torstai 28. helmikuuta 2019

Mitä on profetia? (What is a prophecy?)

Vanhassa testamentissa profeetta toimi julkisena puhujana. Usein he olivat pappeja, jotka toimivat julistajina Jahven alttarin luona. Mutta oli myös aivan tavallisia ihmisiä, jotka Jumala kutsui julkisen puhujan tehtävään voidakseen antaa kansalle oman viestinsä. Muissa uskonnoissa profeetat puhuivat joko ekstaattisesti tai sitten oman ymmärryksensä mukaan, mutta Israelin profeetoilla oli takanaan laki, toora, jonka sanomasta ei saanut poiketa oikealle eikä vasemmalle. Tooran opetus koski lähimmäisen palvelemista, mikä ei muissa uskonnoissa ollut suinkaan etusijalla. Jumala oli toorassa julistanut, että kansa sai asua Jumalan heille antamassa maassa vain jos he noudattavat tooran käskyjä.

Kun elintaso alkoi nousta ja rikkaat rikastuivat entisestään, nousi oma etu usein lähimmäisen edun edelle. Kun Israel oli vahvasti juurtunut maahansa, he pitivät itseään oman kohtalonsa mestareina. He eivät jättäneet Kaikkivaltiaalle muuta roolia kuin istua mahtavalla valtaistuimellaan taivaassa ja nauttia suurista teoistaan, ja ehkä joskus käyttää suurta viisauttaan auttamaan jonkun maassa nousseen kiistan ratkaisemisessa, silloin kun sitä häneltä kysyttiin. Näin Israel ajatteli. Mutta tämä ei ollut Jumalan ajatus. Hän puuttui peliin agressiivisella tavalla. "Herran sana tuli profeetalle" on usein toistuva lause. Tuholla uhataan ja tuho myös tulee. Siinä ei ollut neuvottelunvaraa. Mutta tuo tuho ei ole loppu siinä mielessä, että sen jälkeen ei enää ole mitään. Jumala tekee selväksi, että hän aiheuttaa tulevan tuhon ja käyttää siinä apunaan toisten kansojen kuninkaita ja sotajoukkoja.

Profeetta Aamos on tavallinen mies, jonka Jumala valitsi viemään sanomansa kansan keskuuteen, ja tämän sanoman voimme lukea Aamoksen kirjasta. Ensin Jumala moittii muita kansoja heidän rikoksistaan. Kun kuulijat sitten ovat kyllikseen nyökytelleet, että ihan niin, se on oikein noille kansoille, silloin sama sanoma kohdistetaankin Israeliin ja Juudaan, jotka ovat tehneet nuo samat rikokset. Tuho uhkaa, jos kansa ei paranna tapojaan.

Profeetta Jeremiaa käsketään kirjoittamaan kirjakääröön tuomion sanat (Jer. 36) ja lukemaan ne temppelissä kaikelle kansalle. Myös kuningas saa kuulla asiasta, ja käskee lukemaan tekstin myös itselleen. Hän kuitenkin polttaa tekstin sivu sivulta uskoen näin mitätöivänsä sanoman. Jeremia saa Jumalalta määräyksen kirjoittaa sama teksti uudelleen ja lisätä siihen ennustus kuninkaan ja hänen dynastiansa tuhosta. Ja näin tapahtuukin. Jumalan tahdon toteutumista ei hänen sanomansa mitätöiminen mitenkään estä. Tämä sama sanoma löytyy kaikista profeettojen kirjoista. Hesekielin kohdalla tuho on jo tapahtunut, ja hänen kirjassaan pyritään rakentamaan uutta, tuhon jälkeistä tulevaisuutta Herran käskyjen varassa.

Uudessa testamentissa puhutaan myös profeetoista. He eivät kuitenkaan olleet samanlaisia kuin hellenistisen ajan uskontojen oraakkelit, jotka lausuivat hämäriä viisauksiaan tulevista tapahtumista. Profeetat olivat kirkon opettajia. Niitä, jotka tunsivat Kirjoitukset ja tiesivät, miten niitä tuli soveltaa. He varoittivat, mutta myös lohduttivat ja selittivät. He toimivat itse asiassa samoin kuin pappi toimii kirkossa. Pappi tuntee kirjoitukset ja tietää, mitä niillä tarkoitetaan. Hän osaa soveltaa opetusta nykyhetkeen. (Tai hänen pitäisi osata...) Siki profeettana voi toimia kuka tahansa, joka tuntee Kirjoitukset ja tietää, miten siinä tilanteessa niitä tulee noudattaa. Profeetta ei ennusta tulevaa yhtään sen enempää kuin Kirjoituksetkaan. Raamattu on kaiken mittari, sekä Vanhan että Uuden liiton aikana.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Miten lähestyä Elämän Antajaa? (How to approach the Giver of Life?)

Mutta entä miten olla yhteydessä kaikkeuden Luoja-Jumalaan? Ja onko sellainen edes mahdollista? Kansakunnat ja heimot palvelivat omia jumaliaan ja näistä palvelusmenoista - uhrista ja rukouksesta - saatiin pohjarakenne siihen, mitten Luoja-Jumalaa tuli palvella. Mutta suurimmalle Luoja-Jumalalle ei voi tuoda mitään lahjaksi, koska Hän on antanut meille kaiken. Jos kuitenkin haluamme jotain tuoda, silloin meidän pitää luopua jostain omastamme täydellisesti ja tuotava se kokonaisuudessaan hänelle. Siksi uhrieläimen oli oltava virheetön. Epäkelvoista eläimistä luopuminen ei olisi ollut mikään uhri, vaan välttämättömyys. Polttouhrit (3.Moos.1) - hepreaksi 'ola, kreikaksi thysia, latinaksi holocaustum - ovat äärimmäisyyteen vietyjä uhrauksia: kaikki Jumalalle eikä mitään itselle.

Jeesuksen kuoleman ristillä Paavali julistaa uhrikuolemaksi. Selvästi tämä on sanottu Efesolaiskirjeessä: "Olkaa siis Jumalan seuraajia, niin kuin rakkaat lapset, ja vaeltakaa rakkaudessa, niin kuin Kristuskin rakasti teitä ja antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi (thysia), Jumalalle suloiseksi tuoksuksi" (Ef. 5:1-2). Myös Heprealaiskirjeessä asiasta puhutaan selvästi useassa kohdin, esim: "Hän (Jeesus) on antanut kertakaikkisen uhrin (thysia) uhratessaan itsensä" (7:27). Kristityt eivät tämän jälkeen enää voineet uhrata mitään.

Polttouhrit ovat lakanneet miltei kaikkialla. Juutalaiset lopettivat uhraamisen kun heidän uhripaikkansa Jerusalemin temppeli tuhottiin v. 70 jKr. Juutalaisten rabbien kirjoituksista voimme kuitenkin lukea: "Kaikki uhrit lakkaavat, mutta kiitosuhri ei lakkaa milloinkaan". Kiitosuhri on Septuagintassa kreikaksi thysia eukhe, ja siitä johdannainen eucharistia, kiittäminen, esiintyy Uudessa testamentissa usein, esim. Ef. 5:4:"...teidän suuhunne sopii kiitos (eucharistia)". "Uhratkaamme siis hänen kauttaan Jumalalle joka aika kiitosuhria (thysia), niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään" (Hepr.13:15).

Koska Jumala on korkea ja pyhä, myös häntä palvelevien ihmisten tulee puhdistautua ja olla pyhiä. Mutte miten voi Jumalan luoma, mutta syntiin ja vääryyksiin suistunut ihminen, lähestyä pyhää Jumalaa? Hänen tulee sovittaa syntinsä ja puhdistautua. Siihen annetaan omat sääntönsä. Jumala on kaiken elämän antaja, niin ihmisten kuin eläintenkin. Hän on delegoinut elämän jatkumisen luomilleen olennoille. Ihmisen, sekä miehen että naisen, hän on varustanut tähän tehtävään. Elämän sisältävää siementä saa käyttää vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen, siksi homoseksuaaliset aktit kielletään. Perheen koossa pitävään tehtävään panostetaan, ja siksi insesti ja lähisukulaisten keskeiset suhteet kielletään. Ne rikkovat perheen yhtenäisyyttä ja sitä että jokainen tietää paikkansa.

Rukouksesta on Vanhassa testamentissa monta mainintaa. Matteuksen evankeliumin 6. luvussa (myös Luuk. 11) meille opetetaan Isä meidän -rukous. Jokaisella sen osarukouksella on vastineensa Vanhassa testamentissa. Mitään uutta ei Jeesus siis meille opettanut.

Kun luemme raamattua, ei meidän kannata esittää tekstille kysymystä: Mitä tämä kohta kertoo esim. synnistä tai armosta. Sen sijaan meidän tulee esittää kysymys: Mitä tämä teksti kertoo? Näin emme taivuta tekstiä oman tulkintamme suuntaan, vaan pyrimme ymmärtämään sen sellaisena kuin se oli tarkoitettu. Ja lisäksi on meidän aina muistettava kysyä, mitä tämä teksti kertoo - ei meille, vaan sen ajan ihmisille, joille se alunperin kirjoitettiin.

Kaikilla kansakunnilla on omat juhla-aikansa, jotka liittyvät kansan palveleman jumalan antamiin säädöksiin. Näin myös raamatun Kaikkivaltias määrää omat juhla-aikansa. Kylvöön ja sadonkorjuuseen liittyvät juhlat vietetään kiittäen Jumalaa maan antimista ja myös lain antamisesta, sillä "ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee". Pääsiäisenä muistellaan Egyptin orjuudesta vapautumista eli sitä kauaskantoista päätöstä, missä kansa sitoutui siihen, että Jahvesta tuli Israelin kansan johdattaja. Lisäksi tulee vuosittainen Suuri Sovituspäivä, jolloin kansa kokoontuu yhteisesti sovittamaan syntinsä Jumalan edessä. Sapattivuosi ja riemuvuosi säädökset tähdentävät sitä näkemystä, että maa on Jumalan ja sitä tulee kohdella samoin kuin ihmistä: sen tulee levätä joka seitsemäs vuosi niin kuin ihmisenkin tulee levätä joka seitsemäs päivä. Ihminen (adam) on maasta (adama) otettu ja siksi hän kuuluu yhteen maan kanssa.

Ihminen ei kuitenkaan voi omistaa maata, sillä "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on" (Ps. 24:1). Ihminen voi saada maan hoitoonsa, ja siinä mielessä hän vastaa siitä ja sen tuotosta eikä kukaan muu. Suomalaisessa uudessa raamatunkäännöksessä puhutaan kuitenkin huolettomasti maan myymisestä: "Jos te myytte maata toisillenne tai ostatte sitä älkää tavoitelko kohtuutonta hyötyä" (3. Moos.25:14), mutta alkuteksti on toisenlainen. Tarkka käännös kuuluisi: "Jos myyt jotain myytävää lähimmäisellesi tai saat jotain lähimmäisesi kädestä, niin älkää tehkö vääryyttä toinen toisillenne" toisin sanoen älkää petkuttako kaupankäynnissä. Maan myymisestä ei puhuta mitään, vaan maan tuottaman sadon myynnistä. Tämäkin jo osoittaa, ettei uuteen suomalaiseen raamatunkäännökseen voi luottaa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Elämän lain kirja, toora (The Torah - book of the law of the life)

Onko raamattu siis tipahtanut meille taivaasta? Näin ajattelevat jotkut kristilliset suunnat. Mutta se ei näytä todennäköiseltä. Kirkko on perinteisesti uskonut asia-inspiraatioon eikä sana -inspiraatioon. Siksi emme ajattele, että lain kirja, toora, olisi saneltu meille taivaasta. Sen sijaan uskomme että toora ja sen noudattamisen vaiheita seuraava historiateos on syntynyt Jumalan hengen vaikutuksesta. Mikä on kaikkivaltiaan Jumalan osuus lain kirjan synnyssä, sitä emme koskaan saa tietää. Kuitenkin tekstiä sen alkukielellä luettaessa mieleen väistämättä nousee, ettei tämä ainakaan selvästi inhimillistä kirjallisuutta ole. Mutta onko se jumalallista, sen saa jokainen itse kohdallaan arvioida. Ainakin se on suurenmoista kirjallisuutta, ja sellaisena sitä nykyisin pidetään myös tiedemaailmassa. Kaiken ylläpitäjä-Jumala tuodaan ihmisille vaihtoehdoksi kaikelle sille jumalpatsaitten tulvalle, joita ihmisten tuli vanhastaan ja perusteettomasti palvella.

Elämän lain kirja pitää sisällään hyvän ja oikean elämän säännöt. Koska oli selvää, ettei yksi lakikirja voi yksin taistella maailman jumalpantheonia vastaan, oli ensin opetettava laki yhdelle kansanryhmälle, jotta se voisi sieltä käsin levitä muuallekin. Mikään kansanryhmä ei kuitenkaan olisi ollut valmis ottamaan vastaan Jumalan lakia, ellei tuo Jumala ensin olisi konkreettisesti osoittanut voimaansa ja kykyään maailman ja luonnonlakien hallitsemiseen. Tästä kertovat tarinat Egyptin orjuudesta pääsemisestä ja Punaisen meren ylityksestä. Näin Israelin kansa hyväksyi itselleen tooran ja kertomuksen kansan esi-isistä ja jälkeläisistä, joiden tarinat kuljettivat mukanaan tietoa Jumalasta ja hänen hyvästä tahdostaan ihmisiä kohtaan.

Olivatko esi-isät Abraham Iisak ja Jaakob historiallisia henkilöitä? Sitä emme voi tietää, eikä sillä ole merkitystä, koska vain lopullisella tekstillä itsellään on merkitys, ei sen takana mahdollisesti olevilla henkilöillä tai kertomuksilla. Joku voi sanoa, että onhan meillä Abrahamin ja Iisakin hauta Hebronissa, joten he ovat olleet olemassa. Jos avaisimme haudan - mitä emme kuitenkaan voi tehdä - löytäisimme sieltä ehkä luita, mutta vaikka dna voitaisiinkin niistä eristää, sekään ei kertoisi meille muuta kuin että tähän haudattu henkilö on mahdollisesti näiltä seuduilta kotoisin. Joosef Egyptissä kuuluu myös tarinoiden piiriin, samoin Israelin kansan lähtö Egyptistä. Niistä ei ole meille mitään historiallista todistetta, emmekä sellaista tarvitsekaan. Monet muutkin kansakunnat elivät despoottihallitsijoiden orjuudessa, eikä heitä sieltä pelastettu. Yhden ihmisryhmän pelastuminen ahdingosta historian kulussa ei pitkälle kanna. Tärkeintä on itse teksti, tarina joka opettaa kaikkia ihmisiä tulevaisuutta varten.

Kun Israelin kansa saapuu Egyptin orjuudesta erämaahan, se saa siellä Jumalan lain ja tekee liiton Jumalan kanssa vakuuttaen seuraavansa ylivertaisen mahtinsa osoittaneen Jumalan tahtoa. Vakuudeksi sille annetaan mannaa ja vettä erämaassa, jotta se muistaisi että Jumalan lain noudattaminen tuottaa kansalle sen elannon, mitä se tarvitsee päästyään maahan, jonka Jumala on sen asumista varten varannut. Mutta kansa ei suinkaan saa maata omaksi, koska Herran maa kuuluu vain hänelle. He saavat asua siellä, jos noudattavat Jumalan lakia, kuten he vapaaehtoisesti erämaassa olivat luvanneet. Jos he eivät noudata lakia, maa otetaan heiltä pois ja heidät sirotellaan orjiksi muiden kansojen joukkoon.

Asetuttuaan maahansa asumaan ja viljeltyään sitä kansa kuitenkin alkaa kaivata itselleen kuningasta, niin kuin muillakin kansoilla on. He ovat unohtaneet sen alkupisteen, josta olivat lähteneet: paimentolaiskulttuurin, jossa Jumala on ylin hallitsija ja heimon vanhin on hänen tahtonsa toteuttamisen valvojana kaikkien yhteiseksi hyväksi. Mutta Jumala sallii heille kuninkaan. Näin vain siksi, että he tulisivat näkemään, mitä siitä seuraa. Ja siitähän seuraa sama kuin muillakin kansoilla: kuningas johtaa kansan jatkuviin sotiin ja vallananastuksiin, tuhoaa perhyhteydet, tallaa sadon, ja mikä pahinta, johdattaa heidät palvelemaan esi-isien jo hylkäämiä patsasjumalia. Näin toteutuu se, minkä Jumala jo muinoin oli sanonut: maa otetaan teiltä pois, jos ette noudata lakiani. Kansa joutuu Babylonian pakkosiirtolaisuuteen.

Tämän kaiken kirjoittivat vanhat ja viisaat tarinaksi, joka on myöhemmin tieteessä saanut nimekseen deuteronomistinen historiateos. Se käsittää Joosuan, Tuomarien, 1-2 Samuelin sekä 1-2 Kuninkaitten kirjat. Näitä kirjoja kutsutaan hepreankielisessä kaanonissa varhaisimmiksi profeetoiksi. Varsinaiset profeettakirjat taas ovat myöhempiä profeettoja. Septuagintassa raamatun kirjat on jaoteltu toisin, mutta tämä alkuperäinen jaottelu on tärkeä sanoman ymmärtämisen kannalta. Siitä myöhemmin enemmän.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Miten ja miksi Vanha testamentti on syntynyt? (How and when the Old Testament has come out?)

Tiedemaailma on pitkään pohdiskellut tätä kysymystä ja vastauksia on monia. Niistä parhaimpana pidän luonnollisinta vastausta. Suuret kertomukset eivät yleensä synny siksi, että joku vain päättää käyttää luovuuttaan ja rustata stoorin. Kertomuksen synnyttää tarve selittää jotain olemassa olevaa tilannetta. Maailman tilaa pohdittiin muinoin aivan samoin kuin meidänkin aikanamme, ja ne pohtivat, jotka eivät olleet työn rasittamia ja joilla oli aikaa ja mahdollisuutta istuskella keskustelemassa kaupungin toreilla ja porteissa. Eli siis vanhukset. He joilla oli elämäänkokemusta.

Näin taas kerran joukko vanhoja ja viisaita henkilöitä oli kokoontunut pohtimaan maailman tilaa. He tunsivat vanhat myytit ja näkivät ympärillään sen elämänmenon, jota alati vaihtuvat kuningaskunnat saivat aikaan. Kuningas sanoi saaneensa valtansa kaupungin jumalalta, jonka tahtoa hänen tuli noudattaa. Ellei hän näin tehnyt, koko kaupungin asujamisto oli vaarassa joutua tuon jumalan vihan alle. Olisiko uskottava tuota paikallista Trumpia ja hänen uhkauksiaan? Läpi koko Vanhan testamentin kulkee ajatus, että kaupunki ja kuningas ovat pahasta. Tämä alkaa jo Kainin ja Abelin tapauksesta, jossa maanviljelijä Kain suuttuu paimentolaisveljeensä Abeliin ja tappaa tämän. Kainista tulee kaupunkiasujamiston esi-isä (Gen. 4:17) ja kaupungista lähtee myös Baabelin tornin eli Jumalan uhmaamisen tarina.

Itse asiassa monet ihmiset toimivat samoin kuin moititut kuninkaat: he sanovat että heillä on persoonallinen suhde Jumalaan ja he väittävät sanomansa olevan Jumalan tahto. Tässä pitäisi kuitenkin olla tarkkana: vain Sana on kriteeri. Jos julistaja julistaa raamatun Sanaa sellaisena kuin se siellä on, hän on Jumalan asialla. Muut puhuvat omiaan.

Kuninkaat ovat siis pahasta. Mutta paimentolaiselämä on toisenlaista, ja sen nähtiin olevan lähinnä ideaalia elämäntapaa. Valtaa piti käsissään heimon vanhin, jota kaikkien tuli totella. Hänen vallankäyttönsä perustui elämän ylläpitämiseen eikä siihen tarvinnut sekoittaa mitään jumalolentoja tai oikukkaita kuninkaita. Paimentolaisyhteisö oli koossapitävä, ruokkiva ja suojaava voima. Jokainen tiesi paikkansa kokonaisuuden hyväksi. Paimen etsi laumalleen laitumen ja lampaat seurasivat häntä ja hänen ääntään. Tämä kuva tuodaan esille monta kertaa raamatun eri osissa ja hyvän paimenen kuva on kulkeutunut Uuteen testamenttiin asti. Eikä vain sinne, vaan kaikkialla Välimeren kulttuureissa paimentolaisuudella on sama myönteinen merkitys. Jos joutui oman yhteisönsä ulkopuolelle, esimerkiksi kapinoimalla perimysjärjestystä vastaan, se tiesi varmaa kuolemaa.

Nuo vanhat ja viisaat keskustelijat eivät voineet uskoa jumaltarustoihin muina kuin ihmisten luomina myytteinä. He näkivät luonnon monimuotoisen järjestäytyneisyyden, katsoivat taivaalle tähtiin ja tulivat siihen tulokseen, että täytyy olla joku voima joka on luonut maailman, pitää kaikkea kädessään, ja ohjaa ihmistä elämään siten kuin on oikein ja hyvää. Pahuuden voima on heidän mukaansa hyvän poissaoloa, ja siksi hyvää pitää kaikin voimin edistää.

Tämän ajatuksen mukaan syntyi luomiskertomus ja ihmisen alku. Syntiinlankeemuskertomus muokattiin siitä, minkä jokainen vanha ja valistunut ihminen tiesi: ihmisessä itsessään on houkutukset ahneuteen, vallanhimoon ja nautintoon. Jos näitä houkutuksia seuraa, ei ihmiskunnan tasapaino säily: aina on ja tulee olemaan niitä, joilla ei ole mitään, tuskin edes omaa henkeään. Jos kaikkeuden luoja on elämänantaja, kuten luomiskertomuksessa uskottiin, hän on antanut elämän myös köyhille ja osattomille. Siksi hyväosaisten on heitä autettava tuon Jumalan nimeen. Ilman palkkiota ihminen ei kuitenkaan ole valmis tekemään hyvää lähimmäiselleen ja siksi uskottiin, että Jumala myös palkitsee oikein tekevän. Tässä maailmassa se harvoin toteutuu. mutta jos kuoleman jälkeen on vielä elämää jossain, voi palkitseminen tapahtua siellä. Toivoa tuli pitää yllä.

Näin pohtivat vanhat ja viisaat. Koska itämailla on tapana pukea oivallukset tarinan muotoon, alettiin kehiä tarinaa olemassa olevin tietojen ympärille. Johtotähtenä oli, että kaikkeuden luoja pitää huolta omistaan eli niistä jotka toteuttavat itse elämän lakeja, jotka Jumala on maailmaan istuttanut.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Jumalan monet nimet ja ominaisuudet (God's many names and qualities)

Mistä puhumme, kun puhumme Jumalasta? Ehkä tavallinen ihminen ajattelee pilven päällä istuvaa vanhaa ja vihaista ukkoa. Näin monet toimittajat tuntuvat Jumalan käsittävän, ja sen mukaisia ovat sitten toimittajien uskontoa käsittelevät jutut. Pilven päällä istuvan ukon tapaamme Danielin kirjassa 7:13-14, mutta tämä näky on vain yksi monien joukossa. Jumala pukee päälleen monet naamiot osoittaen siten ominaisuuksiaan, ei olemustaan, joka on salattu.

Vanhassa testamentissa Jumalasta käytetään kolmea nimeä: 'el, 'elohim, 'adon ja jhvh. Koska nämä ensi näkemältä tuntuvat esiintyvän sattumanvaraisesti, on jo 1800-luvulla kehitetty teoria, jonka mukaan raamatussa olisi useita kerrostumia, ja jokaisen tällaisen kirjoittaja käyttää omaa Jumala -nimeään. Puhutaan elohistista, jahvistista ja pappiskirjasta, jotka myöhemmin olisi nivottu yhteeen. Tämä Julius Wellhausenin luoma teoria on ollut pitkään suosittu, ja sitä näkyy opetettavan vielä lukion oppikirjoissa 1990-luvulla. Nyt se on jo enimmäkseen mennyttä aikaa.

Voimme löytää ratkaisun nimiongelmaan vain ymmärtämällä mitä teksti kokonaisuudessaan sanoo. Ensin on katsottava millaiseen yhteiskuntaan jumalaa tarvittiin. Muinaisessa Lähi-idässä jokaisella kaupungilla tai kansakunnalla oli oma jumalansa, jonka patsas seisoi temppelissä. Kuninkaan palatsi sijaitsi temppelin vieressä ja kuningas oli "jumalan poika", joka välitti kansalle jumalan tahdon. Hän myös uhrasi jumalalle asukkaiden puolesta vaikka usein nämä tehtävät oli sijaistettu temppelin papistolle, mutta yhtä kaikki kuningas valvoi kaikkea jumalansa nimissä.
Myös israelilaisilla oli oma jumalansa, jonka nimi jhvh, neljä kirjainta, joiden lausumisesta ei ole täytää varmuutta, koska nimeä ei koskaan lausuttu. Useimmiten sen arvellaan olevan Jahve. Tämän sanan korvasi shem, 'nimi', sillä nimellä on aina katsottu olevan voimaa itsessään. Suomalaisessa raamatussa 'el ja 'elohim sanat on käännetty Jumalaksi, kun taas jhvh on Herra. jhvh 'elohim on suomeksi Herra Jumala.

Tämä jhvh asui siirrettävässä telttamajassa - myöhemmin Jerusalemin temppelissä -, mutta hänellä ei ollut patsasta, kuten muilla kansoilla oli, ja hänestä oli jyrkästi kielletty tekemästä mitään kuvaa. Hän 'asui' liitonarkun kannen päällä, tyhjässä tilassa, jota vartioivat molemmin puolin enkelit (2.Moos. 25:17-22). Liitonarkku toimi ikäänkuin patsaan jalustana, mutta sillä oli oleellisen tärkeä tehtävä. Liitonarkussa olivat lain taulut, jotka Mooses oli saanut suoraan Jumalalta. Nämä taulut sisälsivät 'Jumalan sanat' eli käskyt, jotka hän oli tarkoittanut kansan tarkasti noudatettavaksi. Tämä tarkoittaa, että Jumala ei ollut vain tyhjyyttä, poissaoloa, vaan hän on läsnä sanoissaan ja käskyissään, joita tulee noudattaa yhtä tarkasti kuin kuninkaan kansalle välittämää jumalan tahtoa.

Myös Uudessa testamentissa näkyy tämä sama ajatus. Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: "Alussa oli sana ja sana oli Jumalan luona ja sana oli jumala(llinen)". Sanalla tarkoitetaan Jumalan käskyjä, sillä meillä ei ole Jumalasta muuta konkreettista kuin hänen 'sanansa' eli raamattu. Myöhempi teologia on Platonin filosofian pohjalta luonut käsityksen, että Sana tässä tarkoittaisi Jumalan Poikaa, joka asui taivaassa ennen maailmaan tuloaan. Tämä käsitys on kirkossa säilynyt vuosisatoja, sillä kreikkalaisen filosofian ote teologiasta on pitänyt, vaikka raamattu onkin seemiläisen ajattelun tuote. Jumalan Sana on kaikkein tärkein, sillä Jumala itse on näkymätön, kuten Paavali kirjoittaa:"Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä" (1Tim. 6:16). Hän on tarkoituksella poissa, ja lähettää meille edustajiaan, joiden tehtävänä on muistuttaa meitä hänen tahdostaan. Jumalan poissaolo on oikeastaan hänen armonsa osoitus, koska jos hän tulisi itse, hän tulisi tuomarina, ja silloin ei olisi monellakaan mahdollisuuksia päästä hänen tuomionsa alta. Tämä näkyy selvästi Uuden testamentin vertauksessa palvelijoista, jotka isäntä poissa ollessaan asetti hoitamaan viinitarhaansa (esim. Matt. 21:33-44).

Raamatun kirjoittajat käyttivät seemiläisen ja kreikkalaisen jumaltaruston jumalia hyväkseen osoittaakseen oman Jumalansa ylivertaisuutta. 'el oli Ugaritin jumalperheessä  "kaikkien jumalten ja ihmisten isä". Kun raamatussa tämä sana asetetaan monikkoon, saadaan 'elohim ja näin osoitetaan, miten Israelin Jumala on 'el-jumalan yläpuolella. Psalmissa 82 kerrotaan, miten 'elohim astuu esille jumalten kokouksessa ja julistaa tuomionsa muille jumalille. Lopuksi kehotetaan: "Nouse Jumala ('elohim), tuomitse maa, sillä kaikki kansat ovat sinun omasi." Jotta raamatussa aina olisi selvää, mistä jumalasta on puhe, lisätään 'elohim sanaan joskus määrätty artikkeli ha. Näin esim. Gen. 6:11: "Mutta maa turmeltui Jumalan (ha'elohim) edessä, ja maa tuli täyteen väkivaltaa."

Baal-jumala vastasi kreikkalaista ylijumala Zeusta. Baal, josta käytetään myös nimitystä 'adon, herra, oli ukkosen ja sateen jumala, siis hyvin tärkeä maan kasvulle. 'adon esiintyy myös israelilaisten jumalan nimenä (esim. Joos.3:11-13) tähdentämässä, että Israelin Jumala on myös sateen antaja (Jer.13:22; Job 5:8-10; Psalmit 135 ja 147). 'Adon nimestä muodostetaan raamatussa joskus sana 'adonai, joka tarkoittaa "minun Herrani". Se esiintyy yleensä sanojen jhvh ja 'elohim yhteydessä kun se tarkoittaa Jumalaa, erotuksena maallisesta herrasta, jollainen lähes jokaisella ihmisellä tuohon aikaan oli.

Kreikkalaiset pitivät itseään ylivertaisina ja muut kansat olivat barbaareja. Siksi he halusivat, että barbaarien piti alistua kreikkalaisten jumalien alaisuuteen. Raamatussa on kuitenkin jyrkästi kielletty israelilaisia palvelemasta muita jumalia (5.Moos.7) ja tämän kysymyksen kanssa he joutuivat jatkuvasti tekemisiin, koska painostus oli kovaa. Israelilaiset ratkaisivat asian niin, että he omaksuivat Baalilta ja Zeukselta piirteitä jhvh:lle. Kuten Baal asui pyhällä vuorellaan Hermonilla ja Zeus Olympoksella, myös 'adon jhvh asui "pyhällä vuorellaan" Jerusalemissa. Mutta jhvh ei ollut vain oman kansansa paikallisjumala. Jo alusta asti oli selvää, että jhvh 'elohim on erilaisista nimistään huolimatta yksi ja ainoa Luoja-Jumala, joka pitää huolta myös vieraista kansoista ja barbaareista siinä missä omasta kansastaan Israelista. Tässä mielessä jhvh toimii samalla tavalla kuin universaali 'el, eikä niinkään kuin Baal tai Zeus, jotka olivat vain kansakuntien jumalia.

Raamattu ei kiellä muiden jumalien olemassaoloa, mutta pilkkaa hyvin karkeasti niiden mykkyyttä ja voimattomuutta (esim. 1.Kun. 18:25-29; Jes. 46). Ensisijaisesti Israel on vastuussa lain noudattamisesta, sillä laki on annettu juuri sille. Mutta tuo laki vaatii samaa kohtelua kaikille: "Herran (jhvh) edessä nämä muukalaiset ovat samassa asemassa kuin te. Sama laki ja samat säädökset koskevat sekä teitä että teidän keskuudessanne asuvia muukalaisia" (4.Moos. 15:16). "Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra (kyrios), ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen" (Room. 10:11-13).

Merja Merras


torstai 7. helmikuuta 2019

Jumalan persoona ja sukupuoli (God's person and gender)

Meidän aikanamme länsimaissa yksilö, jota myös kutsutaan persoonaksi, on lähes jumaloitu ja häntä pidetään ainutlaatuisena henkilönä, jolla on suuri itseisarvo. Mistä tämä näkemys mahtaakaan tulla, muttei ainakaan raamatusta.

Sana persoona tulee kreikan sanasta prosopon ja latinan Persona, jotka molemmat tarkoittivat alun perin naamiota, jonka näyttelijä pani kasvoilleen häivyttääkseen sen alla olevan henkilön olemuksen. Raamatussa prosopon, hepreaksi panim, tarkoittaa ihmisen kasvoja tai otsaa. Persoonalla on siis toiminnallinen merkitys, ja raamatussa kaikki persoonat ja persoonallisuudet, Jumala mukaan luettuna, toimivat jossain roolissa kertomuksessa. Jumalalla on milloin paimenen prosopon, milloin hän on kuningas, herra, pelastaja, lainantaja, isä, ja mikseipä myös puutarhuri tai äiti. Kun me ajattelemme isää tai äitiä, ajattelemme heitä sukupuolittuneilla termeillä, miehenä ja naisena, eikä juurikaan sen funktion mukaan, mikä isällä ja äidillä on. Raamatussa ihmiset ja myös eläimet tosin on määritelty sukupuolensa mukaan, mutta Jumalaan ei koskaan viitata miehenä tai naisena.

Eri kertomuksissa Jumalalla on tuohon kertomukseen littyvä merkitys ja sen mukana myös sukupuoli, jos sellaista tarvitaan. Mutta yleistää emme voi, ja johtaa tästä esimerkiksi että Jumala toimii puolison roolissa. Sanaa puoliso ei heprean kieli tunne. Ihminen on joko aviomies tai vaimo, eikä Jumalaa koskaan raamatussa esitetä vaimona. Äitinä kylläkin, muttei koskaan vaimona. Noina aikoina vaimo oli miehelleen alamainen, mutta Jumala on aina herra, ei koskaan orja. Jumala on aina paimen, ei koskaan lammas, ja aina opettaja, ei koskaan oppilas. Raamatussa Jumalalla on aina ylivoima kaikissa suhteissa. Kuitenkin Jumala jossain kohdin esiintyy äitinä ja jopa synnytystuskissa olevana naisena. Jokainen nainen ei kuitenkaan ole äiti eikä nainen ole aina synnytystuskissa, joten tästä emme voi vetää pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Jokaisessa kertomuksessa vain henkilön toiminta ratkaisee, ei hänen sukupuolensa. Meidän maailmassamme yksittäinen vanhempi joutuu usein toimimaan sekä isänä että äitinä, siis toiminnallisena, sukupuolestaan riippumatta.

Raamatun aikana lapsen saaminen ei ollut vain naisen päätettävissä. Mies oli se, jonka vallassa oli lapsen siittäminen. Mutta kun nainen synnyttää elävän lapsen, hänestä tulee äiti. Äitiys päättää neitsyyden, sillä esikoista kustutaan "kohdun avaajaksi". Lähi-idässä naista kutsutaan morsiameksi siihen asti kunnes hän synnyttää ensimmäisen lapsensa. Yllätyksekseni näin on ollut myös Suomessa. Sen luin vastikään teoksesta Suomen rahvaan historia. Arabiaa puhuvissa maissa kutsutaan äitiä usein kunnianimellä esikoisensa mukaan: um Hassan, Hassanin äiti.

Aivan alusta alkaen nainen on se, joka varmistaa suvun jatkumisen. Vaikka mies istuttaa siemenen, hän ei saata asiaa loppuun, hän ei synnytä. Mutta siemenenkin takana on tietysti Jumala, ja näin mies on asetettu Jumalaan nähden alisteiseen asemaan. Jumalan on kaikki valta. Tämä tuodaan selvästi esille kertomuksessa hedelmättömästä Saarasta, joka tulee raskaaksi ilman Abrahamia, mutta myös huolimatta hedelmättömyydestään (Gen. 18,21). Molemmat nauroivat Jumalan ilmoitukselle, mutta molempia kritisoidaan raskaasti, kuten kaikkia muitakin silloin kun he pitävät itseään jossain arvossa. Tämä näkyy myös Hesekielin ja Aamoksen profetioissa (Hes. 13:1-23; Am.4:1-3). Raamatussa väheksytään ihmisen voimaa kaiken aikaa. Kuningas, joka muualla Lähi-idässä oli machouden huippu, esitetään raamatussa  negatiivisessa valossa, ja usein hän on kaiken pahan alku ja juuri. Meidän länsimaisessa ajattelussamme mies ja nainen nähdään enemmän seksuaalisina olentoina kuin isinä ja äiteinä. Seksi on yksilön asia, mutta ihmisen syntymä on sosiaalinen asia, joka koskee koko perhettä ja yhteiskuntaa. Seksuaalista halua ei esiinny raamatussa muuten kuin jos se liittyy jotenkin kertomuksen kulkuun, kuten Joosef ja Potifarin vaimo (Gen.39). Raamatussa liikutaan paljon vakavammissa asioissa kuin seksi. Siellä on kysymys elämästä ja kuolemasta kaikille, sekä hyville, pahoille että rumille.

Raamatun Jumala ei taivu kategorioihin mies ja nainen. Hän on toiminnallinen. Siksi "lopussa", kun hän saattaa voimaan "ikuisen liittonsa", hän tulee toimimaan niin kuin vain paras äiti toimii: "Niin te saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista...Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan..." Tämä lopun ajan kuva kerrotaan meille Jesajan 66. luvussa.

Jos joku, erityisesti nainen, lankeaisi itsetyytyväisyyden ansaan olettaen, että Jumala muuttaisi sukupuolten tehtäviä tai tulisi enemmän inhimilliseksi, saman Jesajan kirjan jakeet varmistavat, että hän tulee iäti pysymään samana tuomarina kuin hän on aina ollut, ja hän tulee toteuttamaan oikeuden maan päällä: "Minä saavun kokoamaan kaikki kansat ja kielet, ja kaikki tulevat ja näkevät kirkkauteni...Niin kuin uusi taivas ja uusi maa, jotka minä luon, pysyvät minun edessäni, sanoo Herra, niin pysyvät minun edessäni teidän sukunne ja teidän nimenne...ja kaikki kumartuvat minun eteeni, sanoo Herra. Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki joka niitä nuolee, ei sammu. Ne ovat kauhistuttava varoitus koko ihmissuvulle." (Jes. 66:18,22-23)

Merja Merras

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Raamattu - tiedettä, saarnoja vaiko jotain siltä väliltä? (Scripture - science, sermons or something in between?)

Olen ryhtynyt kirjoittamaan blogia raamatusta. Olen askarrellut raamatun parissa koko ikäni. Yliopistossa olen opiskellut seemiläisiä kieliä ja kulttuureja ja raamatuntutkimusta. Olen seurannut raamatunkäännöskomitean ortodoksisena jäsenenä Suomen parhaitten asiantuntijoiden keskustelua raamatun tulkinnasta. Olen matkustanut raamatuntulkinnan perässä Amerikkaan, Libanoniin, Pietariin ja Saksaan. Tämän 50 vuotisen perehtymismatkani aikana olen saanut oivaltaa jotain arvokasta: raamattua tulee lähestyä kokonaisuuksina, ei erillisinä lauseina tai kertomuksina. Ja ennen muuta tulee ymmärtää sitä maailmaa, johon raamattu kirjoitettiin. Sillä sitä ei ole kirjoitettu meille - tosin kyllä meitäkin varten - vaan se kirjoitettiin aivan toisenlaisille ihmisille aivan toisenlaisessa maailmassa.

Raamattua tarkasteleva tiedeväki pyrkii usein hajottamaan tekstin osasiin, joita tarkastellaan mikroskoopilla. Olen oppinut kääntämään asian toisinpäin - raamattua tulee tarkastella kaukoputken kautta ja nähdä ne kokonaisuudet, joista se koostuu. Raamatunkäännöskomiteassa oli usein kuultu lause:"Kun me kerran tiedämme mitä tämä tarkoittaa, miksi emme sanoisi sitä?"  Näin sitten teksti käännettiin siihen asentoon, "minkä me tiedämme". Yhä edelleen löydän käännöskohtia, joista voin varmuudella sanoa, etteivät kääntäjät ole asiaa todella ymmärtäneet. No, miksen sitten puuttunut komiteassa asiaan? Joissakin kohdin siinä onnistuin, mutta eihän komitean nuorin ja vähiten titteleitä omannut jäsen voinut paljoa vaikuttaa. Käännöksen pohjaksi valittu dynaamisen ekvivalenssin periaate oli se virhe, joka nyt jo tunnustetaan, ja sen ovat jo useat yliopistotutkijatkin myöntäneet. Vanha raamatunkäännöksemme oli tarkka, joskin nykyihmiselle vähän kömpelöä suomea. Sitä 1930-luvulla tehtäessä ei lähdetty siitä, että mehän kyllä tiedämme -  ei, silloin kunnioitettiin tekstiä ja jätettiin se sellaiseksi kuin se oli, vaikkei aina ymmärrettykään mitä se tarkoittaa. Siispä jos haluat todella tietää, mitä raamattu sanoo, olisi luettava alkutekstiä tai sitten suomeksi vanhaa 1933 valmistunutta käännöstä.

Huomasin siis raamattumatkallani, että tiedeväki ei pysty selittämään raamattua. Toisaalta en myöskään ollut tyytyväinen eri kirkkojen ja yhteisöjen saarnoihin, joissa tekstiä lähestytään omasta kokemuksesta käsin. Mukaan saarnaan otetaan lasten leikit, oravat ja linnut ja se, mitä minä tänä aamuna kirkkoon kävellessäni havaitsin itsestäni tai kanssakulkijoistani. Puhumattakaan seurapuheista, joita radiosta joskus kuuntelen, ja joissa puhujan mieli vaeltelee asiasta toiseen ja vaikuttaa kovin ihastuneelta oman äänensä kuunteluun. Ei kai raamattua ole tarkoitettu tällaiseen viihdyttämiseen?

Mihin raamattu sitten on tarkoitettu? Itse ajattelen, että raamattu on Jumalan puhetta ihmiselle, jotta hän oppisi tietämään mitä Jumala häneltä odottaa, ja tämä opetus on puettu tarinoiden muotoon. Raamattua ei ole kirjoitettu sitä varten, että voisimme sen avulla tietää enemmän Jumalan olemuksesta ja hänen valtakunnastaan. Nämä asiat ovat meiltä salattuja. Kuitenkin kirkko on kaikkina aikoina pyrkinyt kreikkalaisen filosofian avulla tunkeutumaan tähän salattuun maailmaan ja selittämään sitä itse luomiensa filosofisten käsitteiden avulla. Kirkkoisät ovat kreikkalaisen filosofian opetuslapsia, koska muutakaan ei noina aikoina ollut tarjolla. Ainoa kirkkoisä, joka osasi nähdä metsän puilta, oli Johannes Krysostomos. Hänkin oli saanut kreikkalaisen sivistyksen, mutta hän todella paneutui siihen, mitä raamattu itse sanoi eikä luonut omia teorioitaan sen pohjalta. Tosin häneltä puuttuivat ne tiedot, jotka tieteellinen raamatuntutkimus on tuonut meidän ulottuvillemme, ja joista me voimme hyötyä. Isien raamatuntulkinta ei siis voi antaa meille tyydyttävää vastausta, koska me tiedämme enemmän kuin he aikanaan tiesivät.

Siellä missä on oivallettu kreikkalaisen filosofian vaikutus kaikkeen ortodoksiseen raamatunselitykseen, on ollut myös mahdollista riisua teksti tästä näkökulmasta, ja alkaa lukeaa raamattua alkukielellä hepreaksi ottaen huomioon seemiläisen ajattelutavan ja historiallisen kontekstin. Erityisen tärkeää on tajuta Vanhan ja Uuden testamentin yhteys. Amerikassa kunnioitetaan ja luetaan raamattua paljon enemmän kuin missään muualla. Meillä puhutaan halveksivasti "lännen raamattuvyöhykkeestä", mutta se harrastuneisuus raamattuun, jonka voimme havaita Amerikan keskilännessä, on myös hyvä kasvupohja uudelle kestävälle raamatuntulkinnalle, joka ylittää kirkkokuntien rajat. Sen keskushahmo on ortodoksinen pappi, Pyhän Vladimirin teologisen seminaarin emeritusprofessori Paul Nadim Tarazi. Hänen opetuksensa leviää Amerikassa vauhdilla, ja myös Suomessa on syytä kuunnella häntä, sillä hän aloittaa raamatunkohdan selityksen aina alkukielestä hepreasta sekä osoittaa Uuden testamentin osalta miten se liittyy Vanhan testamentin sanomaan. Hänen oppilaansa ovat tuottaneet podcast-sarjan ephesusschool.org, joka on kaikille avoin. Seurailen näissä blogeissani heidän sekä prof. Tarazin raamattuopetusta.

Merja Merras