Meidän on vaikeaa ymmärtää raamatun sanomaa, koska nykyinen yhteiskunta on erkaantunut kauas siitä, mikä oli raamatussa merkityksellistä. Esimerkkinä vaikka synnytys. Ennen nainen tiesi, että hänen tehtävänsä oli synnyttää, luoda toledot eli ”sukujatkumo” perheelleen. Nykyisin nainen pohtii, synnyttäisikö vai ei, ja kuka olisi isä, ja milloin synnytys olisi parasta tehdä, jne. Hän ei juurikaan ajattele lapsen mahdollisen isän oikeutta jatkaa sukuaan, hän ajattelee enimmäkseen itseään. Siksi nykyisin pohditaankin, mihin enää miestä tarvitaan, kun spermapankit on keksitty. Raamatullinen ajattelu on kaukaista menneisyyttä. Raamattu joutaa sille hyllylle, missä on aikansa eläneitä opuksia. Näin meille vakuuttavat arvostetut filosofit ja yhteiskunnalliset vaikuttajat.
Jos kuitenkin haluamme kulkea vastavirtaan, ja arvostaa raamatun kielikuvia ja opetuksia, on ensimmäisenä selvitettävä itselleen, mitä on funktionaalisuus. Funktiolla tarkoitetaan matematiikassa eri asiaa kuin lääketieteessä tai arkkitehtuurissa. Suomenkielessä ei ole oikein hyvää vastinetta funktiolle tai funktionaaliselle. Voimme tietysti kääntää sanan toiminnaksi tai toiminnalliseksi, mutta toimintaa voi olla myös Action. Minulta meni kauan ennen kuin ymmärsin ns. sisältäpäin, mitä funktionaalisuus raamatussa tarkoittaa. Koitan selittää asiaa esimerkin avulla, ja tämä esimerkki sopii hyvin avaamaan myös lähestyvän Herran temppeliintuomisen juhlan tekstiä (Luuk. 2:21-40).
Muinaisessa
Lähi-idässä, samoin kuin vielä nytkin arabimaailmassa, naisesta
käytetään nimeä neitsyt tai morsian siihen saakka, kunnes hän
synnyttää ensimmäisen lapsensa. Neitsyydellä ei ole sitä
merkitystä, jonka länsimaat ovat sille myöhemmin antaneet. Myös
nimitys morsian ulottuu häiden yli, aina synnyttämiseen saakka. Sen
jälkeen nainen saa kunnianimen äiti, lisättynä tuon lapsen
nimellä: siis umm Josef, Joosefin äiti Tästä olen
kirjoittanut jo aiemmin blogissa Jumalan persoona ja sukupuoli.Äitiys on siis yli kaiken arvostettua raamatussa ja myös Lähi-idän maissa.
Naisen funktio on hänen kohtunsa. Hänet on luotu synnyttämään ja kun hän synnyttää, hän on funktionaalinen. Kun hän opettaa koulussa tai lentää suihkukonetta, se ei ole funktiota, vaan actionia. Tämä on tärkeä ero. Nainen voi myös kieltäytyä synnyttämästä, ja Jumala sallii sen hänelle, mutta silloin hän jää ilman lapsen tuomaa siunausta. Hän ei ole silloin enää functional, vaan suorittaa actionia palkkatyössään. Hyvä näinkin.
Raamatun henkilöt osoittavat toiminnallaan – funktiolla – merkityksensä. Heillä ei ole merkitystä itsessään, vaan toimintansa kautta. Daavid oli paimenpoika, kuningas ja virsien sepittäjä. Nuo olivat hänen funktioitaan, itse miehestä emme tiedä mitään, ei edes sitä oliko hän todellinen historiallinen kuningas. Samoin Jumala on merkityksellinen funktiossaan eli siinä miten hän toimii, eikä persoonassaan, jota emme tunne ja jota tutkimasta on meitä muuten kielletty. Efraim Syyrialainen painottaa tätä erityisesti kaikissa runoissaan: ”Älä tutki, vaan kumarra uskossa”. Kaikki yritykset kuvata kreikkalaisen filosofian mukaan Jumalan olemusta, ovat raamatun kannalta spekulaatiota.
Herran temppeliintuomisen juhlan tekstissä Luukkaan evankeliumissa käytetään sanaa kohdun avaaja. Alunperin sana esiintyy 2. Mooseksen kirjassa: ”Pyhitä minulle jokainen esikoinen, jokainen joka israelilaisten seassa - sekä ihmisistä että karjasta – avaa äidinkohdun; se on minun.” Määräys annettiin sillä hetkellä kun ”Herra surmasi kaikki Ergyptin maan esikoiset...ynnä karjan esikoiset”, mutta israelilaiset säästyivät ja valmistautuivat lähtemään Egyptin orjuudesta. Näin israelilaisten esikoiset eivät kuolleet, mutta heidät tuli kuitenkin pyhittää Herralle. Me lännessä ajattelemme aina, että lapset ovat meidän, kuuluvat meille, me omistamme heidät. He ovat silti Jumalan lahjoja meille, ajattelimmepa asiaa miten vain, koska aina ei lasta synny, vaikkei siihen näyttäisi olevan mitään todennettavaa syytä. Vanhan testamentin ensisynnyttäjä oli velasssa Jumalalle lapsestaan, ja tuo velka kuitataan kyyhkysellä. Siksi Maria teki lain mukaan (2.Moos. 11:4-7; 12:12-13, 29; 13:1-2, 11-15). Pyhittäessään Jeesuksen hän uhrasi kyyhkyset kiitokseksi siitä, että sai Jumalan lahjana elävän pojan. Kirkottaminen on muisto tuosta Vanhan testamentin säännöstä. Siinäkin kiitetään Jumalaa lapsesta ja pyydetään hänelle ja hänen perheelleen Jumalan siunausta.
Saatamme ihmetellä, miksei sana esikoinen tekstissä riitä, vaan on lisättävä vielä kohdun avaaja. Eikö kyseessä ole sama asia? Entisinä aikoina miehellä saattoi olla useita vaimoja. Näiden vaimojen ensimmäinen lapsi oli perheen esikoinen, samalla tietysti myös äitinsä kohdun avaaja. Kun muut vaimot saivat lapsen, ei tuo lapsi enää ollut esikoinen, vaikka olikin kohdun avaaja. Jaakobin pojista Ruuben oli esikoinen, äitinsä Lean kohdun avaaja, mutta Raakaelin kohdun avaaja, Joosef, ei ollut esikoinen. Esikoinen ei siis sovi aina korvaamaan sanaa kohdun avaaja. Siksi sanotaan, että se lapsi, joka avaa äidinkohdun, on pyhitettävä Herralle.
Sanat pyhä ja pyhittää eivät raamatussa tarkoita jotain hengellistä tilaa, vaan erotettua jotain tiettyä tarkoitusta varten. Pyhyydellä on raamatussa aina tehtävä, funktio. Esimerkkinä vaikka pappeus. Se ei ole ontologista eli olemukseen liittyvää, vaan funktionaalista, toiminnallista. Papiksi vihittäessä Jumala tekee miehestä funktionaalisen. Hän toimii tietyssä hänelle vihkimyksessä annetussa tehtävässä. Merkiksi tästä hän pukee ylleen tehtävänsä edellyttämät vaatteet. Kun ei vaatteita ole, on pappi kuin kuka tahansa mies.
Me tiedämme Luukkaan evankeliumia lukiessamme miten Jeesukselle kävi, koska olemme ennen sitä lukeneet jo Matteuksen evankeliumin. Tässä Luukas antaa oman selityksensä Jeesuksen tulevalle kuolemalle: hänet oli jo lapsena Herralle pyhitetty, ja tällä pyhittämisellä oli funktio. Heprealaiskirjeessä on asia selitetty näin: ”Kristus sanoo maailmaan tullessaan: Uhreja ja lahjoja sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit. Polttouhrit ja syntiuhrit eivät sinua miellyttäneet. Silloin minä sanoin: Tässä olen. Niin kuin minusta on kirjakääröön kirjoitettu, niin olen tullut tekemään, täyttämään sinun tahtosi, Jumala. Hän siis kumoaa nuo uhrimääräykset asettaakseen niiden tilalle Jumalan tahdon. Tämän tahdon mukaisesti meidät on pyhitetty ainutkertaisella Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla” (Hepr.10:5-10).
Monia ihmisiä nykyaikana kiusaa raamatun monet uhrit. On helppoa sanoa, että ne olivat silloin, mutta ei ole enää. Em. heprealaiskirjeen kohta osoittaa, että uhreja ei ole missään julistettu poistetuiksi. Ne vain on kuitattu yhdellä ainutkertaisella uhrilla. Jeesuksen antaman uhrin jälkeen ei ollut enää tarvetta muihin uhreihin. Mutta jos uhreja ei olisi ollut Vanhan testamentin aikana, mistä Uuden testamentin kansa olisi voinut ymmärtää Jeesuksen uhrin merkityksen? Kaikella on merkityksensä raamatussa, eikä mitään ole sinne sattumalta tai oman aikansa tuotteena heitetty. Meidän on vain löydettävä oikea selitys niille.
