiden eroa en nyt käsittele.
Sen sijaan pohditaan sitä, miksi raamattu haluaa esitellä yhden
ainutkertaisen Jumalan monikollisena sanana? Jo luomiskertomuksessa
'Elohim oli se, joka loi sanallaan maailman ja kaiken mitä
siinä on. Ei siis ole mitään luoja-jumalaa erikseen, ja muiden
erikoisalojen jumalia sen lisäksi. 'Elohim kattaa kaiken ja
siksi hänet pitää esittää monikollisena.
Ensimmäisen käskyn teksti kuuluu
sananmukaisesti:”Älä pidä muita jumalia minun kasvojeni
edessä, (al-panai)”. (Ex.20:3; Deut. 5:7). Vanhassa
raamatunkäännöksessa on säilytetty tarkka
käännös, mutta uudessa
käännöksessä on loppusana jätetty kääntämättä. Onko
ehkä ajateltu, ettei se lisää asiaan mitään? Mutta päinvastoin:
se on hyvin oleellinen. Tässä halutaan sanoa, että kun tulet minun
eteeni, pidä huoli siitä, että muut jumalat eivät ole silloin
läsnä, eli et ajattele heitä ja heidän mahdollisia apujaan. Ja
milloin sitten olet Jumalan edessä? Raamattu sanoo, että olet aina
Jumalan edessä. Hän näkee sinut missä ikinä oletkin (Ps. 139),
vaikkapa olisit vieraiden jumalten alttarin ääressä.
Kun Vanha testamentti käyttää
Jumalasta nimeä Jhvh (Jahve) se painottaa, että tällä
Jumalalla on omat käskynsä esitettävänä ja noudatettavana. Kun
Israel vietiin pois Egyptin orjuudesta, tuo väkevä Jhvh Jumala vei
heidät vuorelle, jossa hän otti heidät omakseen – ei silkasta
ystävällisyydestä, vaan noudattamaan hänen käskyjään (5.Moos.5).
Septuagintassa emme voi kohdata näitä
erikoisuuksia. Jumala on siellä ho theos, eli
käytetään samaa sanaa kuin kaikista muistakin jumalista. Silloin
kuin alkutekstissä on Jhvh 'Elohim,
silloin Septuaginta kääntää kyrios ho theos.
Kyrios ei tarkoita mitä tahansa herraa,vaan tuo kunnianimi oli
varattu kuninkaalle, jolla oli kaikki valta hallussaan. Tällaisena
Kyrios siirtyi myös kristilliseen ajatteluun, ja Jeesus sai tuon
kunnianimen ylösnousemisensa jälkeen, sillä hänelle ”on annettu
kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, kuten Matt. 28:18
ilmoittaa.
Merja Merras
