Hyvät ja pahat samassa maailmassa (The good ones and the bad ones in the same world)

Matteuksen evankeliumissa puhutaan paljon Jumalan valtakunnasta, joka on Jumalan omien asuinpaikka. Se ei ole nähtävänä täällä maailmassa, vaan sen voi nähdä ja sinne pääsevät kuoleman jälkeen ne, jotka ovat noudattaneet Jumalan raamatussa antamia käskyjä, jotka voidaan tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn: rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi, eli kunnioita, auta ja suojele elämää maan päällä.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä elämä ei ole koskaan kovin suoraviivaista. Siksi Matteuksen evankeliumissa esitetään useita vertauksia, jotka valottavat Jumalan tahdon noudattamisen eri puolia.

Matt. 13. luku on omistettu siemenelle ja sen tuottamalle hedelmälle. Meidän tehtävämme on kylvää Jumalan Sanaa, ja Sana itse tekee sen minkä vuoksi se on lähetetty. Me emme anna kasvua siemenelle, se tekee sen itse. Mutta meidän ei tule myöskään estää sanaa tekemästä tehtäväänsä. Näin tapahtuu, jos emme ymmärrä sanaa ja siksi sivuutamme sen, jos epäilemme, jos pelkäämme, jos mieluummin askartelemme omaisuuden keräämisen parissa. Nämä asiat voivat estää siementä kasvamasta eli sanaa tekemästä sitä hedelmää, jonka vuoksi se on lähetetty. Näin voimme toimia Jumalan valtakuntaa vastaan, estää jollekin pääsyn sisälle siihen.

Samaan ryhmään kuuluu myös kertomus vehnästä ja rikkaviljasta - jota ennen kutsuttiin valhevehnäksi - jotka kasvavat rinnakkain pellossa. Me ajattelemme suoraviivaisesti, että maailmassa on hyviä ihmisiä, jotka ovat tuota vehnää, ja sitten on pahoja ihmisiä, jotka ovat valhevehnää. Näin ajattelemalla jaamme jo ihmiset kahteen ryhmään: valtakuntaan menijät ja sen ulkopuolelle jäävät. Mutta juuri tätä kahtiajakoa kyseinen kohta kieltää meitä tekemästä: Vehnän ja valhevehnän pitää kasvaa loppuun asti yhdessä, koska vasta sitten voidaan todeta, mikä tähkä tuottaa hedelmää ja mikä tuottaa syötäväksi kelpaamatonta satoa. Ennen loppua ei ole luvallista tuomita ketään kelpaamattomaksi, ja yksin Jumala voi tuomita ihmisen. Ja tämän tuomiovallan Jumala on antanut Jeesukselle (Matt. 28:18). Hänellä yksin on valta tuomita ja armahtaa kenet hän haluaa armahtaa.

Vertauksessa puhutaan palvelijoista, jotka halusivat kitkeä rikkaviljan pois heti kun sen huomasivat. Talon herra - eli Jumala - kielsi heitä sitä tekemästä, koska hän oli se, joka kylvi, eivät palvelijat. Hänellä yksin oli valta päättää kylvöstään. Toiset eivät voi mennä sorkkimaan peltoa ilman hänen lupaansa. Jos palvelijat, eli me, olemme tottelemattomia kylväjälle ja poistamme oman ymmärryksemme mukaan ne, joita me pidämme väärinä ja vahingollisina, me saatamme vahingoittaa myös hyvyyttä maailmassa. Yleensä ajattelemme että kertomuksen palvelijat ovat hyvää tarkoittavia, mutta meidän pitää myös muistaa, että monessa vertauksessa palvelijat heitetään ulos toimittuaan isäntänsä käskyjä vastaan. Meidän tulee pidättäytyä jakamasta ihmisiä pahoihin ja hyviin, koska se ei ole meidän tehtävämme. 

Me haluaisimme että kaikki yhteiskunnassamme olisivat yhtä hyviä kuin me olemme ja yhtä omistautuneita yhteiskuntamme hyvinvoinnille, ja siksi haluamme ajaa toisinajattelijat pois läheltämme. Mutta kristinusko pystyi etenemään Rooman valtakunnassa vain siksi, että se otti kaikenmaailman barbaarit mukaan omaan ryhmäänsä, kysymättä olivatko he hyviä vai pahoja. Joka otti kasteen, hänestä saattoi odottaa, että hän tulisi kantamaan hedelmää. Tai sitten ei, mutta se ei ollut meidän ongelmamme, vaan Herran, joka lopussa tuomitsee kaikki hedelmien mukaan. Jos niitä ei ole, kasvi tai ihminen heitetään tuleen. Vaikka olisit alunperin kylvetty vehnänä, mutta et tee hedelmää, se ei auta. Vain ne, jotka ovat tuottaneet hedelmää, pääsevät Herran aittoihin suojaan. Palvelijat olivat valmiit tuomitsemaan tuleen jo keskeneräiset kasvit. Meidän tulee odottaa ja vasta elonkorjuun aikana näemme mitä näistä tuli. Siksi Jeesus kuoli kaikkien edestä, maailmassa elävien hyvien ja pahojen, jotta kaikilla olisi mahdollisuus tuottaa hedelmää, ja tulla pelastetuksi Jumalan viljavarastoon, hänen valtakuntaansa.

Merja Merras

Perhe ja isä - ennen ja nyt (Family and Father, now and then)

”Joku tuli sanomaan Jeesukselle: Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi. Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: Katso tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Matt. 12:46-50)

Rooman valtakunnassa, missä Uusi testamentti kirjoitettiin, oli selvä perhekäsitys. Perhe muodostui isästä – paterfamilias – äidistä, lapsista ja palvelijoista. Mutta äitejä saattoi olla enemmänkin, sillä imettäjiä, lastenkaitsijoita tai serkkujen äitejä ym. nimitettiin perheessä usein myös äidiksi. Perheessä saattoi olla geneettisten lasten lisäksi serkkuja tai perheeseen adoptoituja henkilöitä, ja heitä nimitettiin veljiksi. Kaikkia perheen tyttöjä puhuteltiin sisariksi. Tämä näkyy useissa kielissä vieläkin. Esim. serkku on venäjäksi ”2.veli/sisar” Perheen muodostivat siis ne henkilöt, jotka paterfamilias oli sinne tuonut, ja heitä yhdisti tuo sama paterfamilias ja hänen perheelle määräämät tehtävät. Sinkkuja ei ollut, sillä mistä he olisivat elantonsa saaneet?

Matteuksen evankeliumi puhuu kauttaaltaan Jumalan valtakunnan asioista, ei verisukulaisista ja sukulinjoista, sillä nämä kuuluvat kuninkaan intresseihin. Jumalan valtakuntaa ei voi lähestyä sukulinjoista käsin. Kukaan ei voi katsoa olevansa Jeesuksen sukua ja sellaisena oikeutettu tähän valtakuntaan. Siihen otetaan sisälle vain ne, jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Jumala valmistaa oman perimisjärjestyksensä ja se tapahtuu adoption perusteella, ei luonnollisen perheyhteyden kautta. Jeesus on itse asiassa isän Jumalan adoptoima poika, ei verisukulainen, koska Jumalalla ei voi olla sellaista.

Tämä on pohjana alussa mainitussa Matteuksen evankeliumin kohdassa. Samassa evankeliumin luvussa Jeesus opettaa myös: ”Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu. Samoin myöskään kaupunki tai talo ei kestä, jos sitä repivät riidat.” (25 jae) Jeesus ei opeta, että verisukulaiset muodostavat perheen. Näin hän ei voi sanoa, koska 'hänen talonsa' perusta on hänen opetuksessaan, ei verisukulaisuudessa. Jeesuksen talo on hänen Isänsä talo. Se joka ei noudata Isän määräämiä sääntöjä, ei voi kuulua hänen taloonsa. Sillä talo, jossa isän antamat säännöt aiheuttavat riitaa, ei voi pysyä pystyssä. Jos Jumala ja hänen tahtonsa ei ole kristityn perheen lojaalisuuden perusta, silloin ei taloa ja perhettä itse asiassa ole. On vain joukko ihmisiä, jotka sattuvat asumaan yhdessä.

Perheen muodostaa myös seurakunta. Sillä on isä, jonka tehtävänä on opettaa perheen säännöt muille jäsenille ja valvoa että niitä myös noudatetaan. Jos perhettä repivät riidat, perhe ei kestä, vaan on helppo saalis sudelle, joka vaanii joka nurkan takana. ”Jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne.” (Gal.5:15)

Olemme nykyään niin genetiikan lumoissa, että etsimme sukulaisiamme vaikka mistä. Mutta yhteiset geenimme vaikuttavat meihin vähän – etupäässä ulkonäköön. Se mikä todella meihin vaikuttaa on opetus, jonka olemme jostain saaneet, omalta isältämme tai joltain muulta, ei ehkä sanoin mutta esimerkin voimalla. Länsimainen yhteiskunta on hylännyt funktionaalisen isyyden ja valinnut sen sijaan geneettisen isyyden. Ihmiset eivät enää ymmärrä isän merkitystä perheessä, ja näin olemme kääntäneet selkämme raamatun viisaudelle. Lapsen syntyminen ei tee miehestä isää, vaan se että hän pitää perheen koossa. Isän tehtävänä on opettaa perheen säännöt lapsille; ei pullistella omaa egoaan, vaan luoda harmoniaa perheeseen. Jos emme hyväksy Isän Jumalan opetusta, emme voi kuulua hänen perheeseensä. Kenen joukoissa silloin seisomme?

Merja Merras

Usko ja teot (Faith and Deeds)

Kirkoissa on vuosisatoja kiistelty siitä, olisiko usko riittävää ihmisen pelastukseen vai tarvitaanko myös tekoja sen lisäksi. Tämä on aika lailla yksinkertaistettu kysymys, ja siihen ei voi olla myöskään yksinkertaista vastausta. Ensin pitää ajatella, mitä usko tarkoittaa ja mitä tarkoittavat teot. Raamatusta löytyy useita kohtia, joissa näistä puhutaan, ja niitä ovat sananselittäjät käyttäneet läpikotaisin eli ihan puhki.

Usko on kreikaksi pistis, ja se ei tarkoita päässä olevaa tunnetta jotain asiaa kohtaan. Sen sijaan se tarkoittaa luottamusta siihen, että sanottu asia on tosi. Päässä olevan uskon tunteen voi helposti työntää syrjään, jos ilmenee jotain kiinnostavampaa uskomista. Mutta luottamus tarkoittaa, että voimme heittäytyä tämän uskomme varaan. Jos siis uskomme eli luotamme siihen, että Jeesus on Herra, silloin me teemme sen mitä hän käskee. Jos emme tee, silloin usko on tunnetta, jonka Jeesus meissä saattaa herättää, ja tämänkaltaisella uskolla emme tee mitään.

Mikä siis on uskon ja tekojen suhde pelastuksessa? ”Armosta te olette pelastetut – ette tekojen kautta”, sanoo raamattu (Ef. 2:8-9). Parhaiten ymmärrämme pelastuksen kun ajattelemme perintöä. Tiedämme, että saamme perinnön vanhempiemme kuoltua. He ovat tuon rahan ja tavaran keränneet, se on heidän, se ei ole meidän. Me oletamme, että saamme sen perinnöksi aikanamme, mutta se ei ole varmaa. Jos emme käyttäydy kunnolla, saatetaan tuo perintö määrätä jollekin toiselle. Perintö ei siis koskaan ole varmaa, vaikka näemme sen olevan tulossa. Samoin pelastus, jota emme ole ansainneet, annetaan meille aikanaan armosta, mutta sillä ehdolla että teemme perinnönantajan tahdon eli pidämme huolta lähimmäisestämme. Miten voimme pyytää Jumalaa armahtamaan meitä, jos emme itse ole valmiita armahtamaan lähimmäisiämme?

Usko ei siis ole mitään älyllistä toimintaa, jossa kuljemme ympäriinsä kertomassa uskostamme, mutta emme tee mitä on käsketty. Usko on luottamusta Jumalaan ja sen mukana sen tekemistä, mitä meiltä vaaditaan.

Merja Merras      (Fr. Aaron Warwick)

Synti Pyhää Henkeä vastaan (A sin against the Holy Spirit)

Raamatun tehtävänä on korvata ihmisten omat sanat Jumalan sanoilla ja osoittaa ihmisten oma toiminta aina vajaaksi. Raamattu pyrkii siihen että viisaus hallitsisi ihmisten toimia heidän omien ajatustensa sijaan. Meitä kehotetaan muistamaan alati Jumalan käskyjä (3.Moos.18:5; Sananl. 4:4; 7:2; Ps. 103:18; 119:73; Hes.20:11) joka puolelta kuuluvien ihmisten tyhjien sanomisten sijaan. Mitä tapahtuu kun tuo tyhjä puhe kuluttaa ajatuksiamme? Mitä tapahtuu kun emme enää kykene kuulemaan saati itse muistelemaan Jumalan viisautta?

Jokainen tuntee jonkun, joka on niin varma omistamastaan totuudesta, ettei halua kuunnella muita. Hän sivuuttaa kaiken, mikä ei ole hänen ajatustensa mukaista. Tällaisia ovat usein uskonnolliset fanaatikot. He ovat tehneet tätä niin kauan että heidän otteensa todellisuuteen on miltei hävinnyt. He ovat niin omien mielipiteittensä lumoissa, etteivät edes kuule, mitä raamattu todella sanoo, puhumattakaan siitä, että alistuisivat sille opetukselle. Jos ideologiasi opettaa sellaista, mitä raamattu ei opeta, se on väärä.

Matt.12:22 kerrotaan sokeasta ja mykästä miehestä, jonka Jeesus paransi. Tämä tarina ei puhu vain ruumiillisesti sokeasta, vaan se haluaa muistuttaa meitä siitä, miten sellainen, joka näkee vain omat ajatuksensa eikä raamatun opetusta, on kuin sokea.Valo hänen sisällään on pimeyttä. Hän ei ”puhu”, sillä hänen puheensa on tyhjää puhetta, hänen omia ajatuksiaan, ei raamatun totuuksia. Tästä puhuu myös Jesajan kirja:”Hän (Herra) sanoi (Jesajalle): Mene ja sano tälle kansalle: Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö, katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö. Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi.” (6:9-10). Evankeliumin kertomuksen mukaan Jeesus haluaa parantaa tällaisen omaan itseen kohdistuvan sokeuden ja mykkyyden.

Jos uskot, että on vain yksi Jumala, joka on kuningas, ja hän antaa käskynsä valtaistuimeltaan, niin millaista on sinun puheesi? Joko puhut samaa, mitä kuningas puhuu, ja näin osoitat olevasi hänen valtansa alainen. Jos et puhu sitä mitä hän sanoo, olet hänen valtaansa vastaan. Siis ”se, joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan. Se, joka ei kokoa ihmisiä, se hajoittaa heidät”(Matt. 12:30). Jos sanot, että Jumala on ystäväsi ja ohjaa sanojasi, et pysy raamatussa, sillä Jumala ei ole kenenkään ystävä. Hän on puolueeton tuomari, ja ohjaa ihmistä ainoastaan omien käskyjensä noudattamisen suuntaan – ja ne ovat raamatussa -, ei ihmisen omien mieltymysten suuntaan.

Synti Pyhää Henkeä vastaan on juuri sitä, että emme näe emmekä kuule raamatun opetusta, vaikka se on näkevien silmiemme edessämme. Sen sijaan uskomme omiin tulkintoihimme ja käsityksiimme siitä, ja saarnaamme toisillekin omia näkemyksiämme. Mistä tiedämme, että henkilön opetus on oikeaa? Raamatun oikean opettamisen kriteeri on siinä, että sen opettaja tuottaa hedelmää. Jos näet hyvän teon, sen on voinut tuottaa vain hyvä henki. Mutta jos näet hyvän teon, ja tiedät että sen takana on paha tarkoitus, ei ole sinun asiasi moittia sitä. Sillä muuten saatat toimia Jumalaa vastaan, kun et usko, että Jumala voi tehdä hyvää pahankin välityksellä. Jos valitset omat sanasi Jumalan antamien sanojen sijaan, vastustat häntä. Tarkoititko vastustaa Jumalaa tai ei, sillä ei ole väliä, sillä vain hedelmät merkitsevät. ”Jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”(Matt.12:32) 

Jeesus sai Pyhän Hengen kasteessa, mutta Apostolien teoissa kerrotaan, miten myös apostolit saivat aikanaan Pyhän Hengen, jotta hekin voisivat opettaa Jumalan antamia sanoja. Henki ei siis ole rajoittunut vain Jeesukseen. Muutkin voivat puhua Hengessä. Ne jotka eivät aikanaan uskoneet Jeesusta, saattoivat myöhemmin kuunnella apostoleita, tai heidän jälkeensä muita Hengen voitelemia. Mutta jos kiellät Pyhän Hengen, jonka kautta opetus tulee, et voi antaa oikeaa opetusta.

Jos ja kun Jeesus tapetaan, se voidaan antaa anteeksi, koska Henki siitä huolimatta on edelleen toiminnassa ja löytää tiensä luoksesi. Mutta jos vastustat Henkeä ja sen työtä ja korvaat sen omalla opetuksellasi, sitä ei voi antaa anteeksi, koska silloin et kykene kuuntelemaan Hengen opetusta ja olet avun ulottumattomissa. Jos vastustat Henkeä, miten voit saada ymmärryksen hengen? Ilman sitä jumalallista opetusta, jonka antaa hän joka istuu taivaallisella valtaistuimella, ei ihmisillä ole toivoa. ”Pysykäämme siis järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen, ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.”(Hepr.10:23-24)

Merja Merras    (Fr. Marc Boulos, Dr. Richard Benton)

Sunnuntai - kirkossa vai kaupassa? (Sunday - in the church or in the shop?)

Mooseksen laissa annetaan sapatin pyhittämisen käsky (2.Moos.20:8-10) ja se toistetaan Uudessa testamentissa vielä tarkemmin Matt. 12. luvun alussa. Joskus kuulee sanottavan, että tekeehän pappikin sunnuntaina työtä, miksi siis me muut emme saisi.

On olemassa kahdenlaista työn tekoa. On sellaista työtä, jota tehdään kaupallisuuden ja kulutuksen hyväksi, ja sitä on monen ihmisen palkkatyö. Jaakob palveli Laabania seitsemän vuotta Raakelin tähden (Gen.29), ja se oli orjatyötä naisen vuoksi. Mekin orjuutamme itsemme, jotta voisimme saada maallista hyvää mahdollisimman paljon. Työnteko elannon tähden on kuitenkin jo raamatun alkulehdillä ihmisille annettu velvollisuus: ”Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itsesi siitä (maasta) koko elinaikasi” (Gen.3:17b). 

On myös työtä, jonka päämääränä on ihmisen tai eläinten auttaminen ja suojeleminen, ja siihen Jeesus viittaa sanoessaan ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.” Uhrimenoilla tarkoitetaan Mooseksen lain mukaisia eläinuhreja, jotka aikanaan olivat jokapäiväisiä, mutta nykyisin mennyttä aikaa. Eläimistä kuitenkin puhutaan myös evankeliumissa: Ne tulee pelastaa pinteestä myös sapattina. Lähimmäisten ja eläintenkin hyväksi tehty työ tehdään taivaallisen hyvän saamiseksi. Fariseukset, jotka moittivat Jeesusta tähkäpäiden katkomisesta sapattina, eivät ymmärtäneet tätä. Mooseksen laki, jonka Jeesus vahvistaa, on auttamisen laki, ja se pyhittää sapatin eikä päinvastoin. Sunnuntaina pappi palvelee kirkossa, mutta tämä työ ei ole Jaakobin työtä, vaan Jumalan työtä.

Sapatti – tai sunnuntai – on sitä varten, että kokoonnumme kuulemaan Jumalan lain käskyjä ja sen jälkeen teemme niiden mukaan. Jumalanpalveluksessa tämä tarkoittaa paitsi eukaristiaa myös kirkkokahveja tai muuta kirkkokansan yhteistä aktiviteettia. Tämä on työtä lähimmäistemme hyväksi: kuuntelemme heitä, iloitsemme heidän kanssaan, suremme yhdessä heidän menetyksiään, ja saamme tietoa siitä, missä meidän palvelustamme tarvitaan. Kirkkokahvit ovat oleellinen osa kirkon ihmisten toinen toisilleen tekemää hyvää. Kukaan ei saa lähteä kirkosta yksinäisenä, omien huoltensa uuvuttamana. Yhteisö on olemassa sitä varten, että se jakaa jäsentensä huolet. Sapatin lepo ei ole vain sitä, että keskitymme omaan hyvinvointiimme tai emme tee mitään. Perheen kanssa läsnä oleminen on myös Jumalan työtä, jolla panostamme tulevaisuuteen.

Kristitty ei voi pitää hyvänä kauppojen sunnuntai-aukioloaikoja. Ne estävät perheen yhdessäoloa, ja lapset jäävät omilleen, sillä koulut ovat sunnuntaisin kiinni – ainakin toistaiseksi.Viikolla on kyllä tarpeeksi aikaa ostosten tekemiseen, joten on turhaa puhetta vedota tarpeeseen.

Matt. 12. luvussa kerrotaan miehestä, jonka käsi oli surkastunut. Jeesus sanoi: ”Ojenna kätesi”, ja käsi tuli ennalleen, yhtä terveeksi kuin toinenkin käsi. Kertomus muistuttaa toista kertomusta: Jumala käski Mooseksen ojentaa kätensä merta kohti ja halkaista vedet, että israelilaiset voivat kulkea meren poikki kuivaa maata pitkin. Mooseksen käsi ei itsessään voinut mitään, mutta kun Jumala käski Moosesta ojentamaan kätensä, alkoi tapahtua.

Surkastunut käsi kertoo muutakin. Ihminen voi kuulla Jumalan Sanan ja sen kehotukset, mutta jos hänellä ei ole kättä, millä tehdä Jumalan tekoja, ei Sanasta ole hyötyä. Surkastunut käsi pitää saada terveeksi, että se voisi tehdä Jumalan tekoja. Sillä Jumala tekee teot meidän ihmisten ja meidän käsiemme välityksellä. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef.2:10, vanha, tarkka käännös). Siis Jumalalla on suunnitelma, jota toteuttamaan meidät on kutsuttu. Jos me emme tee omaa osaamme, suunnitelma ei toteudu, ja monet jäävät ilman huolenpitoa.

Merja Merras

Kain ja Abel – paljon enemmän kuin veljesmurha (Cain and Abel - much more than a fratricide)

Tarina Kainista ja Abelista (Gen.4) on ensimmäinen, joka asettaa vastakkain kaksi elämäntapaa: paimentolaisuuden ja kaupunkielämän. Jumalan suosio on selvästi paimentolaisuuden puolella, sillä siinä hallitsevat itse elämän lait. Kaupunkia taas hallitsi noina aikoina aina kuningas, joka oli paikallisen jumalan poika. Se mitä kuningas määräsi, oli kaupungin jumalan tahto eikä siihen ollut vastaansanomista. Miksi Jumala ei sitten sulje tietä kaupunkilaisuuteen, jos se kerran on pahasta? Tässä, kuten niin monissa muissakin raamatun kertomuksissa, Jumala sallii jonkun asian toteutua jotta ihminen näkisi, että se johtaa hänen omaan turmioonsa. 

Syntiin lankeamisen jälkeen ihmisen tie vei pois alkuperäisestä tarkoituksesta, jossa kaikki tuli Jumalalta, ja se vähäinen työ minkä ihminen teki Edenin puutarhassa, oli hänen omaksi ilokseen. Kun tarinassa on siirrytty Edenin ulkopuolelle, myös työn teko muuttuu: se on tehtävä otsa hiessä eli kaikki voimat ponnistaen. Edeniin ei enää ole paluuta, sillä kerubit vartioivat sitä leimuavin miekoin. Mutta uusi päämäärä paljastuu raamatun tarinan edetessä. Se on uusi Jerusalem, Jumalan valtakunta, jonka saavuttaminen on kaikille Adamin jälkeläisille annettu mahdollisuus.

Mutta Kainin ja Abelin tarinaan siis. Synnytettyään Kainin Eeva sanoo: ”Olen saanut pojan Jumalan kanssa”. Tämä tarkka käännös merkitsee, että hän on saanut pojan Jumalan lahjana. Ilman Jumalaa hän ei olisi saanut sitä, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Jos käännetään Jumalan avulla, supistetaan näkökulmaa. Olen saanut pojan siksi että Herra on ollut kanssani, ja suonut minulle sen. Lapsi ei synny automaattisesti biologisen toiminnan tuloksena, ja näin on vieläkin. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin. Siksi lapsettoman on oikein sanoa: Herra ei ole suonut minulle lapsia.

Adamin poika Kain syntyi Edenin puutarhan ulkopuolella, mutta hän käyttäytyy samoin kuin hänen isänsä Adam oli käyttäytynyt Edenissä, eli Jumalan tahdon vastaisesti. Hän nousee veljeänsä vastaan ja tappaa tämän. Kainista tulee maanviljelijä, maan palvelija. Hänen uhrilahjansa oli maan antia. Maa on kuitenkin kirottu Adamin synnin tähden, vaikka se ruokkiikin ihmiskuntaa. 

Abel syntyy toisena lapsena, ja hänestä tulee lammaspaimen. Kertomuksessa ei Abelilla ole toiminnallista osuutta. Hän vain on, ja sitä merkitsee hänen nimensäkin, hepreaksi hebel, ohimenevä henkäys, jolla ei ole merkitystä. Sama sana hebel aloittaa Saarnaajan kirjan: Turhuuksien turhuus. Abel oli siis vain hengähdys kaikkeuden saatossa. Hän syntyy ja kuolee, ja siinä se.

Abel uhrasi yksilön laumastaan, ja näin ollen joutui tappamaan sen. Mutta jo Edenissä oli ihmisillä vaatteet eläinten nahasta, ja teksti sanoo, että Jumala puki ne heille, eli ihmisten synti pakotti Jumalan tappamaan, mikä ei ollut alunperin tarkoitus. Jos eläin tapetaan tarpeen vuoksi, se pitää samalla pyhittää Jumalalle (3.Moos.17:3-) Näin tunnustetaan kaiken kuuluvan Jumalalle. Jumala hyväksyi siis Abelin uhrin. Sama uhraamisen ajatus on edelleen voimassa islamin uskossa, jossa eläimen teurastaminen tapahtuu rituaalisesti Allahin nimeen. 

Jumala hyväksyy siis Abelin uhrin, mutta Kainin uhria hän ei hyväksy. Kun Kain siitä suuttuu, on tekstissä lause, joka vanhan, tarkan käännöksen mukaan on:

”Jos teet hyvin voit nostaa katseesi, mutta jos et tee hyvin, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä” (Gen. 4:7) Tämä lause muistuttaa aiemmin esiintynyttä lausetta:”--mutta mieheesi on sinun halusi oleva ja hän on sinua vallitseva” (Gen. 3:16). Jos siis haluat syntiä (samoin kuin miestäsi), se hallitsee sinua. Kain ei hallinnut synnin uhkaa, vaan lankesi siihen, ja otti pois elämän, jonka Jumala oli antanut, ilman mitään oikeutusta. Uusi raamatun käännös on jälleen tässä häivyttänyt oleellisen opetuksen kääntämällä tekstin ympäri: ”(Synti) haluaa sinua.”

Kaiken synnin keskellä ihmiskunta kuitenkin etenee, sillä Kain saa pojan Henokin. Kain vain yhtyi vaimoonsa ja vaimo synnytti Henokin. Ei puhettakaan siitä, että Jumala olisi tässä mukana. Kain osoittaa kulkevansa omia teitään. Hän rakentaa kaupungin, jolle vielä antaa poikansa nimen. Jumala on kaupunkeja vastaan, ja myöhemmin kuulemme miten käy Baabelin kaupungin ja tornin. Ihmisten ylpeys ja suuret luulot itsestään johtavat tuhoon.

Kainin jälkeläinen Lemek on huippu Kainin valitsemalla tiellä, sillä hän on selvästi itsetietoisen ja väkivaltaisen kuninkaan kuva, onhan Lemek selvä metateesi sanasta melek eli kuningas. Mutta Kainin elämä, samoin kuin hänen jälkeläistensä elämä, vie hänet yhä kauemmas Jumalasta. Ihminen ottaa koston omiin käsiinsä (4:23-24). Mutta tämä tie vie tuhoon, ja näin Kain ja hänen sukunsa häviävät raamatun lehdiltä. 

Adam saa Kainin tilalle uuden pojan, Setin, josta ihmisten suku lähtee jälleen etenemään, kuten Gen 5 kertoo. Seitsemäs sukupolvi tuottaa Henokin ”joka vaelsi Jumalan yhteydessä” eli hän oli kuuliainen Jumalalle. ”Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen” (5:24). Näin osoitetaan kuuliaisuuden tie, joka vie uuteen Jerusalemiin, Jumalan luo. Seitsemän on muuten jumalallisen täydellisyyden luku, eikä Henok ole tässä kohdin sattumalta seitsemäs Adamin sukuluettelossa. Kainin poika Henok ja Setin jälkeläinen Henok ovat saman nimisiä, ja he osoittavat ihmisen väärän ja oikean tien.

Kainin ja Abelin tarina haluaa siis opettaa, että vain Jumalan käskyjen mukainen elämäntapa vie ihmisen perille Jumalan valtakuntaan. Ylpeys ja omiin voimiin luottaminen taas tuovat tuhon.

Väkivalta ja pelko raamatussa (Violence and fear in Scripture)

Monet kritisoivat raamattua sen sisältämästä paljosta väkivallasta. Olisi paljon parempi - he sanovat - jos joku vanhus tarinoisi lempeitä ja opettavaisia kertomuksia lasten satujen tapaan. Mutta toisaalta, ovathan vanhat sadutkin usein väkivaltaisia alkuperäisissä teksteissään. Raamattu kertoo kaunistelematta ihmisten elämästä, joka on ollut ja on edelleen täynnä väkivaltaa. Raamattu heittää tämän totuuden vasten kasvojamme. Ne jotka eivät tunnista itsessään vääryyttä, ovat raamatun ensimmäisiä arvostelijoita. Mutta raamattu tekee muutakin kuin vain esittelee vääryyttä: se vangitsee ihmisen vääryyden ja muuttaa sen joksikin kauniiksi.

Matt. 10:21-23 kertoo ihmisten välisestä väkivallasta ja uskovia kohtaavasta vihasta: "...lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se joka kestää loppuun saakka, pelastuu." Saman voimme lukea myös Vanhasta testamentista, Miika 7:6.

Sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoittamisen aikoihin hallitsijoiden toteuttama väkivalta ja sen ihmisissä aiheuttama pelko olivat jokapäiväistä todellisuutta, eikä pakopaikkaa ollut. Yhtä väkivaltaista kuningasta seurasi toinen, ja taas toinen. Mutta raamattu vastaa väkivaltaan esittelemällä kuninkaan, joka ei ole väkivaltainen ja joka on mahtavampi kuin kaikki muut kuninkaat maan päällä. Näin ne, jotka kokevat kaiken aikaa hallitsijan tuottamaa väkivaltaa, saavat raamatusta tiedon, että on olemassa hallitsija, joka toimii toisin. Heille kerrotaan, että pahuus tulee saamaan palkkansa, vääryys hävitetään ja ne, jotka sitä harjoittavat, saavat tuomionsa. Jumala toimii omiensa puolesta. Ainoa asia, jonka pitäisi huolettaa sanoman kuulijaa, on se olenko minä itse tekoineni tuomion alaianen samoin kuin nuo väkivaltaiset kuninkaat. Kohtaako minuakin Jumalan tuomio?

Pelko synnyttää toivottomuutta, mutta raamattu vastaa: Teillä on toivo paremmasta.

Jotkut uskonnot, joista parhaiten tunnemme ehkä islamin, asettavat kansakunnat ja ihmiset toisiaan vastaan. Raamatun Jumala kuitenkin ilmoittaa olevansa kaikkien kansojen  ja ihmisten Jumala, joten häneen uskovat eivät voi nousta toista kansaa tai toista ihmistä vastaan. Jumala yksin on kaikkien tuomari. Jeesus lähetti apostolit ikäänkuin valtakuntansa suurlähettiläinä kaikkialle kertomaan, että on olemassa valtakunta, joka kulkee kaikkien kansojen yli ja läpi, ja se on rauhan valtakunta. Apostolien tehtävä oli kulkea ja saarnata tästä valtakunnasta. Jos heitä kuunneltiin, niin hyvä, mutta jos ei kuunneltu ja vastattiin väkivallalla (kuten Paavali Apt. 16:19-29), apostolit saivat lähteä pois seuraavaan kaupunkiin. Väkivaltaan ei saanut vastata väkivallalla. Jos pysyt uskollisena tälle opetukselle, se vie sinut Jumalan valtakuntaan. Tämä valtakunta on vasta tulossa, se ei ole vielä täällä, mutta lupaus siitä on, ja on ollut jo kauan.

Kärsimys, vaino ja syrjäytyminen ovat ihmisten kokemuksessa yleismaailmallisia. Kun Herra tulee takaisin maan päälle, silloin tullaan näkemään ovatko tekomme kunnioittaneet häntä vai ansainneet hänen vihansa. Kärsimykset tulevat olemaan todisteena siitä, olemmeko pysyneet kestävänä koettelemuksissa.
Meidän on myös hyväksyttävä se, että Jumalan antamat säännöt raamatussa ovat totuuden ja elämän säännöt, vaikka yhteiskunnassa olisivat vallalla kuinka vastakkaiset mielipiteet. Kristityn on pysyttävä uskollisena opetukselle vainon uhallakin.

On tärkeää tietää miten pelko ilmenee raamatussa. Jumalaa ja hänen tuomiotaan on yksin pelättävä. Kaikki muu on Jumalalle alisteista. Jos pelkäät kiusaajiasi, he saavat yliotteen sinusta. Jos pelkäät menettäväsi oman valtasi, olet oman valtasi orja. Asiat joita pelkäät, kontrolloivat sinua. Siksi jopa teini-ikäiset lapsesi, jotka kieltäytyvät tottelemasta sinua, ovat sinulle vaarallinen haaste: "Viisas se joka sanojaan säästää, järkevä pitää päänsä kylmänä"(Snl 17:27), ja "Joka taipuu kuriin, vaeltaa elämän tietä, nuhteista piittaamaton kulkee harhaan"(Snl 10:17).
Merja Merras

Länsimaiden arvot perustuvat raamattuun! (The values of Western Countries are based in Scripture!)

Luin lehdestä joku aika sitten erään tietäväisen poliitikon lausunnon, että länsimainen sivistys perustuu antiikin Kreikan ja Rooman ihanteisiin. Jos kristinuskollakin on joku osuus tähän, on se häviävän pieni. Näin puhuu ihminen, jolla ei ole raamatun eikä varhaisen kirkon käytäntöjen tuntemusta. Tosiasia on, että kaikki se, mikä meillä länsimaissa on yhteiskunnassa hyvää, perustuu raamattuun: tasa-arvo, ihmisen ainutlaatuisuuden kunnioitus, elämän kunnioitus, toisen ihmisen huomioonottaminen, koulutus, ja vieläpä sankarimyyttikin. Miten niin? No, minäpä kerron.

Ihmisarvo juontaa juurensa siitä, että raamatussa ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mutta ei minkä tahansa jumaluuden, vaan sen ainoan Luojan, joka on antanut ihmiselle maailman varjeltavaksi ja toiset ihmiset huolenpidon kohteiksi. Kun raamatun Jumalan ominaisuuksiin kuuluu rakkaus ja oikeudenmukaisuus, ihminen Jumalan kuvana on myös velvollinen noudattamaan niitä. Tämän varhaiskirkko ymmärsi harvinaisen selvästi. Lapsia ei enää voinut jättää heitteille, ja köyhiä ja sairaita tuli auttaa. Kreikassa ja Roomassa - Intiasta puhumattakaan -  oli ylenkatse yleisenä tapana. Intiassa siksi, ettei toisen ihmisen kohtaloon saa puuttua.

Entä tasa-arvo? Tunnetuin tasa-arvoon viittaava lause lienee: "Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal.3:28). Tässä kuitenkin puhutaan uskovista, jotka ovat yhtä Kristuksessa. Varsinaisesta ihmisten välisestä tasa-arvosta ei tässä ole kysymys. Sen sijaan voimme löytää tasa-arvon käsitteen tutusta lauseesta:"Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" tai Vanhan testamentin säädöksistä, esim. "Kohdelkaa joukossanne asuvia muukalaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuten itseänne..." (3.Moos. 19:34)
Tasa-arvossa on kuitenkin rajansa. Mies ei voi synnyttää eikä nainen siittää. Ihmisillä - kuten eläimilläkin - on omat tehtävänsä kokonaisuuden hyväksi eikä näitä voi muuttaa. Tätä tuntuisi nykymaailma kuitenkin kovasti yrittävän, esim. tasa-arvoisella avioliittolailla. Avioliitto on kahden tasa-arvoisen ihmisen, miehen ja naisen, välinen liitto lasten synnyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Avioliittoa ei perustettu rakkauden tähden, sillä rakkautta voi osoittaa jokaiselle ihmiselle, ei vain parisuhteessa.

Suvaitsevaisuutta taas ei ole missään päin maailmaa harrastettu ennen kristinuskoa. Jeesus sanoo: "Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin" (Matt.5:39). Tällä tarkoitetaan häpeän vastaanottamista, ei niinkään väkivaltaa. Jos joku on eri mieltä kanssasi ja osoittaa sen karkeasti, ei sinun pidä mennä mukaan, vaan annettava toisen pitää mielipiteensä, niin väärä ja vahingollinen kuin se mielestäsi onkin. Jeesus antaa esimerkin vastatessaan Pilatukselle: "Jos puhuin väärin, osoita mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?" (Joh.18:23)  Mutta jos joku haluaa sinun kannattavan raamatun vastaisia mielipiteitä, on sinulla oikeuss sanoa Ei!  "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä" (Apt. 5:29).

Koulutus on kristinuskon kaikkien ulottuville tuoma etu. Antiikin maailmassa vain vapaat (ja laiskat) ihmiset saattoivat keskustelun ja väittelyn avulla kouluttautua ymmärtämään maailmaa ja sen lainalaisuuksia. Orjat tekivät työt eikä heillä ollut aikaa minkäänlaiseen itsensä kehittämiseen. Vasta luostarilaitos ja myöhemmin reformaatio toivat lukemisen ja luetun ymmärtämisen kaikkien ulottuville. Miksi Intiasta on kuitenkin noussut paljon tietokone-eksperttejä ja muita korkeasti koulutettuja?  Koska siellä on Britannian hallinta-ajoista alkaen ollut kristillisiä kouluja ja yliopistoja, jotka ovat avoimia kaikille kykeneville, kansallisuuteen katsomatta. Intian uskonto ei ole kyennyt tuomaan mitään yllä mainituista eduista sen kansalle.

Kolmasosa maailman väestä tunnustaa ainakin nimellisesti kristinuskoa. Nousussa oleva islam on myös suuri uskonto, mutta vielä on kristillisellä lähetystyöllä tehtävää. Vielä on kansoja, jotka eivät ole osallisia kristinuskon mukanaan tuomista ihmisyyden arvoista.

Merja Merras

Mirhantuojanaiset Kristuksen haudalla (The myrrh-bearing women at the tomb of Christ)

Kun ajattelemme naisia Kristuksen haudalla, on meidän nähtävä silmiemme edessä pikemminkin ikonin kuva kuin kuva todellisuudesta. Ikoni pyrkii tekemään näkymättömän näkyväksi, jättämättä kuitenkaan hetkeksikään alkuperäistä raamatun "sanaa". Jos ikoni ei ole uskollinen raamatun sanalle, se ei ole ortodoksinen ikoni. Meidän tulee siis hylätä historian näky eikä ole tavoiteltava sitä todellisuutta, jossa Jeesuksen tyhjä hauta paljastui. Vaikka Jeesus oli historiallinen henkilö ja hänen ristinkuolemansa todellinen tapahtuma, ei siitä ole kirjoitettu historiankirjaa, vaan evankeliumi. Toisin sanoen sillä halutaan kertoa meille jotain muuta kuin historiankirjat voivat kertoa: "Nämä ovat kirjoitetut jotta te uskoisitte" (Joh.20:31).

Pyhät naiset Kristuksen haudalla -ikonissa voidaan kuvata joko Matteuksen, Markuksen, Luukkaan tai Johanneksen evankeliumeiden ylösnousemuskertomusta, ja kaikissa on eri määrä naisia ylösnousemuksen todistajina.

Miksi näin?  Kirjallisuudessa tekstillä on omat tarkoitusperänsä, jotka selviävät vain kokonaisuudesta käsin. Ensinnäkin: Raamatussa nainen esiintyy aina jonkun ryhmän edustajana. Tämän näemme selvästi Hoosean kirjan luvuissa 1 ja 2. Tytär Siion taas merkitsee pelastettujen ryhmää, taivaallisen Jerusalemin eli Siionin asukkaita.

Markuksen evankeliumi kirjoitettiin ensimmäisenä, aikana jolloin Jerusalemin temppeli oli vielä olemassa. Tämän evankeliumin mukaan haudalla oli kolme naista: Magdalan Maria, Maria Jaakobin äiti ja Salome. Nämä naiset edustavat omia ryhmiään. Evankeliumeissa Magdalan Maria - paremmin tunnettu Maria Magdalenana - on aina pakanakansojen edustaja. Maria Jaakobin äiti taas on kaikkien juutalaisten edustaja, hehän ovat Jaakobin suvun jälkeläisiä, ja  heitähän oli muuallakin kuin Juudeassa ja Jerusalemissa. Jerusalemin temppeliin lujasti kiinnittyneiden juutalaisten oli vaikeinta hyväksyä Jeesus Messiaana. Heitä edustaa Markuksen kertomuksessa Salome, sillä nimi sopii Salomon rakentaman temppelin yhteyteen. Näin Markuksen evankeliumi kertoo siitä, miten ylösnousemuksen todistajina olivat pakanakansojen, juutalaisten ja alussa myös ns. fundamentalistijuutalaisten edustajat.

Matteus laajensi Markuksen evankeliumia sen jälkeen kun temppeli oli tuhottu ja juutalaiset kokeneet vuosisataisen unelmansa rauenneen. Fundamentalistijuutalaiset eivät enää millään tasolla olleet mukana Jeesus-liikkeessä ja siksi Matteuksen evankeliumin mirhantuojanaisia on vain kaksi: "Magdalan Maria ja se toinen Maria".  "Se toinen Maria" edusti juutalaiskristittyjä, sitä joukkoa kristikunnassa, joka väheni jatkuvasti pakanakansojen tullessa suurin joukoin mukaan.

Luukkaan evankeliumissa naisten nimet on kerrottu toisella tavalla. Naisia tuli haudalle, mutta ne, jotka kertoivat näkemästään apostoleille, olivat "Magdalan Maria ja Johanna ja Maria, Jaakobin äiti ja muuta naiset heidän kanssaan".  Johanna on uusi nimi tässä evankeliumissa. Johanna on Johannes -nimen feminiinimuoto, ja molemmat merkitsevät "Herra on armollinen".

Johanneksen evankeliumissa tapaamme Kristuksen haudalla vain yhden naisen, Magdalan Marian. Hän edustaa Paavalin perustamaa yhteisöä, joka oli avoin kaikille uskoville. Tämä yhteisö eli kirkko oli ja on ainoa ylösnousemuksen sanoman eteenpäin viejä maailmassa.

Merja Merras

Jumalan poika, Daavidin poika, ihmisen poika? (God's Son, David's Son, Son of man?)

Jeesukselle on annettu Uudessa testamentissa kaikki nämä nimet. Miten ne eroavat toisistaan ja mitä ne oikeasti merkitsevät?  Asiaa on tarkasteltava kokonaisuutena eikä vain yhden raamatunkohdan mukaan.

Jumalan poika -nimitys kuului hellenistisen  ja roomalaisen ajan kuninkaille. Kuningas oli saanut valtansa kaupunkinsa jumalalta, ja kuninkaan katsottiin olevan tuon jumalan poika. Hän oli vastuussa jumalalle toimistaan, ja jos toimet eivät miellyttäneet jumalaa, tämä saattoi suuttua ja tuhota kaupungin ja kuninkaan sen mukana. Tuon ajan maailmassa oli vain kuninkaita, pappeja ja tavallisia ihmisiä.

Jeesuksesta käytetään paljon nimitystä ihmisen poika vastineena tuolle kaikkien tuntemalle kuninkaalliselle nimitykselle. Ihmisen poika on sama kuin ihminen.Tällä tahdotaan alleviivata sitä, että Jeesus ei ollut syntynyt kuninkaaksi, vaan hän oli vain ihminen, kuin kuka tahansa. Maan päällä kuningasta ei tarvita mihinkään, koska Jumala itse on kuningas, kaiken luomakunnan Herra (1.Sam.8). Vanhan testamentin alkuluvuissa jo tehdään selväksi, että Jumala Kaikkivaltias on kiinnostunut vain tavallisista ihmisistä, ei kuninkaista, joiden valta on häilyvää.

Matteuksen evankeliumin alkuluvussa Jeesus osoitetaan Daavidin suvusta nousseeksi, eli hän oli Daavidin poika. Jumala oli  luvannut kuningas Daavidille dynastian ikuisiksi ajoiksi (2.Sam 7:11-16). Kun Daavid esittää halunsa rakentaa Jumalalle temppeli (bet), hän saa vastauksen, ettei Jumala tarvitse sellaista, mutta sen sijaan Jumala rakentaa Daavidille (kuningas)huoneen (bet), ja vahvistaa sen ikuisiksi ajoiksi: "Sinun valtaistuimesi on oleva iäti vahva". Luvattu Messias tulee syntymään siis Daavidin suvusta. Enkeli Gabriel vahvisti tämän ilmoituksellaan Marialle: "Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen - hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:32-33). Daavidin poika merkitsee siis raamatussa aina Messiasta, odotettua "kuningasta", jonka valtakunta tulisi olemaan ikuinen. Se vain oli vaikea ymmärtää, ettei tuo valtakunta tulisi olemaan maanpäällinen, vaan taivaallinen.

Messiaan kuninkuus ei lopulta ole sitä, että hän on Daavidin poika, vaan pikemminkin sitä, että hän on ihmisen poika. Toisin sanoen Jeesus ei ollut pelkältä syntyperältään - mitään tekemättä - oikeutettu Messiaan rooliin, vaan hänen tehtävänsä tavallisena ihmisenä oli opettaa kansaa. Ja opettajana hänen tuli itse täyttää kaikki se minkä hän toisille opettaa. Tämähän on hyvän opettajan tunnusmerkki. Ja tämän Jeesus teki.

Kaikki kolme Jeesuksen nimitystä huipentuvat hänen ristinkuolemaansa. Ihmisenä hän kuoli tuskallisen kuoleman. Jumalan poikana hän täytti Isänsä tahdon, ja Daavidin poikana hänet korotettiin Daavidin dynastian päätepisteeksi, siis asemaan, johon hän itse ei ollut pyrkinyt, mutta johon hänet oli valittu, jotta ihmiskunta voisi päästä kuoleman pauloista.

Mistä tämän tiedämme? Sen todisti meille sadanpäällikkö seistessään ristin juurella ja huudahtaessaan: "Totisesti tämä oli Jumalan poika!" (Matt. 27:54) Mistä sadanpäällikkö sen tiesi? Sadanpäällikkö oli upseeri, sadan sotilaan komentaja, ja hän oli tavannut Jeesuksen aikaisemminkin. Jeesus oli parantanut hänen palvelijansa vain sanallaan (Matt. 8:5-13). Nyt tuo upseeri näki, miten Jeesus täytti lähettäjänsä käskyt viimeiseen asti. Hän oli saanut tehtävän kärsiä ja kuolla, ja hän teki sen aivan kuin sotilas tekee sen mitä upseeri käskee. Sadanpäällikkö ajatteli: Jos tällä miehellä on valta parantaa sairaita pelkällä sanallaan, ja hän tottelee lähettäjänsä käskyä loppuun asti, ei hän voi olla muuta kuin Jumalan poika, hänen lähettämänsä.
Tämän haluaa tarina meille kertoa.

Kirkon myöhemmässä traditiossa tälle sadanpäällikölle on annettu nimi Longinus, joka on todennäköisesti latinalaistettu muoto kreikan kielen keihästä tarkoittavasta sanasta longkhe.   Apostolien teoissa voimme lukea sadanpäälliköstä nimeltä Cornelius (Apt.10). Molempien sotilaiden tarinalla on tekstissä sama tarkoitus: Ristin luona sadanpäällikkö liittyy messiaaniseen yhteisöön uskonsa perusteella. Cornelius taas liittyy siihen tulemalla ateriayhteyteen Paavalin seurakunnan kanssa.

Olivatko nämä upseerit yksi ja sama henkilö tai ylipäätänsä historiallisia olentoja, ei ole oleellista. Vain tarinalla ja sen opetuksella on merkitys. Kirkon perimätiedossa on evankeliumin tarinaa jatkettu siten, että molemmista tulee piispoja ja he kärsivät itsekin marttyyrikuoleman. Tällä tahdotaan kertoa se alkukirkon - ja vieläpä nykyhetkenkin - todellisuus, että marttyyrikuolema on lähellä jokaista, joka tunnustaa julkisesti uskonsa.

Merja Merras

 

Mitä ajatella raamatun 500 ja 900 vuotta vanhoista ihmisistä? (What should we think of men of 500 and 900 years in Scripture?)

Olemme vastikään saaneet lukea maailman vanhimmasta ihmisestä, 116 vuotiaasta japanilaisesta naisesta, joka ratkaisee yhtälöitä ja muutenkin näyttää kuvassa varsin pirteältä. Samoihin aikoihin saimme kuulla tiedemiehen arvion, että ihminen voisi periaatteessa elää hyvinkin 120 vuotiaaksi. Näin toteaa myös raamattu: "Olkoon siis hänen elinikänsä enintään 120 vuotta" (Gen 6:3).

Mutta ennen tätä 6. luvussa tapahtunutta ihmisiän rajoittamista raamattu levittää eteemme monia henklöitä, joiden iäksi mainitaan kaksisataa, viisisataa tai jopa yhdeksänsataa vuotta. Miten tähän tietoon tulisi suhtautua? Tiedämme hyvin, että raamattu on kirjallisuutta, ei tarkkaa historiaa, joten nämä luvut tulee nähdä osana tarinaa; ne kertovat meille jotain.

Adamin jälkeläisten ylipitkät elinajat (Gen. 5) ovat todennäköisesti vastine Sumerin, Akkadin ja Babylonian kuningaslistoille, jotka hyvin tunnettiin raamatun kirjoittamisen aikoina, ja joissa esiintyy kuninkaitten ylipitkiä hallituskausia. Kuninkaat olivat aina jumalan poikia, paikallisen jumalan valtaan asettamia. Mitä mahtavampi ja pitkäikäisempi joku kuningasdynastia on ollut, sitä mahtavammalta näyttää sen jumala. Kun joku kansakunta alkoi levittäytyä ja tulla vahvaksi, se ei halunnut esiintyä nousukkaana historian näyttämöllä, vaan se halusi perustella olemassaolonsa aikaisempien vanhojen legendojen avulla. Sumerin pitkät kuningaslistat ulottuivat kauas myyttiisin aikoihin, jolloin hallitsijoiden sanottiin eläneen satoja vuosia. Raamattu ikäänkuin parodioi näitä mahtailuja.

Raamatussa halutaan sivuuttaa jumalat, kuninkaat ja heidän itsekkäät toimensa. Heidän tilalleen asetetaan ihminen. Halutaan osoittaa, etteivät maan päälliset tapahtumat ole kuninkaitten ja heidän takanaan operoivien jumalien ansiota, vaan ne ovat ihmisen ja hänen sukunsa aikaansaamia. Jumala siunaa ihmisen suvun jatkumisen heti raamatun alussa. Kun kuninkaat esitetään muinaisuudessa ikivanhoina, raamattu puolestaan esittää useat ihmiset ikivanhoina. Ihmisdynastialla on lisäksi yksi etu verrattuna kuningasdynastiaan: kuninkailla oli aina uhkana perimyssodat, jotka joskus ovat hyvin verisiä. Tällaisesta voimme lukea esim. Daavidin valtaannousun yhteydessä (2.Sam. 2-4). Mutta ihmisen suvun jatkumisen varmistaa esikoinen ja siitä suku jatkuu rauhanomaisesti. "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän loi heidät..."(Gen. 1:27). Eli siis: Jumala on ainoa kuningas ja kaikki ihmiset ovat hänen kuvinaan vastuussa hänen luomakunnastaan. Siihen ei tarvita kuningasta.  Kun Adam kuolee, hänen esikoisensa Set asetetaan samanlaiseen asemaan kuin Adam oli ollut: "Kun Adam oli 130 vuoden vanha, syntyi hänelle poika, joka oli hänen kaltaisensa, hänen kuvansa, ja hän antoi hänelle nimen Set" (Gen. 5:3). Vaikka Adam kuolee, hänen jälkeläisensä perivät automaattisesti hänen asemansa eikä perimyssotia ole.

Näin Adamin suku jatkuu, ja tarinassa jokainen sen jäsen elää satoja vuosia kuten kuninkaat muinoin. Viimein tullaan Henokiin, josta kerrotaan: "Kun Henok oli elänyt 65 vuotta, hänelle syntyi Metuselah. Metuselahin syntymän jälkeen Henok eli kaikkiaan 365 vuotta. Hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen" (Gen.5:21-24). Henokin nimi tarkoittaa omistautunut (Jumalalle). Henokin ikä on sama kuin vuodessa on päiviä, ja se merkitsee, että hän eli täyden elämänajan omistautuen nimensä mukaisesti Jumalalle. Kahdesti sanotaan, että hän vaelsi - toisin sanoen eli - Jumalan tahdon mukaisesti, ja siitä johtuen hän ei kuollut, vaan hän meni asumaan Jumalan luo. Näinhän oli tarkoitus asioiden mennä ennen syntiinlankeemusta, sillä vasta syntiinlankeemus toi kuoleman ihmissuvulle. Henokin ainutlaatuisuus käy ilmi siitäkin, että hän on sukuluettelon seitsemäs jäsen, ja luku seitsemän tarkoittaa jumalallista täydellisyyttä. Luku kymmenen taas on inhimillisen elämän täysi luku, ja sen saa sukuluettelossa Nooa.

Henok on Adamin korjaava vastapari. Siinä missä Adam syntiinlankeemisellaan toi maailmaan kuoleman, siinä Henokin elämäntapa tuli osoittamaan, että kaiken elämän jatkumisen takeena on vain Jumalan tahdon noudattaminen. Henok ei kuollut kuten Adam ja hänen muut jälkeläisensä, vaan hän siirtyi suoraan Jumalan luo. Henokin tavalla eli myös Nooa, joka selvisi vedenpaisumuksesta, sillä hänenkin sanotaan vaeltaneen Jumalan tahdon mukaisesti (6:9). Nooa ei kuitenkaan lopulta saanut Henokin palkkaa, vaan juopumus koitui hänelle synniksi. Kaikki synti saa alkunsa siitä, käytämmekö Jumalan meille antamia lahjoja oikein vai väärin. Näin Adamin kohdalla, ja näin myös Nooan kohdalla. Jos hän ei olisi maannut juopuneena ja alastomana teltassaan, ei hänen poikansa Haam olisi joutunut lain rikkojaksi. Mutta tämä onkin jo toinen stoori.

Merja Merras

Lisää aiheesta: Paul Nadim Tarazi, Genesis: A Commentary. The Chrysostomos Bible. Ocabspress  2009.

Kuka kirjoitti kirjan valmiiksi? (Who wrote the book such as we now know it?)

Emme kai koskaan saa tietää, kuka tai ketkä kirjoittivat Vanhan testamentin tekstit yhtenäisen kertomuksen muotoon. Tieteessä esitetään kaksi ajankohtaa mahdollisina: toinen on Persian vallan aika 400-luvulla eKr ja toinen on hellenistinen aika 200-luvulla eKr. Itse kallistun jälkimmäiseen seuraavista syistä: Aleksanteri Suuren jälkeisessä hellenistisessä maailmassa 300-luvun lopusta alkaen kansakunnat joutuivat tekemisiin toistensa kanssa entistä enemmän ja yleiskielet aramea ja kreikka olivat lähes kaikkien ulottuvilla. Mutta samalla oli uhkana kreikkalaisen monijumalaisen uskonnon ja ylemmyydentuntoisen kulttuurin leviäminen kaiken yli. Raamatun tekstistä kuultaa läpi anti-kreikkalaisuus. Daavid ja Goljat tarinassa esitetään suuri ja mahtava Goljat "kuuden kyynärän ja vaaksan" pituiseksi (3 metriä 20 senttiä!), ja hän esittää selvästi kuningas Aleksanteri Suurta, jonka myös kerrotaan olleen pitempi muuta kansaa. Hellenistinen maailma oli uhkana seemiläiselle paimentolaiselämälle ja sen tukahduttaminen sai aikaan Vanhan testamentin kirjoittamisen.

Meillä Suomessa näyttää vieläkin olevan vallalla käsitys raamatusta historiallisena kirjana, vaikka tieteessä tämä on jo hylätty. Raamattua pidetään ennen kaikkea kirjallisuutena, ja kirjallisuuden tehtävänä on kertoa tekijänsä käsitys valitun aikakauden tapahtumista. Historiaa ei noina aikoina ollut edes olemassa; oli vain kronikkoja ja kuningasluetteloita, joissa mahdollisesti kerrottiin mitä kukin kuningas oli hallituskaudellaan saanut aikaan. Siksi on turhaa lähteä etsimään esim. Siinain erämaasta valitun kansan reittiä Egyptistä Kaanaan maahan. Se on kertomus, jolla tekijä haluaa kertoa meille jotain. Sama koskee muutakin Vanhan testamentin materiaalia. Sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin tapahtuma todella tapahtunut vai ei. Vain teksti on oleellinen ja sen sanoma, sillä Jumala itse teki siinä selväksi oman tahtonsa siitä, miten ihmisten tuli elää maan päällä. Eikä vain juutalaisen kansan, vaan maailman kaikkien kansojen, koska hän on ne kaikki luonut. Tästä ei ole epäselvyyttä Vanhan testamentin alkuluvuissa eikä myöhemminkään. Tosin israelilaiset eivät pyrkineet maailmanherruuteen, ainoastaan siihen, että heidän Jumalansa tulisi kaikille tunnetuksi.

Näin alettiin luoda tekstiä vaihtoehdoksi kreikkalaisten maailmanselitykselle. Nuo juutalaiset vanhat ja viisaat porteissa olivat nähneet, miten kuninkaanpalatsin ja jumalan temppelin välinen yhteys johti vain sotaan ja sortoon. Kuningas etsii aina omaa ja dynastiansa etua, niin kuin näemme monissa raamatun kirjoissa ja vaikkapa nykypäivän Syyriassa. Mitä siis tilalle?

Vanhat ja viisaat olivat nähneet ja kokeneet tuon saman hedelmällisen puolikuun alueen paimentolaisten elämää. Siellä heimon vanhimmalla on ainoa auktoriteetti, jota hän käyttää vain elämän säilyttämiseksi heimossaan. Jos joku rohkeni nousta tätä auktoriteettia vastaan, hänet potkaistiin teltasta pihalle ja erämaassa häntä odotti varma kuolema. Ne jotka alistuivat, näkivät toiminnan mielekkyyden, ja saivat osansa heimon hyvinvoinnista. Raamatun käskyt ja säännöt on rakennettu tällaisen elämäntavan  pohjalle. Hyvä paimen on läpi raamatun kulkeva punainen lanka ja siinä on selvä viite siihen, miksi Vanha testamentti kirjoitettiin. Hyvä paimen vie laumansa virvoittavien vetten tykö, jossa ne saavat levätä. Tämä sama kuva siirtyy luontevasti Uuteen testamenttiin. Jeesus sanoi: "Minä olen se hyvä paimen ja minä tunnen omani" (Joh.10).

Mutta olisiko meillä mitään johtolankaa siihen, kuka tai ketkä kirjoittivat Vanhaa testamenttia?
Yksi valistunut arvaus voisi olla, että ainakin yksi tekstin kirjoittaja on ollut profeetta Hesekiel. Hänelle annettiin kirjakäärö, jonka hän söi, ja " se maistui suussani makealta kuin hunaja". Hänet lähetettiin puhumaan kirjakäärön sanat israelilaisille. Hesekielille näytettiin Jumalan kirkkaus ja myös se, miten tuo kirkkaus eli Jumalan läsnäolo poistui uskottomasta Jerusalemista (Hes. 10). Myös muut kansakunnat saavat tuomionsa. Israel kuitenkin armahdetaan "minun pyhän nimeni tähden" ja johdatetaan uuteen Jerusalemiin, jonka nimenä on oleva "Herra on täällä" (Hes. 48:35). Tämä on viittaus siihen, että tuo uusi loistava kaupunki ei ole enää maallinen Jerusalem, vaan taivaallinen, jossa Herra on, ja johon kaikki Jumalaa palvelevat  kansakunnat - ei vain Israel - kootaan kuoleman jälkeen. Vanhan testamentin viimeiset sanat ennustavat tulevaa: "Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen." (Mal. 3:24)

Merja Merras

Viisauskirjallisuus - Suuren Paaston lukuohjelma (Wisdom literature - the readings of the Great Lent)

Suuri Paasto alkaa troparilla: "Herra, viisauteen ohjaaja, ymmärryksen antaja..." ja tähän teemaan liittyen luetaan Suuren Paaston aikana päivittäin Sananlaskujen kirjaa. Raamatun viisauskirjallisuus kösittää Jobin, psalmit, Sananlaskut, Saarnaajan, Laulujen laulun ja Septuagintassa lisäksi Salomon Viisauden ja Siirakin viisauden kirjan.
Sananlaskuista tunneetuin on ehkä "Herran pelko on viisauden alku" (San.9:10), ja tässä on kysymys siitä, miten palvelijan tulee toimia herransa edessä: hänen tulee osoittaa tottelevaisuutta ja kunnioitusta, ei peloissaan matelemista.

Viisautta ei mikään filosofia tai tiede voi korvata, sillä viisaus on sidoksissa elämään itseensä. Sanan huoleton käyttö on hämärtänyt mielistämme sen alkuperäisen merkityksen. "Onpa viisas lapsi", kuulee joskus sanottavan, mutta tämä on täysin pitämätön väite. Viisaus ei ole sama asia kuin älykkyys tai nokkeluus, sillä viisaus on olemukseltaan sidoksissa elämän kulkuun. Vain vanha voi olla viisas, sillä hän on nähnyt elämän menon ja oppinut siitä. Kaikki vanhat tosin eivät ole viisaita, koska elämänsä voi viettää myös huvitellen ja vastuuta tuntematta. Mutta yleensä ihminen on iän mukana tullut huomaamaan, että kesää seuraa talvi, ja jos ei talveksi ole kerätty ruokaa, seuraa siitä menehtyminen talven mittaan. Tätä viisautta ei nuori vielä tiedä, ja siksi se on hänelle opetettava, jotta hän pysyisi hengissä talvikauden ylitse. Meidän aikanamme tämä tuntuu liioittelulta, mutta muinaisina aikoina se oli vankkaa viisautta, jota ei sopinut ylenkatsoa. Monien muidenkin arkipäivän asioiden merkitys kirkastuu ihmiselle vasta vanhuudessa, jolloin voi olla jo myöhäistä alkaa korjata niitä. Siksi "muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat" (Saarn 12:1).

Viisauslauselmia on kerätty raamattuun, sillä viisaustradition alkuperä on heimoyhteisössä. Mutta viisaus yksin ei pidä yhteisöä pystyssä. Tarvitaan myös auktoriteetti, joka valvoo  viisasta elämäntapaa. Erehdys ja väärä toiminta eivät voi tulla kysymykseen, sillä sellainen johtaa vain katastrofiin ja tuhoon. Siksi heimoyhteisön tärkeä koossa pitävä voima on ollut heimon vanhin tai vanhinten neuvosto.

Viisaus ei myöskään ole mitenkään uskontoon sidottu asia. Se ei ole kristillistä sen enempää kuin juutalaistakaan, eikä buddhalainenkaan elämäntapa voi sitä  korvata. Viisaus on humaanisuutta sanan parhaimmassa merkityksessä. Viisaus on samaa kaikkialla missä on inhimillistä elämää. Jos joku lause on viisautta täällä, se ei voi olla hulluutta tuolla, vaan se pitää paikkansa myös muualla kuin se on lausuttu. Viisauslauselmia opetettiin kuninkaan pojille, jotta he pystyisivät hallitsemaan, vaikkei heillä vielä elämänkokemusta ollutkaan. Jumalan lahjat hallitsijalle voivat olla vain laki ja viisaus, ja näiden avulla olisi kuninkaan tarkoitus hallita valtakuntaansa.

Kreikkalaiset istuivat mielellään kylpylöissä pohdiskelemassa elämän menoa ja politiikkaa. Siellä käsiteltiin myös elämän kulkuun kuuluvia asioita. Kreikkalaisten filosofien lanseeraama elämänviisaus on nykyisin aika suosittua, mutta se poikkeaa raamatun viisaudesta vain siinä, että filosofiassa ihminen on kaiken mitta, kun taas raamatussa Jumala on viisauden lähde, ymmärryksen antaja. Jos ihminen oppiikin elämänsä kulussa inhimillisen elämän lainalaisuudet, hän ei voi kuitenkaan käsittää kaikkea. Jumalan yksin on viisaus ja valta luomakuntansa ylitse, ja hänen tahdostaan asiat menevät joskus siten, ettei meidän käsityskykymme siihen riitä. Yllättävät kuolemat, maanjäristykset, tulvat  ja muut ovat hänen hallinnassaan, ei ihmisten. Olisin valmis myös sanomaan, että hän hallitsee myös ilmastonmuutosta, eivät ihmiset pienine tekoineen.

Merja Merras

Mitä on profetia? (What is a prophecy?)

Vanhassa testamentissa profeetta toimi julkisena puhujana. Usein he olivat pappeja, jotka toimivat julistajina Jahven alttarin luona. Mutta oli myös aivan tavallisia ihmisiä, jotka Jumala kutsui julkisen puhujan tehtävään voidakseen antaa kansalle oman viestinsä. Muissa uskonnoissa profeetat puhuivat joko ekstaattisesti tai sitten oman ymmärryksensä mukaan, mutta Israelin profeetoilla oli takanaan laki, toora, jonka sanomasta ei saanut poiketa oikealle eikä vasemmalle. Tooran opetus koski lähimmäisen palvelemista, mikä ei muissa uskonnoissa ollut suinkaan etusijalla. Jumala oli toorassa julistanut, että kansa sai asua Jumalan heille antamassa maassa vain jos he noudattavat tooran käskyjä.

Kun elintaso alkoi nousta ja rikkaat rikastuivat entisestään, nousi oma etu usein lähimmäisen edun edelle. Kun Israel oli vahvasti juurtunut maahansa, he pitivät itseään oman kohtalonsa mestareina. He eivät jättäneet Kaikkivaltiaalle muuta roolia kuin istua mahtavalla valtaistuimellaan taivaassa ja nauttia suurista teoistaan, ja ehkä joskus käyttää suurta viisauttaan auttamaan jonkun maassa nousseen kiistan ratkaisemisessa, silloin kun sitä häneltä kysyttiin. Näin Israel ajatteli. Mutta tämä ei ollut Jumalan ajatus. Hän puuttui peliin agressiivisella tavalla. "Herran sana tuli profeetalle" on usein toistuva lause. Tuholla uhataan ja tuho myös tulee. Siinä ei ollut neuvottelunvaraa. Mutta tuo tuho ei ole loppu siinä mielessä, että sen jälkeen ei enää ole mitään. Jumala tekee selväksi, että hän aiheuttaa tulevan tuhon ja käyttää siinä apunaan toisten kansojen kuninkaita ja sotajoukkoja.

Profeetta Aamos on tavallinen mies, jonka Jumala valitsi viemään sanomansa kansan keskuuteen, ja tämän sanoman voimme lukea Aamoksen kirjasta. Ensin Jumala moittii muita kansoja heidän rikoksistaan. Kun kuulijat sitten ovat kyllikseen nyökytelleet, että ihan niin, se on oikein noille kansoille, silloin sama sanoma kohdistetaankin Israeliin ja Juudaan, jotka ovat tehneet nuo samat rikokset. Tuho uhkaa, jos kansa ei paranna tapojaan.

Profeetta Jeremiaa käsketään kirjoittamaan kirjakääröön tuomion sanat (Jer. 36) ja lukemaan ne temppelissä kaikelle kansalle. Myös kuningas saa kuulla asiasta, ja käskee lukemaan tekstin myös itselleen. Hän kuitenkin polttaa tekstin sivu sivulta uskoen näin mitätöivänsä sanoman. Jeremia saa Jumalalta määräyksen kirjoittaa sama teksti uudelleen ja lisätä siihen ennustus kuninkaan ja hänen dynastiansa tuhosta. Ja näin tapahtuukin. Jumalan tahdon toteutumista ei hänen sanomansa mitätöiminen mitenkään estä. Tämä sama sanoma löytyy kaikista profeettojen kirjoista. Hesekielin kohdalla tuho on jo tapahtunut, ja hänen kirjassaan pyritään rakentamaan uutta, tuhon jälkeistä tulevaisuutta Herran käskyjen varassa.

Uudessa testamentissa puhutaan myös profeetoista. He eivät kuitenkaan olleet samanlaisia kuin hellenistisen ajan uskontojen oraakkelit, jotka lausuivat hämäriä viisauksiaan tulevista tapahtumista. Profeetat olivat kirkon opettajia. Niitä, jotka tunsivat Kirjoitukset ja tiesivät, miten niitä tuli soveltaa. He varoittivat, mutta myös lohduttivat ja selittivät. He toimivat itse asiassa samoin kuin pappi toimii kirkossa. Pappi tuntee kirjoitukset ja tietää, mitä niillä tarkoitetaan. Hän osaa soveltaa opetusta nykyhetkeen. (Tai hänen pitäisi osata...) Siki profeettana voi toimia kuka tahansa, joka tuntee Kirjoitukset ja tietää, miten siinä tilanteessa niitä tulee noudattaa. Profeetta ei ennusta tulevaa yhtään sen enempää kuin Kirjoituksetkaan. Raamattu on kaiken mittari, sekä Vanhan että Uuden liiton aikana.

Miten lähestyä Elämän Antajaa? (How to approach the Giver of Life?)

Mutta entä miten olla yhteydessä kaikkeuden Luoja-Jumalaan? Ja onko sellainen edes mahdollista? Kansakunnat ja heimot palvelivat omia jumaliaan ja näistä palvelusmenoista - uhrista ja rukouksesta - saatiin pohjarakenne siihen, mitten Luoja-Jumalaa tuli palvella. Mutta suurimmalle Luoja-Jumalalle ei voi tuoda mitään lahjaksi, koska Hän on antanut meille kaiken. Jos kuitenkin haluamme jotain tuoda, silloin meidän pitää luopua jostain omastamme täydellisesti ja tuotava se kokonaisuudessaan hänelle. Siksi uhrieläimen oli oltava virheetön. Epäkelvoista eläimistä luopuminen ei olisi ollut mikään uhri, vaan välttämättömyys. Polttouhrit (3.Moos.1) - hepreaksi 'ola, kreikaksi thysia, latinaksi holocaustum - ovat äärimmäisyyteen vietyjä uhrauksia: kaikki Jumalalle eikä mitään itselle.

Jeesuksen kuoleman ristillä Paavali julistaa uhrikuolemaksi. Selvästi tämä on sanottu Efesolaiskirjeessä: "Olkaa siis Jumalan seuraajia, niin kuin rakkaat lapset, ja vaeltakaa rakkaudessa, niin kuin Kristuskin rakasti teitä ja antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi (thysia), Jumalalle suloiseksi tuoksuksi" (Ef. 5:1-2). Myös Heprealaiskirjeessä asiasta puhutaan selvästi useassa kohdin, esim: "Hän (Jeesus) on antanut kertakaikkisen uhrin (thysia) uhratessaan itsensä" (7:27). Kristityt eivät tämän jälkeen enää voineet uhrata mitään.

Polttouhrit ovat lakanneet miltei kaikkialla. Juutalaiset lopettivat uhraamisen kun heidän uhripaikkansa Jerusalemin temppeli tuhottiin v. 70 jKr. Juutalaisten rabbien kirjoituksista voimme kuitenkin lukea: "Kaikki uhrit lakkaavat, mutta kiitosuhri ei lakkaa milloinkaan". Kiitosuhri on Septuagintassa kreikaksi thysia eukhe, ja siitä johdannainen eucharistia, kiittäminen, esiintyy Uudessa testamentissa usein, esim. Ef. 5:4:"...teidän suuhunne sopii kiitos (eucharistia)". "Uhratkaamme siis hänen kauttaan Jumalalle joka aika kiitosuhria (thysia), niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään" (Hepr.13:15).

Koska Jumala on korkea ja pyhä, myös häntä palvelevien ihmisten tulee puhdistautua ja olla pyhiä. Mutte miten voi Jumalan luoma, mutta syntiin ja vääryyksiin suistunut ihminen, lähestyä pyhää Jumalaa? Hänen tulee sovittaa syntinsä ja puhdistautua. Siihen annetaan omat sääntönsä. Jumala on kaiken elämän antaja, niin ihmisten kuin eläintenkin. Hän on delegoinut elämän jatkumisen luomilleen olennoille. Ihmisen, sekä miehen että naisen, hän on varustanut tähän tehtävään. Elämän sisältävää siementä saa käyttää vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen, siksi homoseksuaaliset aktit kielletään. Perheen koossa pitävään tehtävään panostetaan, ja siksi insesti ja lähisukulaisten keskeiset suhteet kielletään. Ne rikkovat perheen yhtenäisyyttä ja sitä että jokainen tietää paikkansa.

Rukouksesta on Vanhassa testamentissa monta mainintaa. Matteuksen evankeliumin 6. luvussa (myös Luuk. 11) meille opetetaan Isä meidän -rukous. Jokaisella sen osarukouksella on vastineensa Vanhassa testamentissa. Mitään uutta ei Jeesus siis meille opettanut.

Kun luemme raamattua, ei meidän kannata esittää tekstille kysymystä: Mitä tämä kohta kertoo esim. synnistä tai armosta. Sen sijaan meidän tulee esittää kysymys: Mitä tämä teksti kertoo? Näin emme taivuta tekstiä oman tulkintamme suuntaan, vaan pyrimme ymmärtämään sen sellaisena kuin se oli tarkoitettu. Ja lisäksi on meidän aina muistettava kysyä, mitä tämä teksti kertoo - ei meille, vaan sen ajan ihmisille, joille se alunperin kirjoitettiin.

Kaikilla kansakunnilla on omat juhla-aikansa, jotka liittyvät kansan palveleman jumalan antamiin säädöksiin. Näin myös raamatun Kaikkivaltias määrää omat juhla-aikansa. Kylvöön ja sadonkorjuuseen liittyvät juhlat vietetään kiittäen Jumalaa maan antimista ja myös lain antamisesta, sillä "ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee". Pääsiäisenä muistellaan Egyptin orjuudesta vapautumista eli sitä kauaskantoista päätöstä, missä kansa sitoutui siihen, että Jahvesta tuli Israelin kansan johdattaja. Lisäksi tulee vuosittainen Suuri Sovituspäivä, jolloin kansa kokoontuu yhteisesti sovittamaan syntinsä Jumalan edessä. Sapattivuosi ja riemuvuosi säädökset tähdentävät sitä näkemystä, että maa on Jumalan ja sitä tulee kohdella samoin kuin ihmistä: sen tulee levätä joka seitsemäs vuosi niin kuin ihmisenkin tulee levätä joka seitsemäs päivä. Ihminen (adam) on maasta (adama) otettu ja siksi hän kuuluu yhteen maan kanssa.

Ihminen ei kuitenkaan voi omistaa maata, sillä "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on" (Ps. 24:1). Ihminen voi saada maan hoitoonsa, ja siinä mielessä hän vastaa siitä ja sen tuotosta eikä kukaan muu. Suomalaisessa uudessa raamatunkäännöksessä puhutaan kuitenkin huolettomasti maan myymisestä: "Jos te myytte maata toisillenne tai ostatte sitä älkää tavoitelko kohtuutonta hyötyä" (3. Moos.25:14), mutta alkuteksti on toisenlainen. Tarkka käännös kuuluisi: "Jos myyt jotain myytävää lähimmäisellesi tai saat jotain lähimmäisesi kädestä, niin älkää tehkö vääryyttä toinen toisillenne" toisin sanoen älkää petkuttako kaupankäynnissä. Maan myymisestä ei puhuta mitään, vaan maan tuottaman sadon myynnistä. Tämäkin jo osoittaa, ettei uuteen suomalaiseen raamatunkäännökseen voi luottaa.

Elämän lain kirja, toora (The Torah - book of the law of the life)

Onko raamattu siis tipahtanut meille taivaasta? Näin ajattelevat jotkut kristilliset suunnat. Mutta se ei näytä todennäköiseltä. Kirkko on perinteisesti uskonut asia-inspiraatioon eikä sana -inspiraatioon. Siksi emme ajattele, että lain kirja, toora, olisi saneltu meille taivaasta. Sen sijaan uskomme että toora ja sen noudattamisen vaiheita seuraava historiateos on syntynyt Jumalan hengen vaikutuksesta. Mikä on kaikkivaltiaan Jumalan osuus lain kirjan synnyssä, sitä emme koskaan saa tietää. Kuitenkin tekstiä sen alkukielellä luettaessa mieleen väistämättä nousee, ettei tämä ainakaan selvästi inhimillistä kirjallisuutta ole. Mutta onko se jumalallista, sen saa jokainen itse kohdallaan arvioida. Ainakin se on suurenmoista kirjallisuutta, ja sellaisena sitä nykyisin pidetään myös tiedemaailmassa. Kaiken ylläpitäjä-Jumala tuodaan ihmisille vaihtoehdoksi kaikelle sille jumalpatsaitten tulvalle, joita ihmisten tuli vanhastaan ja perusteettomasti palvella.

Elämän lain kirja pitää sisällään hyvän ja oikean elämän säännöt. Koska oli selvää, ettei yksi lakikirja voi yksin taistella maailman jumalpantheonia vastaan, oli ensin opetettava laki yhdelle kansanryhmälle, jotta se voisi sieltä käsin levitä muuallekin. Mikään kansanryhmä ei kuitenkaan olisi ollut valmis ottamaan vastaan Jumalan lakia, ellei tuo Jumala ensin olisi konkreettisesti osoittanut voimaansa ja kykyään maailman ja luonnonlakien hallitsemiseen. Tästä kertovat tarinat Egyptin orjuudesta pääsemisestä ja Punaisen meren ylityksestä. Näin Israelin kansa hyväksyi itselleen tooran ja kertomuksen kansan esi-isistä ja jälkeläisistä, joiden tarinat kuljettivat mukanaan tietoa Jumalasta ja hänen hyvästä tahdostaan ihmisiä kohtaan.

Olivatko esi-isät Abraham Iisak ja Jaakob historiallisia henkilöitä? Sitä emme voi tietää, eikä sillä ole merkitystä, koska vain lopullisella tekstillä itsellään on merkitys, ei sen takana mahdollisesti olevilla henkilöillä tai kertomuksilla. Joku voi sanoa, että onhan meillä Abrahamin ja Iisakin hauta Hebronissa, joten he ovat olleet olemassa. Jos avaisimme haudan - mitä emme kuitenkaan voi tehdä - löytäisimme sieltä ehkä luita, mutta vaikka dna voitaisiinkin niistä eristää, sekään ei kertoisi meille muuta kuin että tähän haudattu henkilö on mahdollisesti näiltä seuduilta kotoisin. Joosef Egyptissä kuuluu myös tarinoiden piiriin, samoin Israelin kansan lähtö Egyptistä. Niistä ei ole meille mitään historiallista todistetta, emmekä sellaista tarvitsekaan. Monet muutkin kansakunnat elivät despoottihallitsijoiden orjuudessa, eikä heitä sieltä pelastettu. Yhden ihmisryhmän pelastuminen ahdingosta historian kulussa ei pitkälle kanna. Tärkeintä on itse teksti, tarina joka opettaa kaikkia ihmisiä tulevaisuutta varten.

Kun Israelin kansa saapuu Egyptin orjuudesta erämaahan, se saa siellä Jumalan lain ja tekee liiton Jumalan kanssa vakuuttaen seuraavansa ylivertaisen mahtinsa osoittaneen Jumalan tahtoa. Vakuudeksi sille annetaan mannaa ja vettä erämaassa, jotta se muistaisi että Jumalan lain noudattaminen tuottaa kansalle sen elannon, mitä se tarvitsee päästyään maahan, jonka Jumala on sen asumista varten varannut. Mutta kansa ei suinkaan saa maata omaksi, koska Herran maa kuuluu vain hänelle. He saavat asua siellä, jos noudattavat Jumalan lakia, kuten he vapaaehtoisesti erämaassa olivat luvanneet. Jos he eivät noudata lakia, maa otetaan heiltä pois ja heidät sirotellaan orjiksi muiden kansojen joukkoon.

Asetuttuaan maahansa asumaan ja viljeltyään sitä kansa kuitenkin alkaa kaivata itselleen kuningasta, niin kuin muillakin kansoilla on. He ovat unohtaneet sen alkupisteen, josta olivat lähteneet: paimentolaiskulttuurin, jossa Jumala on ylin hallitsija ja heimon vanhin on hänen tahtonsa toteuttamisen valvojana kaikkien yhteiseksi hyväksi. Mutta Jumala sallii heille kuninkaan. Näin vain siksi, että he tulisivat näkemään, mitä siitä seuraa. Ja siitähän seuraa sama kuin muillakin kansoilla: kuningas johtaa kansan jatkuviin sotiin ja vallananastuksiin, tuhoaa perhyhteydet, tallaa sadon, ja mikä pahinta, johdattaa heidät palvelemaan esi-isien jo hylkäämiä patsasjumalia. Näin toteutuu se, minkä Jumala jo muinoin oli sanonut: maa otetaan teiltä pois, jos ette noudata lakiani. Kansa joutuu Babylonian pakkosiirtolaisuuteen.

Tämän kaiken kirjoittivat vanhat ja viisaat tarinaksi, joka on myöhemmin tieteessä saanut nimekseen deuteronomistinen historiateos. Se käsittää Joosuan, Tuomarien, 1-2 Samuelin sekä 1-2 Kuninkaitten kirjat. Näitä kirjoja kutsutaan hepreankielisessä kaanonissa varhaisimmiksi profeetoiksi. Varsinaiset profeettakirjat taas ovat myöhempiä profeettoja. Septuagintassa raamatun kirjat on jaoteltu toisin, mutta tämä alkuperäinen jaottelu on tärkeä sanoman ymmärtämisen kannalta. Siitä myöhemmin enemmän.

Miten ja miksi Vanha testamentti on syntynyt? (How and when the Old Testament has come out?)

Tiedemaailma on pitkään pohdiskellut tätä kysymystä ja vastauksia on monia. Niistä parhaimpana pidän luonnollisinta vastausta. Suuret kertomukset eivät yleensä synny siksi, että joku vain päättää käyttää luovuuttaan ja rustata stoorin. Kertomuksen synnyttää tarve selittää jotain olemassa olevaa tilannetta. Maailman tilaa pohdittiin muinoin aivan samoin kuin meidänkin aikanamme, ja ne pohtivat, jotka eivät olleet työn rasittamia ja joilla oli aikaa ja mahdollisuutta istuskella keskustelemassa kaupungin toreilla ja porteissa. Eli siis vanhukset. He joilla oli elämäänkokemusta.

Näin taas kerran joukko vanhoja ja viisaita henkilöitä oli kokoontunut pohtimaan maailman tilaa. He tunsivat vanhat myytit ja näkivät ympärillään sen elämänmenon, jota alati vaihtuvat kuningaskunnat saivat aikaan. Kuningas sanoi saaneensa valtansa kaupungin jumalalta, jonka tahtoa hänen tuli noudattaa. Ellei hän näin tehnyt, koko kaupungin asujamisto oli vaarassa joutua tuon jumalan vihan alle. Olisiko uskottava tuota paikallista Trumpia ja hänen uhkauksiaan? Läpi koko Vanhan testamentin kulkee ajatus, että kaupunki ja kuningas ovat pahasta. Tämä alkaa jo Kainin ja Abelin tapauksesta, jossa maanviljelijä Kain suuttuu paimentolaisveljeensä Abeliin ja tappaa tämän. Kainista tulee kaupunkiasujamiston esi-isä (Gen. 4:17) ja kaupungista lähtee myös Baabelin tornin eli Jumalan uhmaamisen tarina.

Itse asiassa monet ihmiset toimivat samoin kuin moititut kuninkaat: he sanovat että heillä on persoonallinen suhde Jumalaan ja he väittävät sanomansa olevan Jumalan tahto. Tässä pitäisi kuitenkin olla tarkkana: vain Sana on kriteeri. Jos julistaja julistaa raamatun Sanaa sellaisena kuin se siellä on, hän on Jumalan asialla. Muut puhuvat omiaan.

Kuninkaat ovat siis pahasta. Mutta paimentolaiselämä on toisenlaista, ja sen nähtiin olevan lähinnä ideaalia elämäntapaa. Valtaa piti käsissään heimon vanhin, jota kaikkien tuli totella. Hänen vallankäyttönsä perustui elämän ylläpitämiseen eikä siihen tarvinnut sekoittaa mitään jumalolentoja tai oikukkaita kuninkaita. Paimentolaisyhteisö oli koossapitävä, ruokkiva ja suojaava voima. Jokainen tiesi paikkansa kokonaisuuden hyväksi. Paimen etsi laumalleen laitumen ja lampaat seurasivat häntä ja hänen ääntään. Tämä kuva tuodaan esille monta kertaa raamatun eri osissa ja hyvän paimenen kuva on kulkeutunut Uuteen testamenttiin asti. Eikä vain sinne, vaan kaikkialla Välimeren kulttuureissa paimentolaisuudella on sama myönteinen merkitys. Jos joutui oman yhteisönsä ulkopuolelle, esimerkiksi kapinoimalla perimysjärjestystä vastaan, se tiesi varmaa kuolemaa.

Nuo vanhat ja viisaat keskustelijat eivät voineet uskoa jumaltarustoihin muina kuin ihmisten luomina myytteinä. He näkivät luonnon monimuotoisen järjestäytyneisyyden, katsoivat taivaalle tähtiin ja tulivat siihen tulokseen, että täytyy olla joku voima joka on luonut maailman, pitää kaikkea kädessään, ja ohjaa ihmistä elämään siten kuin on oikein ja hyvää. Pahuuden voima on heidän mukaansa hyvän poissaoloa, ja siksi hyvää pitää kaikin voimin edistää.

Tämän ajatuksen mukaan syntyi luomiskertomus ja ihmisen alku. Syntiinlankeemuskertomus muokattiin siitä, minkä jokainen vanha ja valistunut ihminen tiesi: ihmisessä itsessään on houkutukset ahneuteen, vallanhimoon ja nautintoon. Jos näitä houkutuksia seuraa, ei ihmiskunnan tasapaino säily: aina on ja tulee olemaan niitä, joilla ei ole mitään, tuskin edes omaa henkeään. Jos kaikkeuden luoja on elämänantaja, kuten luomiskertomuksessa uskottiin, hän on antanut elämän myös köyhille ja osattomille. Siksi hyväosaisten on heitä autettava tuon Jumalan nimeen. Ilman palkkiota ihminen ei kuitenkaan ole valmis tekemään hyvää lähimmäiselleen ja siksi uskottiin, että Jumala myös palkitsee oikein tekevän. Tässä maailmassa se harvoin toteutuu. mutta jos kuoleman jälkeen on vielä elämää jossain, voi palkitseminen tapahtua siellä. Toivoa tuli pitää yllä.

Näin pohtivat vanhat ja viisaat. Koska itämailla on tapana pukea oivallukset tarinan muotoon, alettiin kehiä tarinaa olemassa olevin tietojen ympärille. Johtotähtenä oli, että kaikkeuden luoja pitää huolta omistaan eli niistä jotka toteuttavat itse elämän lakeja, jotka Jumala on maailmaan istuttanut.

Jumalan monet nimet ja ominaisuudet (God's many names and qualities)

Mistä puhumme, kun puhumme Jumalasta? Ehkä tavallinen ihminen ajattelee pilven päällä istuvaa vanhaa ja vihaista ukkoa. Näin monet toimittajat tuntuvat Jumalan käsittävän, ja sen mukaisia ovat sitten toimittajien uskontoa käsittelevät jutut. Pilven päällä istuvan ukon tapaamme Danielin kirjassa 7:13-14, mutta tämä näky on vain yksi monien joukossa. Jumala pukee päälleen monet naamiot osoittaen siten ominaisuuksiaan, ei olemustaan, joka on salattu.

Vanhassa testamentissa Jumalasta käytetään kolmea nimeä: 'el, 'elohim, 'adon ja jhvh. Koska nämä ensi näkemältä tuntuvat esiintyvän sattumanvaraisesti, on jo 1800-luvulla kehitetty teoria, jonka mukaan raamatussa olisi useita kerrostumia, ja jokaisen tällaisen kirjoittaja käyttää omaa Jumala -nimeään. Puhutaan elohistista, jahvistista ja pappiskirjasta, jotka myöhemmin olisi nivottu yhteeen. Tämä Julius Wellhausenin luoma teoria on ollut pitkään suosittu, ja sitä näkyy opetettavan vielä lukion oppikirjoissa 1990-luvulla. Nyt se on jo enimmäkseen mennyttä aikaa.

Voimme löytää ratkaisun nimiongelmaan vain ymmärtämällä mitä teksti kokonaisuudessaan sanoo. Ensin on katsottava millaiseen yhteiskuntaan jumalaa tarvittiin. Muinaisessa Lähi-idässä jokaisella kaupungilla tai kansakunnalla oli oma jumalansa, jonka patsas seisoi temppelissä. Kuninkaan palatsi sijaitsi temppelin vieressä ja kuningas oli "jumalan poika", joka välitti kansalle jumalan tahdon. Hän myös uhrasi jumalalle asukkaiden puolesta vaikka usein nämä tehtävät oli sijaistettu temppelin papistolle, mutta yhtä kaikki kuningas valvoi kaikkea jumalansa nimissä.
Myös israelilaisilla oli oma jumalansa, jonka nimi jhvh, neljä kirjainta, joiden lausumisesta ei ole täytää varmuutta, koska nimeä ei koskaan lausuttu. Useimmiten sen arvellaan olevan Jahve. Tämän sanan korvasi shem, 'nimi', sillä nimellä on aina katsottu olevan voimaa itsessään. Suomalaisessa raamatussa 'el ja 'elohim sanat on käännetty Jumalaksi, kun taas jhvh on Herra. jhvh 'elohim on suomeksi Herra Jumala.

Tämä jhvh asui siirrettävässä telttamajassa - myöhemmin Jerusalemin temppelissä -, mutta hänellä ei ollut patsasta, kuten muilla kansoilla oli, ja hänestä oli jyrkästi kielletty tekemästä mitään kuvaa. Hän 'asui' liitonarkun kannen päällä, tyhjässä tilassa, jota vartioivat molemmin puolin enkelit (2.Moos. 25:17-22). Liitonarkku toimi ikäänkuin patsaan jalustana, mutta sillä oli oleellisen tärkeä tehtävä. Liitonarkussa olivat lain taulut, jotka Mooses oli saanut suoraan Jumalalta. Nämä taulut sisälsivät 'Jumalan sanat' eli käskyt, jotka hän oli tarkoittanut kansan tarkasti noudatettavaksi. Tämä tarkoittaa, että Jumala ei ollut vain tyhjyyttä, poissaoloa, vaan hän on läsnä sanoissaan ja käskyissään, joita tulee noudattaa yhtä tarkasti kuin kuninkaan kansalle välittämää jumalan tahtoa.

Myös Uudessa testamentissa näkyy tämä sama ajatus. Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: "Alussa oli sana ja sana oli Jumalan luona ja sana oli jumala(llinen)". Sanalla tarkoitetaan Jumalan käskyjä, sillä meillä ei ole Jumalasta muuta konkreettista kuin hänen 'sanansa' eli raamattu. Myöhempi teologia on Platonin filosofian pohjalta luonut käsityksen, että Sana tässä tarkoittaisi Jumalan Poikaa, joka asui taivaassa ennen maailmaan tuloaan. Tämä käsitys on kirkossa säilynyt vuosisatoja, sillä kreikkalaisen filosofian ote teologiasta on pitänyt, vaikka raamattu onkin seemiläisen ajattelun tuote. Jumalan Sana on kaikkein tärkein, sillä Jumala itse on näkymätön, kuten Paavali kirjoittaa:"Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä" (1Tim. 6:16). Hän on tarkoituksella poissa, ja lähettää meille edustajiaan, joiden tehtävänä on muistuttaa meitä hänen tahdostaan. Jumalan poissaolo on oikeastaan hänen armonsa osoitus, koska jos hän tulisi itse, hän tulisi tuomarina, ja silloin ei olisi monellakaan mahdollisuuksia päästä hänen tuomionsa alta. Tämä näkyy selvästi Uuden testamentin vertauksessa palvelijoista, jotka isäntä poissa ollessaan asetti hoitamaan viinitarhaansa (esim. Matt. 21:33-44).

Raamatun kirjoittajat käyttivät seemiläisen ja kreikkalaisen jumaltaruston jumalia hyväkseen osoittaakseen oman Jumalansa ylivertaisuutta. 'el oli Ugaritin jumalperheessä  "kaikkien jumalten ja ihmisten isä". Kun raamatussa tämä sana asetetaan monikkoon, saadaan 'elohim ja näin osoitetaan, miten Israelin Jumala on 'el-jumalan yläpuolella. Psalmissa 82 kerrotaan, miten 'elohim astuu esille jumalten kokouksessa ja julistaa tuomionsa muille jumalille. Lopuksi kehotetaan: "Nouse Jumala ('elohim), tuomitse maa, sillä kaikki kansat ovat sinun omasi." Jotta raamatussa aina olisi selvää, mistä jumalasta on puhe, lisätään 'elohim sanaan joskus määrätty artikkeli ha. Näin esim. Gen. 6:11: "Mutta maa turmeltui Jumalan (ha'elohim) edessä, ja maa tuli täyteen väkivaltaa."

Baal-jumala vastasi kreikkalaista ylijumala Zeusta. Baal, josta käytetään myös nimitystä 'adon, herra, oli ukkosen ja sateen jumala, siis hyvin tärkeä maan kasvulle. 'adon esiintyy myös israelilaisten jumalan nimenä (esim. Joos.3:11-13) tähdentämässä, että Israelin Jumala on myös sateen antaja (Jer.13:22; Job 5:8-10; Psalmit 135 ja 147). 'Adon nimestä muodostetaan raamatussa joskus sana 'adonai, joka tarkoittaa "minun Herrani". Se esiintyy yleensä sanojen jhvh ja 'elohim yhteydessä kun se tarkoittaa Jumalaa, erotuksena maallisesta herrasta, jollainen lähes jokaisella ihmisellä tuohon aikaan oli.

Kreikkalaiset pitivät itseään ylivertaisina ja muut kansat olivat barbaareja. Siksi he halusivat, että barbaarien piti alistua kreikkalaisten jumalien alaisuuteen. Raamatussa on kuitenkin jyrkästi kielletty israelilaisia palvelemasta muita jumalia (5.Moos.7) ja tämän kysymyksen kanssa he joutuivat jatkuvasti tekemisiin, koska painostus oli kovaa. Israelilaiset ratkaisivat asian niin, että he omaksuivat Baalilta ja Zeukselta piirteitä jhvh:lle. Kuten Baal asui pyhällä vuorellaan Hermonilla ja Zeus Olympoksella, myös 'adon jhvh asui "pyhällä vuorellaan" Jerusalemissa. Mutta jhvh ei ollut vain oman kansansa paikallisjumala. Jo alusta asti oli selvää, että jhvh 'elohim on erilaisista nimistään huolimatta yksi ja ainoa Luoja-Jumala, joka pitää huolta myös vieraista kansoista ja barbaareista siinä missä omasta kansastaan Israelista. Tässä mielessä jhvh toimii samalla tavalla kuin universaali 'el, eikä niinkään kuin Baal tai Zeus, jotka olivat vain kansakuntien jumalia.

Raamattu ei kiellä muiden jumalien olemassaoloa, mutta pilkkaa hyvin karkeasti niiden mykkyyttä ja voimattomuutta (esim. 1.Kun. 18:25-29; Jes. 46). Ensisijaisesti Israel on vastuussa lain noudattamisesta, sillä laki on annettu juuri sille. Mutta tuo laki vaatii samaa kohtelua kaikille: "Herran (jhvh) edessä nämä muukalaiset ovat samassa asemassa kuin te. Sama laki ja samat säädökset koskevat sekä teitä että teidän keskuudessanne asuvia muukalaisia" (4.Moos. 15:16). "Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra (kyrios), ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen" (Room. 10:11-13).

Merja Merras

Jumalan persoona ja sukupuoli (God's person and gender)

Meidän aikanamme länsimaissa yksilö, jota myös kutsutaan persoonaksi, on lähes jumaloitu ja häntä pidetään ainutlaatuisena henkilönä, jolla on suuri itseisarvo. Mistä tämä näkemys mahtaakaan tulla, muttei ainakaan raamatusta.

Sana persoona tulee kreikan sanasta prosopon ja latinan Persona, jotka molemmat tarkoittivat alun perin naamiota, jonka näyttelijä pani kasvoilleen häivyttääkseen sen alla olevan henkilön olemuksen. Raamatussa prosopon, hepreaksi panim, tarkoittaa ihmisen kasvoja tai otsaa. Persoonalla on siis toiminnallinen merkitys, ja raamatussa kaikki persoonat ja persoonallisuudet, Jumala mukaan luettuna, toimivat jossain roolissa kertomuksessa. Jumalalla on milloin paimenen prosopon, milloin hän on kuningas, herra, pelastaja, lainantaja, isä, ja mikseipä myös puutarhuri tai äiti. Kun me ajattelemme isää tai äitiä, ajattelemme heitä sukupuolittuneilla termeillä, miehenä ja naisena, eikä juurikaan sen funktion mukaan, mikä isällä ja äidillä on. Raamatussa ihmiset ja myös eläimet tosin on määritelty sukupuolensa mukaan, mutta Jumalaan ei koskaan viitata miehenä tai naisena.

Eri kertomuksissa Jumalalla on tuohon kertomukseen littyvä merkitys ja sen mukana myös sukupuoli, jos sellaista tarvitaan. Mutta yleistää emme voi, ja johtaa tästä esimerkiksi että Jumala toimii puolison roolissa. Sanaa puoliso ei heprean kieli tunne. Ihminen on joko aviomies tai vaimo, eikä Jumalaa koskaan raamatussa esitetä vaimona. Äitinä kylläkin, muttei koskaan vaimona. Noina aikoina vaimo oli miehelleen alamainen, mutta Jumala on aina herra, ei koskaan orja. Jumala on aina paimen, ei koskaan lammas, ja aina opettaja, ei koskaan oppilas. Raamatussa Jumalalla on aina ylivoima kaikissa suhteissa. Kuitenkin Jumala jossain kohdin esiintyy äitinä ja jopa synnytystuskissa olevana naisena. Jokainen nainen ei kuitenkaan ole äiti eikä nainen ole aina synnytystuskissa, joten tästä emme voi vetää pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Jokaisessa kertomuksessa vain henkilön toiminta ratkaisee, ei hänen sukupuolensa. Meidän maailmassamme yksittäinen vanhempi joutuu usein toimimaan sekä isänä että äitinä, siis toiminnallisena, sukupuolestaan riippumatta.

Raamatun aikana lapsen saaminen ei ollut vain naisen päätettävissä. Mies oli se, jonka vallassa oli lapsen siittäminen. Mutta kun nainen synnyttää elävän lapsen, hänestä tulee äiti. Äitiys päättää neitsyyden, sillä esikoista kustutaan "kohdun avaajaksi". Lähi-idässä naista kutsutaan morsiameksi siihen asti kunnes hän synnyttää ensimmäisen lapsensa. Yllätyksekseni näin on ollut myös Suomessa. Sen luin vastikään teoksesta Suomen rahvaan historia. Arabiaa puhuvissa maissa kutsutaan äitiä usein kunnianimellä esikoisensa mukaan: um Hassan, Hassanin äiti.

Aivan alusta alkaen nainen on se, joka varmistaa suvun jatkumisen. Vaikka mies istuttaa siemenen, hän ei saata asiaa loppuun, hän ei synnytä. Mutta siemenenkin takana on tietysti Jumala, ja näin mies on asetettu Jumalaan nähden alisteiseen asemaan. Jumalan on kaikki valta. Tämä tuodaan selvästi esille kertomuksessa hedelmättömästä Saarasta, joka tulee raskaaksi ilman Abrahamia, mutta myös huolimatta hedelmättömyydestään (Gen. 18,21). Molemmat nauroivat Jumalan ilmoitukselle, mutta molempia kritisoidaan raskaasti, kuten kaikkia muitakin silloin kun he pitävät itseään jossain arvossa. Tämä näkyy myös Hesekielin ja Aamoksen profetioissa (Hes. 13:1-23; Am.4:1-3). Raamatussa väheksytään ihmisen voimaa kaiken aikaa. Kuningas, joka muualla Lähi-idässä oli machouden huippu, esitetään raamatussa  negatiivisessa valossa, ja usein hän on kaiken pahan alku ja juuri. Meidän länsimaisessa ajattelussamme mies ja nainen nähdään enemmän seksuaalisina olentoina kuin isinä ja äiteinä. Seksi on yksilön asia, mutta ihmisen syntymä on sosiaalinen asia, joka koskee koko perhettä ja yhteiskuntaa. Seksuaalista halua ei esiinny raamatussa muuten kuin jos se liittyy jotenkin kertomuksen kulkuun, kuten Joosef ja Potifarin vaimo (Gen.39). Raamatussa liikutaan paljon vakavammissa asioissa kuin seksi. Siellä on kysymys elämästä ja kuolemasta kaikille, sekä hyville, pahoille että rumille.

Raamatun Jumala ei taivu kategorioihin mies ja nainen. Hän on toiminnallinen. Siksi "lopussa", kun hän saattaa voimaan "ikuisen liittonsa", hän tulee toimimaan niin kuin vain paras äiti toimii: "Niin te saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista...Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan..." Tämä lopun ajan kuva kerrotaan meille Jesajan 66. luvussa.

Jos joku, erityisesti nainen, lankeaisi itsetyytyväisyyden ansaan olettaen, että Jumala muuttaisi sukupuolten tehtäviä tai tulisi enemmän inhimilliseksi, saman Jesajan kirjan jakeet varmistavat, että hän tulee iäti pysymään samana tuomarina kuin hän on aina ollut, ja hän tulee toteuttamaan oikeuden maan päällä: "Minä saavun kokoamaan kaikki kansat ja kielet, ja kaikki tulevat ja näkevät kirkkauteni...Niin kuin uusi taivas ja uusi maa, jotka minä luon, pysyvät minun edessäni, sanoo Herra, niin pysyvät minun edessäni teidän sukunne ja teidän nimenne...ja kaikki kumartuvat minun eteeni, sanoo Herra. Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki joka niitä nuolee, ei sammu. Ne ovat kauhistuttava varoitus koko ihmissuvulle." (Jes. 66:18,22-23)

Merja Merras

Raamattu - tiedettä, saarnoja vaiko jotain siltä väliltä? (Scripture - science, sermons or something in between?)

Olen ryhtynyt kirjoittamaan blogia raamatusta. Olen askarrellut raamatun parissa koko ikäni. Yliopistossa olen opiskellut seemiläisiä kieliä ja kulttuureja ja raamatuntutkimusta. Olen seurannut raamatunkäännöskomitean ortodoksisena jäsenenä Suomen parhaitten asiantuntijoiden keskustelua raamatun tulkinnasta. Olen matkustanut raamatuntulkinnan perässä Amerikkaan, Libanoniin, Pietariin ja Saksaan. Tämän 50 vuotisen perehtymismatkani aikana olen saanut oivaltaa jotain arvokasta: raamattua tulee lähestyä kokonaisuuksina, ei erillisinä lauseina tai kertomuksina. Ja ennen muuta tulee ymmärtää sitä maailmaa, johon raamattu kirjoitettiin. Sillä sitä ei ole kirjoitettu meille - tosin kyllä meitäkin varten - vaan se kirjoitettiin aivan toisenlaisille ihmisille aivan toisenlaisessa maailmassa.

Raamattua tarkasteleva tiedeväki pyrkii usein hajottamaan tekstin osasiin, joita tarkastellaan mikroskoopilla. Olen oppinut kääntämään asian toisinpäin - raamattua tulee tarkastella kaukoputken kautta ja nähdä ne kokonaisuudet, joista se koostuu. Raamatunkäännöskomiteassa oli usein kuultu lause:"Kun me kerran tiedämme mitä tämä tarkoittaa, miksi emme sanoisi sitä?"  Näin sitten teksti käännettiin siihen asentoon, "minkä me tiedämme". Yhä edelleen löydän käännöskohtia, joista voin varmuudella sanoa, etteivät kääntäjät ole asiaa todella ymmärtäneet. No, miksen sitten puuttunut komiteassa asiaan? Joissakin kohdin siinä onnistuin, mutta eihän komitean nuorin ja vähiten titteleitä omannut jäsen voinut paljoa vaikuttaa. Käännöksen pohjaksi valittu dynaamisen ekvivalenssin periaate oli se virhe, joka nyt jo tunnustetaan, ja sen ovat jo useat yliopistotutkijatkin myöntäneet. Vanha raamatunkäännöksemme oli tarkka, joskin nykyihmiselle vähän kömpelöä suomea. Sitä 1930-luvulla tehtäessä ei lähdetty siitä, että mehän kyllä tiedämme -  ei, silloin kunnioitettiin tekstiä ja jätettiin se sellaiseksi kuin se oli, vaikkei aina ymmärrettykään mitä se tarkoittaa. Siispä jos haluat todella tietää, mitä raamattu sanoo, olisi luettava alkutekstiä tai sitten suomeksi vanhaa 1933 valmistunutta käännöstä.

Huomasin siis raamattumatkallani, että tiedeväki ei pysty selittämään raamattua. Toisaalta en myöskään ollut tyytyväinen eri kirkkojen ja yhteisöjen saarnoihin, joissa tekstiä lähestytään omasta kokemuksesta käsin. Mukaan saarnaan otetaan lasten leikit, oravat ja linnut ja se, mitä minä tänä aamuna kirkkoon kävellessäni havaitsin itsestäni tai kanssakulkijoistani. Puhumattakaan seurapuheista, joita radiosta joskus kuuntelen, ja joissa puhujan mieli vaeltelee asiasta toiseen ja vaikuttaa kovin ihastuneelta oman äänensä kuunteluun. Ei kai raamattua ole tarkoitettu tällaiseen viihdyttämiseen?

Mihin raamattu sitten on tarkoitettu? Itse ajattelen, että raamattu on Jumalan puhetta ihmiselle, jotta hän oppisi tietämään mitä Jumala häneltä odottaa, ja tämä opetus on puettu tarinoiden muotoon. Raamattua ei ole kirjoitettu sitä varten, että voisimme sen avulla tietää enemmän Jumalan olemuksesta ja hänen valtakunnastaan. Nämä asiat ovat meiltä salattuja. Kuitenkin kirkko on kaikkina aikoina pyrkinyt kreikkalaisen filosofian avulla tunkeutumaan tähän salattuun maailmaan ja selittämään sitä itse luomiensa filosofisten käsitteiden avulla. Kirkkoisät ovat kreikkalaisen filosofian opetuslapsia, koska muutakaan ei noina aikoina ollut tarjolla. Ainoa kirkkoisä, joka osasi nähdä metsän puilta, oli Johannes Krysostomos. Hänkin oli saanut kreikkalaisen sivistyksen, mutta hän todella paneutui siihen, mitä raamattu itse sanoi eikä luonut omia teorioitaan sen pohjalta. Tosin häneltä puuttuivat ne tiedot, jotka tieteellinen raamatuntutkimus on tuonut meidän ulottuvillemme, ja joista me voimme hyötyä. Isien raamatuntulkinta ei siis voi antaa meille tyydyttävää vastausta, koska me tiedämme enemmän kuin he aikanaan tiesivät.

Siellä missä on oivallettu kreikkalaisen filosofian vaikutus kaikkeen ortodoksiseen raamatunselitykseen, on ollut myös mahdollista riisua teksti tästä näkökulmasta, ja alkaa lukeaa raamattua alkukielellä hepreaksi ottaen huomioon seemiläisen ajattelutavan ja historiallisen kontekstin. Erityisen tärkeää on tajuta Vanhan ja Uuden testamentin yhteys. Amerikassa kunnioitetaan ja luetaan raamattua paljon enemmän kuin missään muualla. Meillä puhutaan halveksivasti "lännen raamattuvyöhykkeestä", mutta se harrastuneisuus raamattuun, jonka voimme havaita Amerikan keskilännessä, on myös hyvä kasvupohja uudelle kestävälle raamatuntulkinnalle, joka ylittää kirkkokuntien rajat. Sen keskushahmo on ortodoksinen pappi, Pyhän Vladimirin teologisen seminaarin emeritusprofessori Paul Nadim Tarazi. Hänen opetuksensa leviää Amerikassa vauhdilla, ja myös Suomessa on syytä kuunnella häntä, sillä hän aloittaa raamatunkohdan selityksen aina alkukielestä hepreasta sekä osoittaa Uuden testamentin osalta miten se liittyy Vanhan testamentin sanomaan. Hänen oppilaansa ovat tuottaneet podcast-sarjan ephesusschool.org, joka on kaikille avoin. Seurailen näissä blogeissani heidän sekä prof. Tarazin raamattuopetusta.

Merja Merras