Satuin lukemaan kirjan Hyvän historia, tekijänä Rutger Bregman. Kirjassa pyritään lukuisin tutkimuksin osoittamaan, miten ihminen on historiansa aamuhämärissä ollut kanssaihmisiinsä myönteisesti suhtautuva, avulias ja kunnollinen. Jos nykyisin esitetään kysymys, olemmeko me ihmiset todella tällaisia, on vastauksena useimmiten, no ei todellakaan. Me olemme itsekkäitä, aina tappeluun valmiita, toisiamme syöviä varsinaisia paskiaisia. Jos joku yrittää tehdä jotain hyvää, niin ajatellaan, että se vain tekee noin antaakseen itsestään hyvän vaikutelman, tai sillä on varmasti tässä joku itsekäs taka-ajatus.
Miksi me ajattelemme nyt näin, jos alunperin olimme toisillemme ystävällisiä? Bregman esittää syyksi erityisesti uutiset, joita herkeämättä seuraamme ja jotka ruokkivat meissä ajatusta siitä, että ihmiset tekevät pahaa kaiken aikaa. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Uutiset ahdistavat ja myrkyttävät mieliämme. Koska uutiset ovat aina epäkohtien esille tuomista, ne vääristävät ajattelumme ihmisten todellisuudesta. Emme sentään joka hetki ole pahaa tekemässä, vaan varsin paljon ihmiset tekevät myös hyvää.
Alussa ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka tarvitsivat toistensa tukea elantonsa hankkimiseen. Työt oli jaettu, jotta saataisiin maksimaalinen tulos. Ei kannattanut ryhtyä pullikoimaan vastaan, koska jos yksi ryhtyi hankalaksi, siitä seurasi, että koko järjestelmä horjui.
Samaa kertoo raamattu. Alussa oli vain paimentolaisia, jotka etsivät laumalle hyviä laitumia ja kaivoivat tarpeellisia kaivoja. Kaikki osallistuivat elannon saamiseen. Ryhmää johti sen vanhin, patriarkka, jonka auktoriteetti oli horjumaton. Hän hoiti tehtäväänsä kaikkien parhaaksi, jakoi, määräsi, huolsi ja ratkaisi kiistakysymykset. Ilman häntä kaikki olisi ollut epävarmaa. Uusin nykyajan harha on se, että työyhteisöjä voitaisiin hoitaa ilman esimiestä. Mitähän siitäkin tulee? Jokainen pelaisi omaan pussiinsa.Varsinkin kun työikäisiltä puuttuu se elämän kokemus, jota patriarkalla – tai meidän aikamme eläkeläisillä - oli yllin kyllin.
Kun paimentolaiselämän kilpailijaksi tuli maanviljelys ja kaupunkilaiselämä ja sitä hallitseva kuningas, alettiin mennä alaspäin kovaa kyytiä. 1.Sam. 8:11-18 kertoo selkeästi, mihin kuningasvalta johtaa, mutta Israelin kansa halusi kuitenkin kuninkaan ”koska kaikilla muillakin on”. Hyvinhän tämä seikkailu ei päättynyt, sillä kaikki kuninkaat olivat toistensa kaltaisia ja lopulta suurvalta tuli ja valloitti koko maan. Israelin ja Juudan profeetat yrittivät saada kansan taas jaloilleen jatkamaan elämää paimentolaisuuden ihanteiden mukaisesti. Hesekielin kirjan 34 luku kertoo hyvän paimenen ominaisuuksista. Tämä ajattelu kantaa Uuteen testamenttiin asti, missä Jeesus toteuttaa hyvän paimenen kuvan täydellisesti.
Kristinusko siis vei eteenpäin hyvän ihmisen ideaa – kunnes sen pysäytti kirkkoisä Augustinus perisyntiopillaan. Hän julisti ihmisen synnynnäistä pahuutta, syntisyyttä ja kieroutta. Kirkko meni tähän mukaan, myös ortodoksinen kirkko, joka munkkilaisuuden kautta julisti ihmisen jatkuvaa ja päättymätöntä syntisyyttä. Syntien katuminen asetettiin ihmisen elämän perusvireeksi. Eihän siinä oikein ehdi tehdä hyvää lähimmäisilleen, jos joka hetki pitää rypeä oman syntisyytensä alhossa. Minua on aina puhutellut ehtoollisrukouksissa olevat lauseet: ”Ole minulle armollinen, ei vain siksi, että minä olen heikko, vaan myös senkin tähden että minä olen sinun luotusi... Pelasta minut hyvyytesi tähden.”
Miten voisimme vahvistaa meissä olevaa alkuperäistä hyvää ja suitsia pahaa? Siihen vastaa seuraava tarinanpoikanen:
Isoisä: ”Minussa taistelee kaiken aikaa kaksi sutta: toinen on paha, ahne, kateellinen ja ylimielinen. Toinen on hyvä, rakastava, antelias, rehellinen ja luotettava. Nämä sudet taistelevat myös kaikkien muiden ihmisten sieluissa.
Pojanpoika: Kumpi susi voittaa?
Isoisä: Se jota sinä ruokit.”
Merja Merras
