Johanneksen ilmestys, entiseltä nimeltään Ilmestyskirja, alkukielellä Apokalypsis Ioannou, on aina kiehtonut ihmisten mieliä niin kuin vain hyvä tarina voi.
Raamatun kertomuksethan ovat tarinoita, joiden tarkoituksena on opettaa jotain, ei olla viihdykkeenä, muttei myöskään minään oraakkelina, josta voisimme lukea oman aikamme tulevaisuuden näkymiä. Mistä siis tässä apokalypsiksessa on kyse? Mitä se opettaa?
Jos Johanneksen ilmestys esitettäisiin lyhyesti, se kuuluisi näin: ”Jos kestät vainot etkä luovu uskostasi, Jumala palkitsee sinut lopussa.” Paljon olisi säästetty papyrusta ja mustetta, jos näin olisi tehty. Mutta olisihan tuo aika tylsä lausuma. Se sopii meidän ajallemme, mutta tuon ajan kirjallisuudessa oli tapana esittää asiat laajasti. Teksti antaa kuulijalleen selkeän ja voimallisen kuvan maailmasta, jossa paha näyttäisi olevan niskan päällä, vaikka se onkin vain tilapäisesti vallassa, kunnes Jumala poistaa sen juurineen päivineen.
Juuri tuo tekstin kertova luonne pystyy rohkaisemaan niitä, jotka haluasivat pysyä lujina, vaikka epäröivät. Teksti jättää kuulijaan vahvan toivon siitä, että heitä odottava kunnia on suurempaa kuin nykyiset kärsimykset. Ilmestyskirjassa Kristus esitetään marttyyrin prototyyppinä, jonka kärsimyksiin kaikki marttyyrit tulevat osallistumaan. Mutta Kristuksen kanssa he tulevat myös hallitsemaan tulevassa Jumalan valtakunnassa.
Erityisesti haluaisin varoittaa nykyihmisiä pitämästä tätä kirjaa ennustuksena siitä, mitä tulevaisuudessa meille tulee tapahtumaan. Raamattu ei missään kohdin toimi meidän inhimillisen uteliaisuutemme tyydyttäjänä, vaan sillä on vakava tehtävä opettaa ihmisiä toimimaan niin, että Jumalan tahto toteutuisi maailmassa ja ihmisillä olisi mahdollisuus päästä Jumalan valtakuntaan kuoleman jälkeen. Tätä pyydämme Isä meidän rukouksessa: Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi... Ortodoksinen kirkko ei ohjaa lukemaan jumalanpalveluksissa Johanneksen ilmestystä ehkä juuri siksi, että sama asia voidaan lukea selkeästi Markuksen evankeliumissa- jota pidetään ensin kirjoitettuna - ja sen rinnakkaiskohdissa muissa evankeliumeissa (Matt. 24; Luuk. 12:1-11; 21).
Ilmestyskirjaa ei siis ole kirjoitettu meille – vaikka kyllä meitäkin varten – vaan se on kirjoitettu ajanlaskumme alun kristityille suurten vainojen ollessa käynnissä. Jokainen tuon ajan ihminen, joka on saanut kuulla kristittyjen tappamisesta, osaa ilman muuta yhdistää Johanneksen kirjoituksen niihin. Onhan jo Markuksen evankeliumin 13. luvussa viitattu samanlaisiin tapahtumiin. Voi jopa olla mahdollista, että sama henkilö on kirjoittanut sekä Markuksen evankeliumin että Johanneksen ilmestyksen, ja hän on Johannes Markus, johon viitataan Apt. 12:12 ja 12:25. Tämä näkökulma vaatii kuitenkin omat selityksensä. Johannes ja Markus ovat molemmat joka tapauksessa Paavalin evankeliumin eteenpäin viejiä.
Jos siis Ilmestyskirja on opettavaista tarinaa, niin mistä on tarinan ainekset saatu? Ne tulevat Vanhasta testamentista, sieltä mistä Uuden testamentin tarinat ovat saaneet innoituksensa. Ilmestyskirja käyttää profeettojen kirjoja, etupässä Danielia, Jesajaa ja Hesekieliä, joissa on apokalyptisiä kohtia.
Jos lyhyesti käyn läpi Ilmestyskirjan sisällön, se voisi näyttää tällaiselta:
Alkuluvuissa Kristus esitetään voittajana, maailman hallitsijana, jonka miekka, eli siis hänen Sanansa, lyö Rooman valtakunnan miekan eli hallitsijan vallan. Sanoma, joka esitetään useille Paavalin perustamille seurakunnille, on perusteiltaan sama: kutsu marttyyriuteen. Voitto saavutetaan vain uhrautumisen kautta. Kristus on ensimmäinen uhri, hänet esitetään uhrilampaana, joka kuitenkin on voittaja. Hänen seitsemän sarveaan symbolisoivat jumalallista voimaa ja seitsemän silmää taas oikeudenmukaisen tuomarin hallitsemaa tietoa. Nuo silmät merkitsevät Jumalan kaikkinäkevyyttä, hänen kaikkialla läsnä olevan henkensä kautta. Seitsemän on jumalallinen luku. Yksi vähemmän kuin seitsemän eli kuusi viittaa paholaiseen, sillä piru pystyy pukeutumaan hyvään, vaikkei olekaan hyvä. Kolmasti peräjälkeen esiintyvä kuusi 666 painottaa samaa: luku voi olla jonkun henkilön numeerinen nimi, mutta se viittaa joka tapauksessa äärimmäiseen pahuuteen. Numeerisella nimellä tarkoitetaan sitä, että nimen jokainen kirjain saa vastaavan lukuarvon ja nämä lasketaan yhteen. Esim. (kreik) neron kaisar = (hepr) nrwn qsr tuottaa juuri luvun 666.Sinetit, jotka murretaan yksi toisensa jälkeen, ja joista paljastuu kauhistuttavia asioita, ovat toistoa. Noina aikoina ainoa tapa vahvistaa sanomaa oli sen toisto, kun ei ollut mahdollisuutta alleviivaukseen tai muuhun tekstin korostukseen. Mutta marttyyrit ovat turvassa Jumalan alttaripöydän alla - siis lähimpänä häntä – odottamassa heidän verensä kostoa. Se tapahtuu kuitenkin vasta kun marttyyrien luku on tullut täydeksi.
Jos Jumala alkaisi kostonsa heti, jäisi monta tulevaa marttyyria osattomaksi hänen armostaan. Siksi tulee odottaa kunnes marttyyrien luku tulee täydeksi, on se sitten mikä tahansa – me emme sitä tiedä. 7. luvussa esiintyy luku 144 000. Luku on symbolinen. Tuhat merkitsee suurta joukkoa. Tuhannen moninkertaistaminen ja Israelin 12 heimon luvun neliöinti ( 12 x 12=144) alleviivaavat pelastettujen joukon moninkertaistumista. He ovat peräisin sekä juutalaisesta että muista kansoista (7:9). Marttyrit saavuttavat uhrikuolemansa tähden heti voittopalkinnon, mutta muut joutuvat kuolemansa jälkeen viimeiselle tuomiolle, jonka jälkeen vasta palkkio annetaan tai sitten ei.
Seitsemän enkeliä, joilla on seitsemän torvea (trumpettia, pasuunaa), julistavat tulevan tuhon ilmoituksen. Ensimmäiset neljä torvea julistavat maan neljän osan (meri, maa, joet ja taivas) kolmanneksen tuhoa. Viides ja kuudes torvi tuovat maahan heinäsirkat ja skorpionit, jotka viittaavat tuskalliseen aikaan, joka tulee kestämään kauan. Nopeaa loppua ei ole kärsiville odotettavissa. Vasta seitsemäs torvi tuo eteemme Jumalan valtakunnan täyteydessään. Sitä ennen täytyy kuitenkin pahan vielä temmeltää maan päällä.
Ennen seitsemättä torvea esiintyy kaksi marttyyria eli todistajaa (11. luku). Aiemmin teksti puhui marttyyreista yleisesti, mutta nyt tuodaan esiin kaksi yksilöä, jotka antavat todistuksen ristiinnaulitusta Kristuksesta. Todistajia tulee olla kaksi, sillä vasta kahden todistajan yhtäpitävä kertomus on Rooman lain mukaan luotettava. He ovat Paavali ja Pietari, jotka perustavat opetuksensa Vanhan testamentin Moosekseen (lain antaja) ja Eliaan (profeettojen edustaja). Nämä on kuvattu oliivipuina ja lampunjalkoina profeetta Sakarjan ennustuksen mukaisesti (Sak. 4:1-14). Vaikka heitä kohtaa Rooman taholta viha ja vaino, he nousevat kuolleista kolmantena päivänä kuten Jeesuskin.
Nainen ja lohikäärme on selvää tekstiä: Maria synnyttää Jeesuksen, jonka lohikäärme eli Rooman valtakunta haluaa niellä. Nainen on raamatussa aina jonkun joukon symbolina, ja tässäkin hän on kaikkien kristittyjen kuvana. Hänen seppeleenään on kaksitoista tähteä Israelin 12 sukukunnan mukaan. Myös EU:n lipun 12 tähteä liittyvät tähän traditioon: Eurooppa perustuu kristinuskoon. Maria esiintyy myös uuden Jerusalemin symbolina, kuten kuulemme laulettavan pääsiäisajan kanonin 9. veisussa:”Loista sinä uusi Jerusalem, loista kirkasta valoa! Sillä Herran kunnia on ylitsesi koittanut. Riemuitse sinäkin puhdas neitsyt...”
Kaksi petoa, jotka nousevat merestä ja joille lohikäärme oli antanut valtansa, ovat Rooman keisareita, jotka ovat julistautuneet jumaliksi tai jumalten pojiksi (seitsenluku on Jumalan luku) ja joilla on valta ja voima tehdä mitä haluavat. Koska he ovat Jeesuksen eli Jumalan pojan kaltaisia - mm. saavat kuolettavan haavan, mutta toipuivat siitä - he eksyttävät monia. Se etteivät ihmiset voi myydä tai ostaa mitään, viittaa taloudelliseen kurimukseen, sillä ihmisten tappamisen sijaan johtaa elannon vieminen heiltä samaan lopputulokseen.
Kauhistuttavan kuvauksen jälkeen seuraa 14. luvussa seesteinen kuva lopputuloksesta, Jumalan voitosta. Samalla varoitetaan lipsumasta vainoojan lupauksiin: Jumala ei salli itseään pilkattavan. Hänen vihansa kohdistuu pahantekijöihin, kuten Paavali jo Roomalaiskirjeessä varoittaa (Room.1:18; 2:5,8; 5:9-10). Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää (Gal.6:7-8).
Jumalan vihan maljat 15. luvussa ovat peräisin Hesekielin kirjasta, jossa luvut 37-40 kuvaavat lopun aikojen taistelua Magogin maassa, sekä Uuden Jerusalemin eli Jumalan valtakunnan voittoa kaikista vihollisista. Gog ja Magog kuvaavat sitä joukkoa, joka taistelee Jumalan tahtoa vastaan, eivätkä ne ole mitään reaalisia valtakuntia. Ilmestyskirjassa lopullinen Jumalan voiton julistus tapahtuu samalta alttarilta, jonne marttyyrien sielut on koottu.
Roomaa kutsutaan portoksi, sillä
raamatussa portto sanaa käytetään metaforana synnistä Jumalaa
vastaan, erityisesti niistä jotka hylkäävät Israelin Jumalan ja
lähtevät seuraamaan vieraita jumalia, joita Roomassa edustivat
patsasjumalat ja jumaliksi julistautuneet keisarit. Myös Babylon
tarkoittaa Roomaa, jolla on seitsemän kukkulaa (17:9) ja jota
aikalaiset kristityt pitivät pahuuden pesänä.
Kirjan loppuluvut (19-22) on omistettu kuvaamaan Jumalan suurta voittoa vihollisista ja marttyrien osakseen saamaa kunniaa. Valkoisen hevosen ratsastaja on Jeesus Kristus, joka voittoisana sulhasena saapuu hääaterialle hohtavaan pellavapukuun puetun morsiamensa, vainot kestäneen kirkon, rinnalle. Näin alkaa Jumalan valtakunnan loppumaton aika, kuten Paavali korinttilaiskirjeessään kuvaa (1.Kor. 15:24-28). Valkoinen hevonen ja sen ratsastaja kuvataan ortodoksisessa ikonografiassa pyhän Gregorioksen ja Pyhän Dimitrioksen ikoneissa samassa merkityksessä. Marttyyrit ratsastavat Jeesuksen hyveillä ja tuhoavat keihäällään eli kestävyydellään pahan eli lohikäärmeen. Ei siinä tarvita mitään neito ja torni-satuja, vaan raamattu kertoo kaiken.
Vielä on yksi ongelma selvitettävänä, ja se on tuhatvuotinen valtakunta (Ilm. 20:1-6). Kaiken edellä kerrotun perusteella on selvää, ettei kyseessä ole mikään maanpäällinen, tuhat vuotta kestävä valtio. Ilmestyskirjan lukusymboliikan mukaan tuhat vuotta on määrittämätön, hyvin pitkä aika, ja se viittaa todennäköisesti siihen aikaan, jonka vainot tulevat kestämään. Johannes eli itse vainojen ajalla eikä voinut tietää kuinka kauan ne tulevat vielä kestämään. Hän tiesi vain, että pitkän aikaa, ja lopulta ne päättyvät. Paholainen on sidottu tänä aikana, mikä merkitsee sitä, että se käy taistelua, jota se ei voi voittaa, eikä se kykene vahingoittamaan Jumalan todistajia edes tappamalla heitä. Mehän tiedämme, että marttyyrien veri oli Kirkon siemen. Ilman marttyyrien todistusta ei Kirkko olisi niin nopeasti levinnyt ympäri maailmaa. Olihan sivustakatsojien mahdotonta ymmärtää, miksi kristityt alistuivat kuolemaan Jumalaansa ylistäen, jollei siihen ollut jotain syytä.
Johannes on lainannut paljon Hesekielin kirjasta ja myös suuren hääaterian kuvaus (Ilm. 19:17-) on sieltä peräisin (Hes. 39:17-). Hesekiel kertoo ensin taistelusta israelilaisia vastaan Magogin maassa ja Gog häviää taistelun. Sitten seuraa juhla-ateria, jossa linnut syövät mitä vihollisista on jäljellä. Näin Jumala osoittaa pyhyytensä kansalleen, ja kokoaa heidät taas omaan maahansa (eli taivasten valtakuntaan) ”ja israelilaiset tulevat tietämään, että minä olen Herra”.
Hesekielin kuvaus on Ilmestyskirjassa kuitenkin käännetty toisin päin. Ilmestyskirjassa esiintyy ensin tuhatvuotinen valtakunta eli vainojen aika. Sen jälkeen syödään juhla-ateria ja sitten vasta käydään tuo Magogin taistelu. Sillä halutaan osoittaa, ettei marttyyrien tule huolehtia viimeisestä hurjasta taistelusta, koska he ovat jo päässeet voittajiksi siitä hyökkääjästä, joka on sodan aiheuttanut. He ovat jo turvassa alttarin alla. Meidän ei tule lukea Ilmestyskirjaa ”tulevaisuuden historiana”, vaan kertomuksena siitä, millainen on se lopun aikojen luonne, joka vallitsi sinä aikana, jona kirja on kirjoitettu.
Johanneksen ilmestyksen viimeiset luvut kuvaavat Jumalan valtakuntaa, joka aikojen lopulla tulee voimassaan. Kristallivirta ja elämän puu kukoistavat. Yötä ei enää ole eikä auringon valoakaan tarvita, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. Jatkuuko elämä maan päällä, sitä ei tässä kerrota, mutta kerrotaan selvästi, että kuoleman jälkeen koittaa tuo odotettu Jumalan valtakunta, jonka temppelinä on Kaikkivaltias Herra Jumala. ”Ja Jumala on pyyhkivä heidän silmistään kaikki kyyneleet.” (7:17)
