Perhe ja isä - ennen ja nyt (Family and Father, now and then)

”Joku tuli sanomaan Jeesukselle: Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi. Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: Katso tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Matt. 12:46-50)

Rooman valtakunnassa, missä Uusi testamentti kirjoitettiin, oli selvä perhekäsitys. Perhe muodostui isästä – paterfamilias – äidistä, lapsista ja palvelijoista. Mutta äitejä saattoi olla enemmänkin, sillä imettäjiä, lastenkaitsijoita tai serkkujen äitejä ym. nimitettiin perheessä usein myös äidiksi. Perheessä saattoi olla geneettisten lasten lisäksi serkkuja tai perheeseen adoptoituja henkilöitä, ja heitä nimitettiin veljiksi. Kaikkia perheen tyttöjä puhuteltiin sisariksi. Tämä näkyy useissa kielissä vieläkin. Esim. serkku on venäjäksi ”2.veli/sisar” Perheen muodostivat siis ne henkilöt, jotka paterfamilias oli sinne tuonut, ja heitä yhdisti tuo sama paterfamilias ja hänen perheelle määräämät tehtävät. Sinkkuja ei ollut, sillä mistä he olisivat elantonsa saaneet?

Matteuksen evankeliumi puhuu kauttaaltaan Jumalan valtakunnan asioista, ei verisukulaisista ja sukulinjoista, sillä nämä kuuluvat kuninkaan intresseihin. Jumalan valtakuntaa ei voi lähestyä sukulinjoista käsin. Kukaan ei voi katsoa olevansa Jeesuksen sukua ja sellaisena oikeutettu tähän valtakuntaan. Siihen otetaan sisälle vain ne, jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Jumala valmistaa oman perimisjärjestyksensä ja se tapahtuu adoption perusteella, ei luonnollisen perheyhteyden kautta. Jeesus on itse asiassa isän Jumalan adoptoima poika, ei verisukulainen, koska Jumalalla ei voi olla sellaista.

Tämä on pohjana alussa mainitussa Matteuksen evankeliumin kohdassa. Samassa evankeliumin luvussa Jeesus opettaa myös: ”Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu. Samoin myöskään kaupunki tai talo ei kestä, jos sitä repivät riidat.” (25 jae) Jeesus ei opeta, että verisukulaiset muodostavat perheen. Näin hän ei voi sanoa, koska 'hänen talonsa' perusta on hänen opetuksessaan, ei verisukulaisuudessa. Jeesuksen talo on hänen Isänsä talo. Se joka ei noudata Isän määräämiä sääntöjä, ei voi kuulua hänen taloonsa. Sillä talo, jossa isän antamat säännöt aiheuttavat riitaa, ei voi pysyä pystyssä. Jos Jumala ja hänen tahtonsa ei ole kristityn perheen lojaalisuuden perusta, silloin ei taloa ja perhettä itse asiassa ole. On vain joukko ihmisiä, jotka sattuvat asumaan yhdessä.

Perheen muodostaa myös seurakunta. Sillä on isä, jonka tehtävänä on opettaa perheen säännöt muille jäsenille ja valvoa että niitä myös noudatetaan. Jos perhettä repivät riidat, perhe ei kestä, vaan on helppo saalis sudelle, joka vaanii joka nurkan takana. ”Jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne.” (Gal.5:15)

Olemme nykyään niin genetiikan lumoissa, että etsimme sukulaisiamme vaikka mistä. Mutta yhteiset geenimme vaikuttavat meihin vähän – etupäässä ulkonäköön. Se mikä todella meihin vaikuttaa on opetus, jonka olemme jostain saaneet, omalta isältämme tai joltain muulta, ei ehkä sanoin mutta esimerkin voimalla. Länsimainen yhteiskunta on hylännyt funktionaalisen isyyden ja valinnut sen sijaan geneettisen isyyden. Ihmiset eivät enää ymmärrä isän merkitystä perheessä, ja näin olemme kääntäneet selkämme raamatun viisaudelle. Lapsen syntyminen ei tee miehestä isää, vaan se että hän pitää perheen koossa. Isän tehtävänä on opettaa perheen säännöt lapsille; ei pullistella omaa egoaan, vaan luoda harmoniaa perheeseen. Jos emme hyväksy Isän Jumalan opetusta, emme voi kuulua hänen perheeseensä. Kenen joukoissa silloin seisomme?

Merja Merras

Usko ja teot (Faith and Deeds)

Kirkoissa on vuosisatoja kiistelty siitä, olisiko usko riittävää ihmisen pelastukseen vai tarvitaanko myös tekoja sen lisäksi. Tämä on aika lailla yksinkertaistettu kysymys, ja siihen ei voi olla myöskään yksinkertaista vastausta. Ensin pitää ajatella, mitä usko tarkoittaa ja mitä tarkoittavat teot. Raamatusta löytyy useita kohtia, joissa näistä puhutaan, ja niitä ovat sananselittäjät käyttäneet läpikotaisin eli ihan puhki.

Usko on kreikaksi pistis, ja se ei tarkoita päässä olevaa tunnetta jotain asiaa kohtaan. Sen sijaan se tarkoittaa luottamusta siihen, että sanottu asia on tosi. Päässä olevan uskon tunteen voi helposti työntää syrjään, jos ilmenee jotain kiinnostavampaa uskomista. Mutta luottamus tarkoittaa, että voimme heittäytyä tämän uskomme varaan. Jos siis uskomme eli luotamme siihen, että Jeesus on Herra, silloin me teemme sen mitä hän käskee. Jos emme tee, silloin usko on tunnetta, jonka Jeesus meissä saattaa herättää, ja tämänkaltaisella uskolla emme tee mitään.

Mikä siis on uskon ja tekojen suhde pelastuksessa? ”Armosta te olette pelastetut – ette tekojen kautta”, sanoo raamattu (Ef. 2:8-9). Parhaiten ymmärrämme pelastuksen kun ajattelemme perintöä. Tiedämme, että saamme perinnön vanhempiemme kuoltua. He ovat tuon rahan ja tavaran keränneet, se on heidän, se ei ole meidän. Me oletamme, että saamme sen perinnöksi aikanamme, mutta se ei ole varmaa. Jos emme käyttäydy kunnolla, saatetaan tuo perintö määrätä jollekin toiselle. Perintö ei siis koskaan ole varmaa, vaikka näemme sen olevan tulossa. Samoin pelastus, jota emme ole ansainneet, annetaan meille aikanaan armosta, mutta sillä ehdolla että teemme perinnönantajan tahdon eli pidämme huolta lähimmäisestämme. Miten voimme pyytää Jumalaa armahtamaan meitä, jos emme itse ole valmiita armahtamaan lähimmäisiämme?

Usko ei siis ole mitään älyllistä toimintaa, jossa kuljemme ympäriinsä kertomassa uskostamme, mutta emme tee mitä on käsketty. Usko on luottamusta Jumalaan ja sen mukana sen tekemistä, mitä meiltä vaaditaan.

Merja Merras      (Fr. Aaron Warwick)