Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksiannetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:22) Tämän raamatunlauseen me tunnemme ja siihen perustuu synnintunnustuksen eli katumuksen sakramentti. On hyvä huomata, että lause on sanottu opetuslapsille eli apostoleille, ja vasta sen jälkeen, kun heille oli annettu Pyhä Henki. Siis syntejä ei voi julistaa anteeksiannetuiksi muuten kuin apostolisella vallalla ja Pyhän Hengen kautta.
Toisaalla Uudessa testamentissa luemme: ” Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1.Joh.5:16-17)
Alkukirkossa katsottiin, että Jeesuksen kieltäminen vainoissa oli sellainen synti, joka johti kuolemaan, toisin sanoen henkilöltä evättiin pääsy taivasten valtakuntaan. Luopiot suljettiin uskovien yhteisön ulkopuolelle. Jos he kuitenkin vainojen jälkeen katuivat tekoaan, ja halusivat jälleen tulla kirkkoon, käytiin paljon keskustelua siitä, onko sellainen enää mahdollista. Lopulta päädyttiin siihen, että tämäkin synti voidaan julistaa anteeksiannetuksi, jos havaittiin henkilön vilpittömästi katuvan sitä. Julkinen synnintunnustus ja katumus oli ehtona sille, että katuva pääsi takaisin kirkon helmaan, ja sai kilvoitella siellä taivasten valtakuntaan pääsemiseksi. Ajan mittaan huomattiin kuitenkin, että julkinen tunnustaminen saattoi olla vahingoksi muille ihmisille, jotka joutuivat kuulemaan aika karskejakin syntejä. Niinpä synnintunnustus päätettiin tehdä vain papiston korville kuultavaksi. Katumuksen nähtyään tämä julisti anteeksiannon katuvalle. Mitään rippisalaisuutta ei vielä tuolloin tunnettu.
Ihmisen oli vaikea eritellä mitkä olivat kuolemaan johtavia syntejä, joten kaikki ihmisen itsensä synniksi lukemat teot mentiin varmuuden vuoksi tunnustamaan, ja hyvä näin. Kaikkien, vähäistenkin rikkomusten tunnustaminen papille juontaa kuitenkin juurensa luostarielämään, jossa on aina ollut tapana tutkia omaa hengellistä elämää rippi-isän valvonnassa.
Kun Venäjällä kirkko piti katumusta paljon esillä, tsaari Pietari Suuri huomasi tilaisuutensa tulleen: hän määräsi synnintunnustuksen pakolliseksi jokaiselle, jotta hän voisi papiston kautta valvoa mahdollisesti suunnitteilla olevia valtiota vahingoittavia tekoja. Papisto oli velvollinen paljastamaan viranomaisille nämä suunnitelmat. Jokainen syntinsä tunnustava merkittiin kirkon listoihin, ja näin nähtiin, ketkä olivat uskollisia kirkon ja tsaarin alamaisia. Tästä johtuen Venäjällä vieläkin pidetään synnintunnustusta hyvin tärkeänä kansallisena asiana, jota kirkko valvoo.
Suomessa on ollut voimassa pitkään, aina 1970-luvulle asti, piispojen määräämä tapa käydä synnintunnustuksella ennen ehtoolliseen osallistumista. Ilman tämän velvollisuuden täyttämistä ei ehtoolliseen voinut osallistua. Tämä johti siihen, että synnintunnustuksesta tuli useimmille pelkkä muodollisuus. Nykyisin on määräystä lievennetty, mikä taas on johtanut siihen, ettei kukaan enää muistakaan synnintunnustuksen kuuluvan kristityn elämään. Ehkä meillä myös vieroksutaan tapaa mennä papin luo kirkon nurkkaan, jossa kaikki voivat nähdä tapahtuman. On myös mahdollista sopia papin kanssa aika joko kirkossa tai muualla, jolloin synnintunnustus on varmasti yksityinen. Kirkko on myös opettanut, että joskus ”virallisen” synnintunnustustuksen ohella olisi yhtä tärkeää sopia sen henkilön kanssa, jolle on tehnyt vääryyttä.
Raamattu antaa kuitenkin mahdollisuuden katumuksen ja rukouksen avulla vapautua vähäisimmistä synneistä. Siksi kirkko jatkuvasti rukoilee: Herra armahda, ja tätä lausetta muistaen kristitty voi elää elämäänsä tasapainossa oman syntisyytensä ja Jumalan armon kanssa.
