Mediassa on viime aikoina runsaasti käsitelty Mäkipelto-Huotarin kirjaa Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Kirjassa esitellään runsaasti esimerkkejä siitä, miten raamatun teksti on ”elänyt” vuosisadasta toiseen eikä alkuperäistä raamatun tekstiä – sekä Vanhan että Uuden testamentin osalta - ole voitu rekonstruoida. Kirjassa esitetyt esimerkit tekstin muuttumisesta aikojen kuluessa ovat aivan oikeita, mutta johtopäätökset, jotka asiasta on tehty, ovat kyllä kyseenalaisia. Tehtyjä muutoksia tulee tarkastella kokonaisuudesta käsin. Muuttavatko ne mitään kokonaisuuden sanomasta? Vaikuttaa siltä, että tämä kirja on kirjoitettu tarjoamaan meille totuuden raamatusta, johon ei kannata uskoa, koska ei ole mitään syytä siihen.
Kirjan nimi Sensuroitu on jo ongelmallinen. Mitähän sillä on yritetty sanoa? Eikö sensori ole henkilö joka poistaa julkisuudesta tekstejä, jotka katsoo vahingollisiksi joko ideologian (esim. kommunismi) tai vallitsevan tilanteen (esim. sota) takia? Siis tekstiä ei poisteta siksi, etteikö se olisi totta. Se ei vain nyt satu sopimaan julkisuuteen. Totuudenvastaiset sanomiset taas ovat disinformaatiota tai trollausta. Onko siis ollut tarkoitus tieteen arvovallalla ilmoittaa, että raamatusta on poistettu ideologialle eli kristinuskolle vahingollisia ajatuksia? Ja toisaalta, pyritäänkö osoittamaan, ettei raamatulla ole mitään todellista merkitystä, koska se ei ole ”alkuperäisessä asussaan”?
Tunnen Lähi-idän ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle, miten kulkee itämainen tarinankerronta. Henkilö on lukenut tai saanut muuten tietoonsa vanhoja tarinoita, joita hän alkaa mielessään punoa uuteen muotoon tarkoituksenaan kertoa joku tarina tai opetus. Hän polveilee tarinan sisältä ulos ja ulkoa sisälle, poistaa jotain vanhoista kuulemistaan tarinoista ja lisää sekaan uusia, itse keksittyjä, mutta asialle valoa heittäviä ajatuksia. Kaiken päämääränä on kertoa asia, jonka me länsimaissa voisimme sanoa kahdessa kappaleessa, mutta johon itämaisen tarinankertojan pitää käyttää pari tuntia. Siis viihdyttämisen ja opettamisen takia.
Olen ymmärtänyt, että myös suomalaisia kansanrunoja ja kertomuksia on välitetty samalla tavalla. Yksi runonlaulaja kertoo asian omalla tavallaan ja toinen vähän erilaisin painotuksin. Päämääränä on kuitenkin laulaa kertomus esim. Kullervon tai Väinämöisen elämästä kaikkine kiemuroineen. Kun kansanrunouden professorit tutkivat näitä, he hermostuivat siitä, että laulajat ”eivät pysy asiassa”, vaan lavertelevat niitä näitä.
Heprealaista Vanhaa testamenttia ei ole kirjoitettu useiden vuosisatojen kuluessa, kuten yleisesti opetetaan, vaan se on kirjoitettu nykyiseen muotoonsa hellenistisellä ajalla 300-200 eKr käyttäen hyväksi vanhoja tarinoita. (Tästä tarkemmin blogissani Kuka kirjoitti raamatun valmiiksi?) Samoihin aikoihin se myös käännettiin kreikaksi, sillä kreikka oli valtakunnan yleiskieli. Tämä siksi, että sanoma leviäisi laajemmalle kuin vain juutalaisten keskuuteen. Olihan raamattu kirjoitettu ”kaikille kansoille”, jotka kutsuttiin tulevaan Jumalan valtakuntaan. Kirjurit kopioivat tekstiä minkä ehtivät ja omilla puutteellisilla tiedoillaan he tekivät virheitä. He myös yrittivät korjata tekstiä, jos arvelivat sen olevan aiemmin väärin kopioitu. Mutta nämä korjaukset ja lisäykset eivät vaikuttaneet sitä tai tätä itse sanomaan, joka on muuttumaton. Mitä yritämme itsellemme todistaa sillä, että kaivamme kaikki virheet näkyviin ja syytämme tekstiä ”vääräksi”?
Vanhaa testamenttia käsiteltäessa on kirjassa yksi selkeä virhe. Siinä on niputettu kaikki raamatun ulkopuoliset tekstit apokryfisiksi eli ”salaisiksi”. Kuitenkin kautta aikojen on katolisen maailman raamattuun kuuluneet ns. deuterokanoniset kirjat eli ”toisen kaanonin kirjat”. Ne eivät kuulu apokryfisiin teksteihin. Jos Luther ei deuterokanonisista teksteistä paljoa perustanut, se ei merkitse, etteikö niillä olisi omaa tehtäväänsä raamatun kokonaisuudessa. Suomalaisessa raamatussa nämä tekstit olivat mukana vielä 1800-luvulla, ja ne ovat kuuluneet ja edelleen kuuluvat itsestään selvästi sekä katolisen että ortodoksisen kirkon raamattuun.
Toinen virhe on selittää Israelin usko alunperin monijumalaiseksi. Koska kaikilla kansakunnilla oli omat jumalansa, ei Israelin kansa voinut välttyä näkemästä muita jumalia. Israelin Jumalalla ei kuitenkaan ollut patsasta kuten muilla oli. Heidän Jumalansa ”asui” liitonarkussa, jossa olivat lain taulut eli hänen käskynsä. Siis tämä Jumala oli läsnä vain käskyissään. Tämä on läpi koko raamatun kulkeva punainen lanka. Muiden jumalien olemassaoloa ei kielletty, mutta ”teillä saa olla vain yksi Jumala”. Monikolliset nimitykset kuten Elohim tai Jumalan pojat selittyvät tästä käsin.
Se, mitä Mäkipelto-Huotarin kirjassa puhutaan evankeliumeista, on tyypillistä omahyväistä yliopistotutkimuksen kieltä. Tätä osittain väärälle uralle lähtenyttä raamatunselitystä ei voida näköjään korvata millään uudemmalla ajattelulla. Laiva kääntyy hitaasti, jos ollenkaan. Mitään evankeliumeiden ulkopuolista Q-lähdettä ei ole löydetty, mutta silti tutkimus perustuu siihen. Paljon helpompaa olisi tajuta, että kaikki se mitä evankeliumeissa sanotaan, on jo sanottu Paavalin kirjeissä. Ja Paavali oli ensimmäinen, joka kirjoitti papyrukselle tietonsa Jeesuksesta. Jos tutkimus on suurennuslasia käyttäen havainnut, että kaikki Paavalin kirjeet eivät ole yhden ja saman tekijän kynästä, niin mitä sitten? Ne ovat kuitenkin täysin saman opetuksen läpitunkemia. Vai löytääkö joku jonkun kohdan, jossa Pseudo-Paavali olisi kirjoittanut alkuperäistä Paavalia vastaan nousevan tekstin?
Mitähän varten Jeesus on pantu lausumaan nämä kuolemattomat sanat: ”Laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat” (Matt.5:18; Luuk. 16:17)? Sanoman kokonaisuudesta ja lain velvoittavuudesta on tässä kyse, ei kirjurien virheistä. Mutta kun Luther päätti ettei Vanhan testamentin lailla ole enää sitovuutta, niin tätä rataa kulki sitten koko yliopistollinen ”puolueeton” tutkimus, jonka hedelmää luemme Mäkipelto-Huotarin kirjasta.
