Miksi käärmettä piti kunnioittaa? (Why to honor a serpent?)

 Muistatko raamatun kertomuksen erämaavaelluksen ajalta, jossa kansa napisi veden ja ruuan puutteessa, ja Jumala lähetti käärmeitä puremaan heitä. Virkistä muistiasi ja lue 4.Moos. 21:4-10. Jos luet kertomuksen käännöksenä – kuten todennäköisesti teet – saat asiasta aivan toisenlaisen kuvan kuin jos lukisit sen alkukielellä.

Se mikä on käännetty myrkkykäärmeiksi, on hepreaksi nehashim serafim. Nahash on käärme yksikössä, ja sama sana esiintyy jo 1. Moos. 3:ssa, syntiinlankeemus-kertomuksessa. "Mutta käärme (nahash) oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut..." Ja käärme houkutteli ihmisen tekemään Jumalan käskyn vastaisen teon, tämänhän tiedämme. Se on selvä asia.

Mutta entä serafim? Se on serafi -sanan monikko. Siis enkelit? No, ei ihan. Saraf on verbi, joka tarkoittaa polttamista. Kun raamatussa esiintyy serafi, on kyseessä aina polttava tai huikaisevan valoisa ilmiö. Asia joka on sekä hyvä että vaarallinen. Onhan tuohus pääsiäisen jumalanpalveluksessa hieno asia, kun se loistaa monien käsissä. Mutta samalla se on myös vaarallinen, sillä se voi sytyttää edellä kulkevan hiukset palamaan ja myös polttaa koko kirkon, ei siis hyvä asia. Tästä johtuu, että saraf verbi on käärme-kertomuksessa käännetty tuhoavaksi myrkyksi. Englannissa se on kuitenkin fiery serpent, hehkuva, tulinen käärme, joten alkuperää näkyy hieman.

Palataan kertomukseen. Kun vaaralliset käärmeet olivat aiheuttaneet kuolemaa, kansa kääntyi Mooseksen puoleen, katui napinaansa ja pyysi Jumalaa poistamaan käärmeen, huom. yksikössä: nahash. Toisin sanoen: poista kiusaaja keskuudestamme! Jumala ei kuitenkaan tehnyt sitä, koska kiusaaja on aina keskuudessamme. Hän käski Moosesta tekemään saraf'in ja panemaan sen merkiksi, että jokainen purtu joka sitä katsoo, jää eloon.

Mutta tekikö Mooses saraf'in? Ei! "Ja Mooses teki pronssista käärmeen (nahash nehoshet) ja pani sen tangon päähän..." Miksi hän teki näin? Siksi, että muiden kansojen tapaan hän päätti rakentaa "epäjumalankuvan", pronssikäärmeen, jota ylöspäin katsoen purtu henkilö jäisi eloon. Kansojen jumalapatsaat olivat se tapa, jolla tällaiset asiat oli ennen järjestetty. Jumala salli tämän, koska hän oli sanonut profeetta Hesekielin kautta:

"Mutta Israelin heimo niskoitteli minua vastaan erämaassa, he eivät vaeltaneet minun käskyjeni mukaan, ylenkatsoivat minun oikeuteni, jotka ihmisen on pidettävä, että hän niistä eläisi...Niin minä ajattelin vuodattaa kiivauteni heidän ylitsensä erämaassa ja lopettaa heidät. Mutta minä tein,minkä tein, oman nimeni tähden, etttei se tulisi häväistyksi pakanain silmissä , joitten silmäin edessä minä olin vienyt heidät pois... heidän silmänsä pälyilivät heidän isiensä kivijumalien perään... "Niinpä minä annoin heille käskyjä, jotka eivät olleet hyviä...ja annoin heidän saastua lahjoistaan.. jotta he tulisivat tietämään, että minä olen Herra" (Hes. 20:21-26). 

Herää ehkä kysymys, miksi pakkosiirtolaisuudessa eläneen profeetta Hesekielin lausumalla pitäisi selittää kauan ennen häntä tapahtunutta erämaavaelluksen episodia. Kun perehdytään raamatun tekstiin alkukielellä sen kokonaisuudesta käsin, havaitaan, että profeettojen kirjat olivat historiallisesti ensimmäisiä kirjoitettuja raamatun kirjoja, ja muut kirjat on tehty niiden avulla tähdentämään profeettojen opetuksia. Nyt olisi jo aika hylätä lopullisesti ns. historismi, eli raamatun kirjojen käsittäminen historialliseksi jatkumoksi, alkaen Abrahamista ja kulkien Joosefin, Mooseksen ja kunings Davidin kautta Baabelin vankeuteen. Raamattu on kirjoitettu opetukseksi, ei historiankirjaksi. Kertomuksia on käytetty opettamaan Jumalan tahdon noudattamisen tärkeyttä, ei muuta.

Pronssikäärme episodi siis opetti ja opettaa yhä kertomuksen kuulijoita siitä, että Jumala pysyy käskyissään, jotka ovat tarkoitetut noudatettaviksi. Jos jätät käskyt ja poikkeat entisiin tapoihisi, Jumala ei ehkä heti iske sinua päähän, vaan hän järjestää kiertotien, jota noudattaen voit palata takaisin hänen käskyjensä piiriin. Israelin kansa pelastui, vaikka oli pystyttänyt epäjumalanpatsaan, koska Jumala ei halunnut että hänen nimensä tulisi pakanakansojen pilkkaamaksi: "Hän vei heidät pois Egyptistä, mutta mitä sitten tapahtui? He kuolivat kaikki erämaahan käärmeitten puremina! Hah hah!" Pahasta epäjumalanpatsaasta sukeutui jotain hyvää: kansa sai jatkaa matkaansa kohti luvattua maata, ja Jumalan nimi pysyi kunniassa.

 

Filosofia ja kristinusko (Philosophy and Christian Faith)

 Filosofia on nyt kovassa huudossa. Ihmiset etsivät filosofeilta vastauksia ihmisenä olemisen ongelmiin. Ennen muuta: miten saavuttaa hyvä elämä? Vastaus on yleensä sama: älä tee vahinkoa toisille, elä sopusoinnussa luonnon kanssa, kunnioita kaikkia ihmisiä. Näinkö se siis onnistuu? Entäpä ihmiskuntaa jatkuvasti uhkaavat vaarat: ilmastonmuutos, luontokato, jatkuvat sodat, luonnonkatastrofit, rakkaiden ihmisten äkillinen kuolema, vakavat sairaudet jne. Mitä filosofia voi niille? Korkeintaan sanoa, että kestä kaikki. No, muutakaan vaihtoehtoa ei ole näille luetelluille ongelmille.

Entäpä sitten yleinen sanonta: jokainen on oman onnensa seppä? Onko niin? No, ei varmasti, sillä ihmisen onni ei riipu yksin hänen tekemisistään, vaan lukuisista ulkoisista ja sisäisistä tekijäistä. Vaikka kuinka taot onnea itsellesi, voi kulman takana odottaa katastrofi, jota et osannut ottaa lukuun, ja onnesi on mennyttä.

Mikseivät filosofiat sitten kelpaa kristitylle? Onhan siellä paljon hyvää ja raamatulle rinnakkaista asiaa. Siksi, että raamattu on kirjoitettu hellenistisen maailman (300-200 eKr) aikana nimenomaan vastapainoksi tuolloin kaikkialla opetettavalle filosofialle. Raamatun tarkoituksena on osoittaa Luoja-Jumalan suvereenisuus maailman historiassa ja ihmisten elämässä, ja osoittaa filosofiat vain jonkun ihmisen ajatusrakennelmaksi. Tästä puhuu Paavali vakuuttavasti 1. Korinttilaiskirjeensä alussa.

Mitä raamatulla sitten olisi sanottavana onnellisen elämän etsijöille? Sieltä käy ilmi, että ihminen ei ole mitään. Hän on vain työkalu Jumalan kädessä, pian pois heitettävä, ja katoava. Vain Jumala, joka työkalua käyttää, saa jotain aikaan. Sinä olet täällä väliaikaisesti, tullut maasta ja maahan palaava. Mitään pysyvää et itse saa täällä aikaan. Vain Jumalan sanat – se minkä hän istuttaa – on olemassa ikuisesti, eivät ihmisten pysyviksi aiotut projektit. Ainoa pysyvä on Jumalan laki ja opetus, ja sen löydät raamatusta, et filosofiasta. Tämän lain ydin on siinä, että pyrit auttamaan apua tarvitsevia, jos se sinusta riippuu. Ja kuljet tätä tietä nuoruudesta aina hamaan vanhuuteen. Kristinusko on nimittäin tie, ei vain pelkkä usko. Näin täytät sen, mitä ihmiselle on raamatussa annettu tehtäväksi. Sinun ei tarvitse yrittää tehdä opetuslapsia Kristukselle. Matt. 23:15 varottaa: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te kierrätte maat ja meret hankkiaksenne edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistutte, teette hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse olette.” Tämä oli tietysti juutalaisille sanottu, mutta nykyaikana se käy myös erilaisiin kristillisiin kuppikuntiin houkutteluun. Ortodoksiseen kirkkoon liittymistä ei myöskään tule propagoida. Sinun tehtäväsi on ainoastaan synnyttää omat lapsesi ja varjella heidät raamatun opetuksessa. Jumala tekee itse omat opetuslapsensa niin kuin itse haluaa. Muista miten varhaiskirkko sai uudet jäsenensä: he näkivät miten kristityt elivät ja huomasivat tämän elämän seuraamisen arvoiseksi. Näkevätkö kirkon ulkopuolella olevat ihmiset nyt ortodoksien elämän sellaiseksi, että sitä kannattaa seurata?

Mitä sitten pitäisi ajatella ortodoksisen kirkon pyhistä isistä, jotka käyttivät kreikkalaista filosofiaa selittäessään Jumalan olemusta ja ihmisten ja Jumalan suhdetta? Silloin kun kristinusko syntyi, oli ainoana korkeimman opetuksen ahjona kreikkalaiset akatemiat ja niiden filosofi-opettajat. Koska isät eivät osanneet hepreaa eivätkä tunteneet juutalaista kulttuuria, oli luonnollista, että filosofia oli ensisijainen tiedon lähde. Tiedämme kuitenkin, että isät viettäessään aikaa luostareissa ammensivat tietoa myös raamatun opetuksesta. He pyrkivät yhdistämään oppimaansa filosofiaa raamatun totuuksiin. Näin syntyivät ortodoksisen kirkon dogmit, joihin olemme nyt sidotut. Tosin myös muut kirkot – myös luterilainen – ovat samalla tiellä, sillä varhaiskirkko oli kaikille yhteinen, ja filosofiasta ei haluttukaan päästä eroon. Se nähtiin teologian palvelijana; philosophia ancilla theologiae toisteltiin kaikkialla missä kristinuskoa opetettiin.

Mitä sitten on teologia? Huomionarvoista on, että ortodoksisessa maailmassa vältetään teologia sanan käyttöä kun puhutaan kirkon työntekijöistä ja oppilaitoksista. Venäjällä oli ja on hengellisiä seminaareja ja akatemioita. New Yorkissa Pyhän Vladimirin ortodoksisessa seminaarissa valmistuu jumaluusopin maistereita: Master of Divinity. Tämä siksi, että sana teologia oli kirkossa varattu toiseen tarkoitukseen. Evankelista Johannes on saanut lisänimen teologi, koska hän välittää Jumalan Sanat (theou logoi) eli raamatun opetuksen. Tästä puhuin edellisessä blogissani. Vasta keskiaika ja skolastiikka alkoivat laajentaa teologia-käsitteen kaikkeen kristinuskon tutkimiseen. Itse yritin välttää saamasta oppiarvoa teologiassa, sillä mielestäni on Jumalan pilkkaa nimittää ihmistä teologiksi. Koska yliopistolliset arvosanani olivat myös historiassa ja vanhoissa kielissä, oli mahdollista saavuttaa filosofian tohtorin arvo. Ja korjaan jokaisen, joka yrittää antaa minulle teologian tohtorin arvon! Annan sen vain ja ainoastaan Johannes Teologille!

 

Johannes, Markus ja opetus (John, Mark and the Teaching)

 Olemme lähestymässä juhannusta, ja sehän on Johannes Kastajan päivä. Mutta voisihan sitä tämän juhlan alla miettiä myös Johanneksen evankeliumia, koska sekä Kastajalla että Evankelistalla on sama nimi, joka tarkoittaa Jumala on armollinen. Johanneksen evankeliumi on erilainen kuin toiset kolme: Markus, Matteus ja Luukas, joita kutsutaan synoptisiksi evankeliumeiksi. Syn -opt merkitsee yhteen katsoa, eli näillä evankeliumeilla on sama fokus. Ne kertovat Jeesuksen maan päällisestä elämästä, hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Mutta Johanneksen evankeliumin fokus on muualla. Se on Jeesuksen opetuksessa, ja ennen muuta siinä, että Jeesus opetti Isänsä opetusta, eli siis sitä, minkä olimme lukeneet jo Vanhasta testamentista.

Kuka oli tämä evankelista Johannes? Raamattu ei meille sitä suoraan kerro, mutta prof. Tarazin tutkimuksen mukaan hän voisi olla sama henkilö, joka kirjoitti Markuksen evankeliumin. Kertoohan Apostolien teot henkilöstä nimeltä Johannes Markus, joka oli yksi alkuseurakunnan kantavia voimia: ”Barnabas ja Saulus palasivat Jerusalemista... ja toivat sieltä mukanaan Johanneksen, jota myös Markukseksi kutsuttiin”(Apt.12:12; 12:25; 15:37). Saattoihan Markus kirjoittaa nuorena lyhyen kertomuksen Jeesuksen elämästä ja varsinkin hänen kuolemastaan, mutta vanhempana ymmärsi jo paljon uutta, ja kykeni kirjoittamaan laajemmin. Mutta tämä on vain teoria, jolla ei kuitenkaan ole merkitystä itse asialle. Itse asia on se, mitä evankeliumi kertoo, ei se henkilö joka on sen kirjoittanut.

Johanneksen evankeliumi alkaa jo viittauksella opetukseen, jota nimitetään ”sanaksi”: ”Alussa oli sana, ja sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala”. Viimeinen sana on kuitenkin epäselvä. Koska alkutekstissä ei theos sanalla ole tässä artikkelia, se ei voi tarkoittaa Jumalaa, vaan pikemminkin hänen ominaisuuttaan, esim. jumalallinen. Näin evankelista haluaa painottaa sitä, että Jumalan sana eli hänen opetuksensa on yhtä kuin hän. Me voimme kyllä uskoa Jumalaan, mutta jos emme usko hänen jumalalliseen sanaansa, palvelemme itse luomaamme Jumalaa.

Kirkkoisien tulkinnassa ”Sana joka oli Jumala luona” tarkoittaa Jeesusta, ja se on myöhempi tulkinta tästä paljon keskustelua herättäneestä kohdasta. Johanneksen evankeliumin fokus ei kuitenkaan ole historiallisessa Jeesuksessa, vaan Jeesuksen opetuksessa. Tämä puoltaa ensinmainittua selitystä. Tosin muissakin evankeliumeissa on paljon Jeesuksen opetusta, mutta Johanneksella opetus esiintyy eri tavalla. Se tähtää aikaan, jolloin Jeesus ei enää ole maan päällä. Jeesus sanoo: ”Teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne” (Joh. 16:7). Johanneksen evankeliumin keskus on Jeesuksen opetus, joka on Jumalan ikuinen sanoma ihmiskunnalle.

Johanneksen evankeliumi on myöhäisin evankeliumeista ja hyvin todennäköisesti kuvastaa sitä aikaa, jolloin perinteiset juutalaiset ovat erkaantuneet Jeesusta seuranneista heimoveljistään. Alussa kristittyjä pidettiin yhtenä juutalaisuuden haarana, ja sellaisena he olivat Rooman lain suojassa, mutta kun kristityt selvästi erosivat juutalaisista, he joutuivat ”lainsuojattomiksi” ja silloin vainot alkoivat. Kertomus Jeesuksesta Pontius Pilatuksen edessä osoittaa meille, miten ei viranomaisia ole kumarrettava, vaan kaikki toivo tulee panna Jumalaan, joka on pitävä heistä huolen.

Sanoma Jeesuksesta on sama kaikkialla, ja se perustuu armoon. Armo on tämän evankeliumin keskeinen asia, ja se sitoo yhteen synnin, uskon ja tuomion. Tämän voimme lukea Johanneksen evankeliumin kertomuksesta aviorikoksesta syytetystä naisesta (Joh. 8: 3-11), jota ei kukaan uskaltanut kivittää. Tämän episodin aikana kerrotaan Jeesuksen kirjoittaneen hiekkaan jotain. Tässä on viittaus Mooseksen laintauluihin, ”joitten kirjoitus oli kirjoitettu Jumalan sormella” (2. Moos. 31:18). Kaikki naista tuomitsemaan tulleet huomasivat itsekin olevansa lain edessä syntisiä, ja poistuivat paikalta. Vain Jeesus jäi sekä armo, jonka hän julisti naiselle. ”Mene äläkä enää syntiä tee.”

”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus” (Joh. 1:17) Kertomus opettaa meille, että mekin tulemme saamaan tuomion tekojemme mukaan, mutta Jumalalla on valta myös armahtaa meidät. Me emme kuitenkaan saa armahdusta, ellemme ole itse valmiit armahtamaan toisia. Tämä on kiveen hakattu tieto, jonka lausumme usein kirkossa Isä meidän -rukousta luettaessa. Me tiedämme tämän kyllä, mutta teemmekö myös sen mukaan? Siinäpä paljon mietittävää tänäkin juhannuksena.

 

Uskotko Jumalaan? (Do you belive in God?)

Usein ihmiseltä kysytään: Uskotko Jumalaan? Tähän on kuitenkin vaikea vastata, sillä ensin pitäisi määritellä, minkälaisesta jumalasta on kyse. Raamatussakin asia on moniselitteinen, mutta ei kuitenkaan ylivoimaisen vaikea. Yritän tässä vähän avata asiaa.

Raamatun alkulehdeltä luemme ”Alussa loi Jumala (Elohim) taivaan ja maan...” Miksi Jumala on alkutekstissä monikollinen? Sitä on selitetty aikojen kuluessa monella tavalla, mutta vain yksi selitys on looginen. Sanan yksikko on el tai eloah, joka on merkinnyt muinaisessa Lähi-Idässä jumalaa yleensä, sillä kaikilla kansakunnilla oli omat jumalansa. Tämän el-sanan monikko ”elohim” on nimitys yhdelle, kaikkien yläpuolella olevalle jumaluudelle, jolla ei ollut nimeä eikä ihmisillä hänestä käsitystä, koska ihmisten mielissä häilyi jumalten moninaisuus. Hänessä oli kaikki se, mitä jumalissa on yhteensä. Tämä Jumala, Elohim, ilmoittaa itsensä vähitellen kertomuksen edetessä, antaen myöhemmin tiedon oikeasta nimestään: Jhvh, ”minä olen”. Sillä tarkoitetaan, että vain yksi on olemassa aina, kun taas ihmiset tai muut jumalat ovat katoavaisia. Ihmisistä ei raamatussa voikaan käyttää ilmaisua ”minä olen”, sillä heprean kieli ei sellaista tunne. Jos tarkoitetaan esim. ”minä olen rohkea” tai ”minä olen kotona”, asia ilmaistaan sanoilla ”minä rohkea” tai ”minä kotona” ilman verbiä.

Raamattu haastaa myös monijumalaisuuden ja opettaa, että on olemassa vain yksi todellinen Jumala. Ylimmälle jumaluudelle annettiin hänen itsensä ilmoittama nimi jhvh, lausuttuna muodossa Jahve: ”Kuule Israel, Jhvh on meidän Jumalamme, Jhvh yksin.” (5.Moos. 6:4) Siksi tätä nimeä ei koskaan panna monikkoon.

Varmaankin Israelin heimoilla oli muinoin omat jumalansa – miksei heillä kun kaikilla muillakin oli? Puhutaanhan patriarkkakertomuksissa esim. kotijumalista (terafim, esim. 1.Moos. 31:19. Uudessa käännöksessä on käännetty ”jumalankuvat” tarkoittaen pieniä jumalapatsaita, joiden uskottiin tuovan onnea talolle). Mutta kun raamattu kirjoitettiin hellenistisellä ajalla, oli tilanne jo toinen, ja Israel oli omaksunut yksijumalaisuuden. Kreikalla ja Roomalla oli omat jumalansa ja jumaltarustonsa, joissa sankaruus oli tärkein tavoiteltava hyve. Raamattu haluaa haastaa tämän näkemyksen. Paras esimerkki tästä on Daavidin tarina. Jos hän olikin sankari alussa, kertomus paljastaa, että hänen sankaruutensa osoittautui huteraksi ja sai lopulta aikaan vain pahaa. Mikään sankaruus ei ole ikuista, vaan katoavaa. Vain hyvyys ja toisten ihmisten kunnioittaminen saa aikaan pysyvää rauhan tilaa. Tähän raamattu pyrkii lukuisilla kertomuksillaan. Se ottaa kuitenkin huomioon, että ihminen ei aina pysty hyvyyteen, ja tarjoaa lääkkeeksi katumuksen ja anteeksiannon. Niin myös Davidin tarinassa.

Vähitellen raamatun kertomuksen edetessä Jumalan olemus alkaa saada uusia piirteitä. Kun tullaan Siinain vuorelle, Jumala antaa kansalle lakinsa, joka ilmentää hänen olemustaan rauhan, hyvän tahdon ja rakkauden Jumalana. Patsasta tai kuvaa ei hänestä saa tehdä, vaan hänen olemuksensa on läsnä vain hänen käskyissään, jotka sijoitettiin arkkuun. ”Liiton arkku” toimi ikäänkuin patsaan jalustana. Sen yläpuolella oli kuitenkin tyhjä tila, ei mitään patsasta, vain kerubit vartioimassa tuota tyhjää tilaa. Jumala, jota kuvataan sanoilla shekina tai kreikaksi doksa, ilmestyy ”liitonarkun kannen yläpuolella” (2. Moos.37:6-9; 3.Moos. 16:2b). Nämä em. sanat tarkoittavat loistoa, kirkkautta ja kunniaa, eivät siis mitään maallista, silmin nähtävää henkilöä. Israelin kansalle annetaan se tieto, että Jumalaa ei voi kukaan nähdä, mutta se joka noudattaa hänen antamiaan käskyjä, tulee näkemään hänet kunniassa hänen taivaallisessa valtakunnassaan, joka ilmestyy aikojen lopulla. 

Septuaginta kääntää Jumalan nimen Jhvh kreikaksi: ho Kyrios, herra, tarkoittaen tällä kuninkaalle annettua titteliä, kaiken hallitsijaa, ja sitähän raamatun Jumala on. Muista kuin Israelin Jumalasta raamattu käyttää sanaa el, Septuagintassa ho theos, monikossa hepr. elim, kr. theoi. Kun puhutaan Israelin Jumalasta saatetaan käyttää tämän el-sanan määrättyä muotoa ha-el. Näin tehdään ero Israelin Jumalan ja muiden jumalten välillä. Raamatussa Jumala esiintyy usein nimellä Jahve Elohim. Septuagintassa tämä on käännetty ho Kyrios Theos, meillä suomennettuna Herra Jumala.

Tästä pienestä selvityksestä käy ilmi, että raamattua ei voi ymmärtää eikä selittää käännösten avulla. Vain alkutekstissä ovat ne ilmaisut, jotka selittävät tekstin niin kuin sen tekijä on tarkoittanut. Siksi papeiksi aikoville – joiden oletetaan selittävän raamattua - on aina yritetty opettaa hepreaa, vaikkakin usein heikolla menestyksellä. Septuaginta eli raamatun ensimmäinen käännös kreikaksi, ei ole alkutekstin veroinen. Siitä kyllä käyvät ilmi suuret linjat, mutta ei koskaan pienet yksityiskohdat. 

Jos vastauksesi tuohon otsikon kysymykseen on: Kyllä uskon, mutta omalla tavallani, niin se merkitsee sitä, että uskot epäjumalaan, itse luomaasi jumalhahmoon. Vain raamatun Jumala on ”minä olen”, muut jumalat katoavat kuin savu tai aamukaste.

Usein kysytään myös, onko Islamin jumala Allah sama kuin kristittyjen Jumala? Arabiankieliset kristityt käyttävät Jumalastaan samaa sanaa kuin Islam: Allah. Koska Koraani sanoo painokkaasti, että on vain yksi Jumala, Allah, ei ole mitään syytä ajatella etteikö tämä olisi sama kuin kristittyjen Jumala. Toinen asia sitten on, onko Allahin sanoma Koraanissa sama kuin kristittyjen Jumalan sanoma raamatussa.Tätä sietää miettiä...

 

Onko Raamattu väärennetty? (Is Scripture falsified?)

Mediassa on viime aikoina runsaasti käsitelty Mäkipelto-Huotarin kirjaa Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Kirjassa esitellään runsaasti esimerkkejä siitä, miten raamatun teksti on ”elänyt” vuosisadasta toiseen eikä alkuperäistä raamatun tekstiä – sekä Vanhan että Uuden testamentin osalta - ole voitu rekonstruoida. Kirjassa esitetyt esimerkit tekstin muuttumisesta aikojen kuluessa ovat aivan oikeita, mutta johtopäätökset, jotka asiasta on tehty, ovat kyllä kyseenalaisia. Tehtyjä muutoksia tulee tarkastella kokonaisuudesta käsin. Muuttavatko ne mitään kokonaisuuden sanomasta? Vaikuttaa siltä, että tämä kirja on kirjoitettu tarjoamaan meille totuuden raamatusta, johon ei kannata uskoa, koska ei ole mitään syytä siihen. 

Kirjan nimi Sensuroitu on jo ongelmallinen. Mitähän sillä on yritetty sanoa? Eikö sensori ole henkilö joka poistaa julkisuudesta tekstejä, jotka katsoo vahingollisiksi joko ideologian (esim. kommunismi) tai vallitsevan tilanteen (esim. sota) takia? Siis tekstiä ei poisteta siksi, etteikö se olisi totta. Se ei vain nyt satu sopimaan julkisuuteen. Totuudenvastaiset sanomiset taas ovat disinformaatiota tai trollausta. Onko siis ollut tarkoitus tieteen arvovallalla ilmoittaa, että raamatusta on poistettu ideologialle eli kristinuskolle vahingollisia ajatuksia? Ja toisaalta, pyritäänkö osoittamaan, ettei raamatulla ole mitään todellista merkitystä, koska se ei ole ”alkuperäisessä asussaan”? 

Tunnen Lähi-idän ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle, miten kulkee itämainen tarinankerronta. Henkilö on lukenut tai saanut muuten tietoonsa vanhoja tarinoita, joita hän alkaa mielessään punoa uuteen muotoon tarkoituksenaan kertoa joku tarina tai opetus. Hän polveilee tarinan sisältä ulos ja ulkoa sisälle, poistaa jotain vanhoista kuulemistaan tarinoista ja lisää sekaan uusia, itse keksittyjä, mutta asialle valoa heittäviä ajatuksia. Kaiken päämääränä on kertoa asia, jonka me länsimaissa voisimme sanoa kahdessa kappaleessa, mutta johon itämaisen tarinankertojan pitää käyttää pari tuntia. Siis viihdyttämisen ja opettamisen takia.

Olen ymmärtänyt, että myös suomalaisia kansanrunoja ja kertomuksia on välitetty samalla tavalla. Yksi runonlaulaja kertoo asian omalla tavallaan ja toinen vähän erilaisin painotuksin. Päämääränä on kuitenkin laulaa kertomus esim. Kullervon tai Väinämöisen elämästä kaikkine kiemuroineen. Kun kansanrunouden professorit tutkivat näitä, he hermostuivat siitä, että laulajat ”eivät pysy asiassa”, vaan lavertelevat niitä näitä.

Heprealaista Vanhaa testamenttia ei ole kirjoitettu useiden vuosisatojen kuluessa, kuten yleisesti opetetaan, vaan se on kirjoitettu nykyiseen muotoonsa hellenistisellä ajalla 300-200 eKr käyttäen hyväksi vanhoja tarinoita. (Tästä tarkemmin blogissani Kuka kirjoitti raamatun valmiiksi?) Samoihin aikoihin se myös käännettiin kreikaksi, sillä kreikka oli valtakunnan yleiskieli. Tämä siksi, että sanoma leviäisi laajemmalle kuin vain juutalaisten keskuuteen. Olihan raamattu kirjoitettu ”kaikille kansoille”, jotka kutsuttiin tulevaan Jumalan valtakuntaan. Kirjurit kopioivat tekstiä minkä ehtivät ja omilla puutteellisilla tiedoillaan he tekivät virheitä. He myös yrittivät korjata tekstiä, jos arvelivat sen olevan aiemmin väärin kopioitu. Mutta nämä korjaukset ja lisäykset eivät vaikuttaneet sitä tai tätä itse sanomaan, joka on muuttumaton. Mitä yritämme itsellemme todistaa sillä, että kaivamme kaikki virheet näkyviin ja syytämme tekstiä ”vääräksi”? 

Vanhaa testamenttia käsiteltäessa on kirjassa yksi selkeä virhe. Siinä on niputettu kaikki raamatun ulkopuoliset tekstit apokryfisiksi eli ”salaisiksi”. Kuitenkin kautta aikojen on katolisen maailman raamattuun kuuluneet ns. deuterokanoniset kirjat eli ”toisen kaanonin kirjat”. Ne eivät kuulu apokryfisiin teksteihin. Jos Luther ei deuterokanonisista teksteistä paljoa perustanut, se ei merkitse, etteikö niillä olisi omaa tehtäväänsä raamatun kokonaisuudessa. Suomalaisessa raamatussa nämä tekstit olivat mukana vielä 1800-luvulla, ja ne ovat kuuluneet ja edelleen kuuluvat itsestään selvästi sekä katolisen että ortodoksisen kirkon raamattuun.

Toinen virhe on selittää Israelin usko alunperin monijumalaiseksi. Koska kaikilla kansakunnilla oli omat jumalansa, ei Israelin kansa voinut välttyä näkemästä muita jumalia. Israelin Jumalalla ei kuitenkaan ollut patsasta kuten muilla oli. Heidän Jumalansa ”asui” liitonarkussa, jossa olivat lain taulut eli hänen käskynsä. Siis tämä Jumala oli läsnä vain käskyissään. Tämä on läpi koko raamatun kulkeva punainen lanka. Muiden jumalien olemassaoloa ei kielletty, mutta ”teillä saa olla vain yksi Jumala”. Monikolliset nimitykset kuten Elohim tai Jumalan pojat selittyvät tästä käsin. 

Se, mitä Mäkipelto-Huotarin kirjassa puhutaan evankeliumeista, on tyypillistä omahyväistä yliopistotutkimuksen kieltä. Tätä osittain väärälle uralle lähtenyttä raamatunselitystä ei voida näköjään korvata millään uudemmalla ajattelulla. Laiva kääntyy hitaasti, jos ollenkaan. Mitään evankeliumeiden ulkopuolista Q-lähdettä ei ole löydetty, mutta silti tutkimus perustuu siihen. Paljon helpompaa olisi tajuta, että kaikki se mitä evankeliumeissa sanotaan, on jo sanottu Paavalin kirjeissä. Ja Paavali oli ensimmäinen, joka kirjoitti papyrukselle tietonsa Jeesuksesta. Jos tutkimus on suurennuslasia käyttäen havainnut, että kaikki Paavalin kirjeet eivät ole yhden ja saman tekijän kynästä, niin mitä sitten? Ne ovat kuitenkin täysin saman opetuksen läpitunkemia. Vai löytääkö joku jonkun kohdan, jossa Pseudo-Paavali olisi kirjoittanut alkuperäistä Paavalia vastaan nousevan tekstin?

Mitähän varten Jeesus on pantu lausumaan nämä kuolemattomat sanat: ”Laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat” (Matt.5:18; Luuk. 16:17)? Sanoman kokonaisuudesta ja lain velvoittavuudesta on tässä kyse, ei kirjurien virheistä. Mutta kun Luther päätti ettei Vanhan testamentin lailla ole enää sitovuutta, niin tätä rataa kulki sitten koko yliopistollinen ”puolueeton” tutkimus, jonka hedelmää luemme Mäkipelto-Huotarin kirjasta.

Joosuan kirja - sotapäällikön muistelmat? (The Book of Joshua - Memoirs of a Warlord?)

 Ukrainan sodan tähden monet etsivät raamatusta jotain yhtymäkohtaa sotimiselle, erityisesti Venäjän sotimiselle. Sellaiseksi tarjoutuu selvästi Joosuan kirja, koska siellä soditaan, tapetaan "vihollisia" surutta, ja valloitetaan maata omaksi. Mutta mikä on Joosuan kirjan sanoma sen alkuperäisessä tarkoituksessa? Ei kai sentään sotien oikeutus? Ja onko tässä kyseessä sotapäällikön muistelmat?

Ei nyt sentään! Itse asiassa Joosuan kirja ei kerro mistään todellisesta sodasta mitään. Kunpa ihmiset muistaisivat, ettei raamattu ole historiankirja, eikä asioita käsitellä siinä historian kannalta, vaan Jumalan lain kannalta. Laki on koko raamatun keskus, ja Joosuan kirja on raamatussa sijoitettu Tooran eli viiden Mooseksen kirjan jälkeen, ja on jatkoa sille. Ensin on selvitetty Jumalan antama laki ja varoitettu, että joka ei sitä noudata, sen käy huonosti. Nyt lähdetään toteuttamaan Jumalan lupausta saada luvattu maa-alue käyttöön pitkän erämaavaelluksen jälkeen. Tuo maa, jota nyt lähdetään ottamaan haltuun, on Kanaanin maa, se joka luvattiin Abrahamille (1.Moos.15:7, 18-21; 17:7-8) ja Jaakobille (28:13-15). Alkuteksti puhuu perintömaasta (jarash, nahal) eikä maasta joka pitäisi valloittaa tai ostaa omaksi. Väkivallallako perintömaa pitäisi ottaa haltuun?

"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on", me olemme jo lukeneet psalmista 24. Herra Jumala on siis se Isä, joka omistaa maan ja antaa sen perinnöksi lapsilleen. Parhaan esimerkin perintömaasta tarjoaa kertomus Nabotin viinitarhasta (1.Kun.21). Perintömaa eli Patrimonium on isän omaisuutta ja se muistuttaa hänestä. Ainoa, joka voi ottaa patrimoniumin haltuunsa, on isän määräämä perijä. Patrimonium kulkee perintönä polvelta polvelle. Kun kansa saapuu Kanaanin maan rajoille,vain maan omistaja – Jumala – voi antaa tarkat määräykset valitsemilleen perillisille siitä, miten maa tulee ottaa haltuun. Siispä Joosuan kirja ei kerrokaan valloitussodasta, vaan perintömaan jakamisesta.

Me olemme raamatun käännöksen varassa, jos emme osaa alkukieltä. Siinä on ensimmäinen kompastuskivi. On vaikeaa löytää sopivaa suomen sanaa, kun joudutaan kääntämään maan ottaminen haltuun. Eri syistä useimmat käännökset tyytyvät vaillinaiseen ilmaisuun: ottaa omaksi. Siitä seuraa, että automaattisesti ajattelemme valloitussotaa. Mutta siitä ei ole kysymys. Kanaanin maahan ei ole tarkoitus perustaa modernia kansakuntaa nykymallin mukaan. Maa annetaan arpomalla niille heimoille, joiden on tarkoitus asua siellä. Lisäksi tämä isän perintömaa on karjan laidunmaata, jossa paimenet kulkevat paikasta toiseen etsien karjalle syötävää. Myös maata voi viljellä tai viinitarhan perustaa, mutta silloin on muistettava, mitä laki sanoo riemuvuodesta: joka seitsemäs vuosi on maa jätettävä kesannolle (3.Moos. 25). Entä miten laaja tuo alue on? Joos. 1:4 mukaan alue on varsin laaja, ja se panee ajattelemaan, että ehkä ei kyseessä olekaan konkreettinen maa-alue, vaan pikemminkin funktionaalinen paikka: Jumalan perintömaata on se paikka, missä hänen tahtoaan noudatetaan. Joosuan kirjan alussa tehdään selväksi, että kansa haluaa noudattaa lakia ja vannookin sen.

Jumala antaa alussa Joosualle tarkan tehtävän: "Ole vain rohkea ja luja. Noudata tarkoin sitä lakia, jonka palvelijani Mooses sinulle antoi. Pidä tämän lainkirjan sanat aina huulillasi. Tutki lakia päivin ja öin, niin pystyt tarkoin noudattamaan kaikkea mitä siihen on kirjoitettu" (Joos.1:6-8). Aika outo ohje kenraalille, joka lähtee sotaan! Eikö kenraalin pitäisi tehdä sotasuunnitelma ja neuvotella alaistensa kanssa eikä istua lukemassa lakikirjaa. Mutta kohdattuaan miehen paljastettu miekka kädessään, Joosua ymmärtää, ettei hän ole Israelin sotajoukon johtaja, vaan johtaja on Jumalan enkeli, joka paljastaa itsensä: "Olen Herran sotajoukon päällikkö ja olen juuri saapunut tänne"(Joos. 5:13-15). Kaikki se menestys, minkä Joosua saa aikaan - myös Jerikon valloitus (Joos. 6) - johtuu hänen pitäytymisessään Jumalan lakiin. Kaikki sotilaalliset voitot ovat enkeli-sotapäällikön aikaansaamia. Toisin sanoen: "Herra taistelee teidän puolestanne, te olkaa hiljaa!" (2.Moos. 14:14)

On myös huomattava, että perintömaa on annettu israelilaisille ehdollisesti. Ehtona on, että maan perilliset noudattavat perinnön antajan tahtoa. Perillisten on osoittauduttava perinnön arvoisiksi, tai muuten heidät tehdään perinnöttömäksi. Näin on tapahtunut jo aiemmin: "Kun Herra teidän Jumalanne karkottaa vieraat kansat teidän tieltänne, älkää ajatelko, että Herra on teidän omien ansioittenne tähden antanut teille tämän maan. Ei, vaan Herra hävittää nämä kansat teidän tieltänne niiden pahuuden tähden... täyttääkseen lupauksensa, jonka hän on valalla vannoen antanut teidän esi-isillenne..." (5.Moos. 9:4-6) Siis yhdet perilliset on jo ajettu pois, ja nyt on Israelin vuoro osoittautua maan arvoisiksi. Mehän tiedämme, että näin ei käynyt. Myös israelilaiset karkotettiin aikanaan pois maastaan, Baabelin virtain vierille.

Kun israelilaiset valloittivat jonkun kaupungin, Joosua määräsi, että se julistetaan Herralle kuuluvaksi uhriksi (hepreaksi cherem). Silloin ei kukaan saa ottaa sieltä mitään, se on tabu. Tämä on vastoin kaikkia inhimillisen sodan lakeja. Sotaanhan lähdetään juuri sotasaaliin tähden. Jos eivät sotilaat saa ottaa mitään valloittamansa maan tavaraa ja rikkauksia mukaansa, mitä koko sota hyödyttää! Mutta nyt ollaankin Jumalan määrittämällä sotaretkellä. Kaikki saalis julistetaan Jumalalle kuuluvaksi eikä kukaan saa ottaa siitä mitään. Tämäkin seikka tekee Joosuan kirjasta ei-todellisen sodan kuvauksen.

Vielä on yksi piirre huomattavana. Kaanaan maa esitetään esimerkkinä siitä, että maa on tarkoitettu jaettavaksi kaikkien Adamin lasten kanssa. Joosuan kirjan luvuissa 13-16 mainitaan heimoja, joita ei karkotettu Israelin tieltä, vaan he elivät israelilaisten keskuudessa "aina tähän päivään saakka" (esim. 13:13; 15:63; 16:10; Tuom.1:21). Kaikki, mitä tapahtuu Joosuan kirjassa, johtuu jumalallisesta Sanasta, ja siksi kirja on pohjimmiltaan opetusta, vertauskuva, eikä mikään tosielämän raportti. Jumalallinen suunnitelma (kreik. oikonomia) on kätketty raamatun sanoihin. Jumala ja hänen Sanansa eivät seiso raamatun ulkopuolella, vaan raamatun sanojen sisällä. Jumala tulee mieleemme ja sydämiimme vain raamatun sanoista. Vain niissä Jumala on ja kohtaa meidät, kunnes hän aikojen lopulla tulee tuomitsemaan meidät sen mukaan olemmeko kuunnelleet hänen sanojaan vai ei.

 

Lisää Joosuan kirjan yksityiskohdista: Paul Nadim Tarazi, Joshua. A Commentary. The Chrysostomos Bible. OCABS Press 2013.

Nyky-Israel ja Raamatun Israel (The Israel of our time and the Israel of the Bible)

 Satuin lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Luvatun maan lumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. Muistan hyvin, miten vuonna 1967 osallistuin yleiseen innostukseen, kun ns. kuuden päivän sodan tuloksena Jerusalem liitettiin Israelin valtioon. Tuo kirja kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, mikä silloin lähes kaikkialla kristikunnassa vallitsi. Myöhemmin ymmärsin kuitenkin, ettei tämä tapahtuma kenties ollutkaan ihan raamatullinen.

Onko nykyinen Israel siis jatkoa muinaiselle Israelille? Onko meidän nähtävä, että raamatun ennustukset Israelista ovat nykypäivänä toteutuneet, kun ”Israel on palannut maahansa”? Intomieliset raamatun ja Israelin ystävät sanovat, että tietysti, totta kai. Ja tämän innostuksen tarinan kertoo Timo Stewartin kirja. Tosiasiassa ne raamatun ennustukset, joissa ”Israel palaa maahansa” tarkoittavat Baabelin vankeudesta omaan maahan palaamista, sillä tämä lupaus toi kansalle toivon heidän ahdingossaan. Osa kansasta pääsikin palaamaan isiensä maahan, vaikkei toivoa ollutkaan omasta valtiosta. Nämä rivit kirjoitettiin heille, ei meille.

Kun Israelin valtiota sitten perustettiin, keskusteltiin siitä, mikä olisi tulevan valtion nimi. Vanha testamentti nimeää useita valtiota tuolle seudulle: Israel, Juuda, Samaria... Rooman valtakunta antoi provinssille nimen Judea (asukkaaat judahites) ja myöhemmin Syyria. Äänestyksen jälkeen uuden valtion nimeksi tuli Israel. Ei siis ole mitenkään selvää, että nyky-Israel olisi jatkoa muinaiselle Israelille. Yhtymäkohta on man-made, eli keinotekoinen. Nyky-Israel on valtakunta muiden joukossa, perustettu nyky-juutalaisten kansalliseksi kodiksi. Mutta eikö Herra antanut tätä maata israelilaisten tai juutalaisten asuttamaksi?

”Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan” (1.Moos. 12:7; 15:7, 18). Mutta hän antoi sen laidunmaaksi hänen karjalleen eikä omaisuudeksi, kuten käännös monessa kohtaa virheellisesti antaa ymmärtää. Israelilaiset ovat ikäänkuin Jumalan lauma ja sellaisena he laiduntavat tietyllä heille osoitetulla alueella. Abrahamista käytetään sanaa 'ibri eli heprealainen (1.Moos.14:13) ja 'ibri johtuu verbistä 'abar , joka tarkoittaa paikasta toiseen kulkemista. Niinpä heprealainen on se, joka on aina liikkeessä, kuten paimen on, ja jonka asuinsijana on siirrettävä teltta (1.Moos.13:17-18). Maata käytetään omistamatta sitä, sillä ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on”(Ps. 24).

Kun Jumala lupasi maan valitsemalleen kansalle, liittyi maahan ehto: Kansan tuli palvella ainoastaan Herraa, Israelin Jumalaa, ja hävittää kaikki muut jumalat. Herran antamaa lakia tuli noudattaa. Siinä maassa, joka oli heille annettu elettäväksi, he olivat Jumalan siunauksen tai kirouksen alaisia riippuen siitä, noudattavatko he hänen lakiaan vai ei. Heidän kohtalonsa ei riippunut sotilaallisesta voimasta tai heikkoudesta. Se riippui yksinomaan heidän tottelevaisuudestaan Jumalan lakia kohtaan (2.Moos 19:4-6; 5.Moos. 10:12-14, 18-19; 11:8-9). Myöhemmin raamatun tarinassa näemme, miten maa osoittautuu testiksi Israelille: ymmärtävätkö he, että maa on Jumalan omaisuutta eikä heidän. Jumala antaa maan käytön niille joille haluaa, ja ottaa maan pois niiltä, jotka eivät noudata hänen lakiaan. Niinpä pohjoisesta tuli suuri kuningas, joka otti maan haltuunsa ja vei sen kansan pois pakkosiirtolaisuuteen.

Minua on aina ihmetyttänyt se, ettei Israelissa näytetä keskusteltavan ollenkaan tästä. He luottavat armeijaansa ja Amerikan tukeen, mutta eivät pyri noudattamaan Jumalan käskyä elää rauhassa vierasheimoisten kanssa (3.Moos.19:33-34). Tosin Israelissa asuu paljon ns. ultraortodoksisia juutalaisia, jotka tutkivat kaiket päivät Jumalan lakia ja rabbien selitystä siihen. He ovatkin julkisesti vastustaneet Israelin valtiota ja sanovat, että vasta Messias perustaa heille valtakunnan, ja tämä nykyinen ei ole se. Uutta maallista valtakuntaa ei kuitenkaan ole enää luvattu, vaan Messiaan perustama on taivaallinen valtakunta, jonne pääsy käy vain kuoleman portin kautta (Ilm. 21).

Mutta miksi ei Israelin valtio sitten voisi olla jatkoa raamatun Israelille? Onhan merkillisempiäkin käänteitä historiassa nähty. Siihen on vain yksi selitys: Raamatun kaanon on suljettu. Vanha testamentti on tarkoin rajattu kirjoitus, ja sen näemme Hesekielin kirjan sanoista: ”Syö tämä kirjakäärö ja sitten lähde, mene puhumaan Israelin kansalle... ja minä söin ja se maistui suusssani makealta kuin hunaja” (Hes. 2-3; Jer. 36). Toisin sanoen profeettoja ei lähetetty puhumaan omiaan, vaan tarkoin rajattua heille ”syötettyä” Jumalan sanaa. Sama on Uudessa testamentissa. Se on rajattu nykyiseen muotoonsa Vanhan testamentin esikuvan mukaisesti (laki=evankeliumit, profeetat= Apostolien teot ja kirjoitukset= Paavalin ja muiden kirjeet) eikä siihen voi lisätä mitään. Israelin taru valtakuntana loppui Babylonian maanpakolaisuuteen, ja Juudan taru Rooman valtakunnan aiheuttamaan tuhoon. Näin on raamatussa kerrottu. Juutalaiset hajaantuivat ympäri asutun maan, ja ajoittaisista vainoista huolimatta omaksuivat uuden asuinmaansa elämäntavan. Toisen maailmansodan kauhut saivat heidät haluamaan omaa kansallista kotia, jossa heitä ei vainottaisi, ja jossa he voisivat elää oman kulttuurinsa keskellä. Näin syntyi Israel.

Abrahamille annettu siunauksen lupaus ei koskenut vain hänen jälkeläisiään eli kaikkia Israelin sukukuntia, vaan se annettiin myös ”kaikille maailman kansoille” (1.Moos.12:3). Jumalan lupaus toteutuu, jos kansa pystyy elämään yhdessä muiden ulkopuolisten kanssa. Onko tämä määräys edelleen voimassa nyky-Israelia ajatellen? Kyllä on, ja samalla se on voimassa myös kaikille muille kansoille, jos nämä haluavat palvella Jumalaa ja noudattaa hänen lakiaan. Onhan kaikki kansat asetettu Abrahamin perillisiksi, kuten apostoli Paavali kirjoittaa: ”Näin (Abrahamista) tuli kaikkien niiden isä, jotka uskovat ja jotka katsotaan vanhurskaiksi, vaikka he ovat ympärileikkaamattomia”, ts. ei-juutalaisia (Room. 4:9-12).

Tästä voimme päätellä, että Suomen kansan kohtalo on vain Jumalan käsissä, ei NATOn, ja me pelastumme, jos noudatamme Herran lakia. Talvisota osoitti tämän: silloin kansa yksimielisesti turvautui Herraan ja rukoili häntä auttamaan, sekä rintamalla että kodeissa. Jumala armahti kansaa, ja pelasti Suomen miehitykseltä, joka olisi muuttanut Suomen historian kulun täysin. Minäkään en olisi syntynyt, sillä isäni olisi suojeluskuntalaisena viety Siperiaan!

 

Funktio, kohdun avaaja ja Jeesuksen temppeliin tuominen (Function, opener of the womb and the Presentation of the Lord)

 Meidän on vaikeaa ymmärtää raamatun sanomaa, koska nykyinen yhteiskunta on erkaantunut kauas siitä, mikä oli raamatussa merkityksellistä. Esimerkkinä vaikka synnytys. Ennen nainen tiesi, että hänen tehtävänsä oli synnyttää, luoda toledot eli ”sukujatkumo” perheelleen. Nykyisin nainen pohtii, synnyttäisikö vai ei, ja kuka olisi isä, ja milloin synnytys olisi parasta tehdä, jne. Hän ei juurikaan ajattele lapsen mahdollisen isän oikeutta jatkaa sukuaan, hän ajattelee enimmäkseen itseään. Siksi nykyisin pohditaankin, mihin enää miestä tarvitaan, kun spermapankit on keksitty. Raamatullinen ajattelu on kaukaista menneisyyttä. Raamattu joutaa sille hyllylle, missä on aikansa eläneitä opuksia. Näin meille vakuuttavat arvostetut filosofit ja yhteiskunnalliset vaikuttajat.

 Jos kuitenkin haluamme kulkea vastavirtaan, ja arvostaa raamatun kielikuvia ja opetuksia, on ensimmäisenä selvitettävä itselleen, mitä on funktionaalisuus. Funktiolla tarkoitetaan matematiikassa eri asiaa kuin lääketieteessä tai arkkitehtuurissa. Suomenkielessä ei ole oikein hyvää vastinetta funktiolle tai funktionaaliselle. Voimme tietysti kääntää sanan toiminnaksi tai toiminnalliseksi, mutta toimintaa voi olla myös Action. Minulta meni kauan ennen kuin ymmärsin ns. sisältäpäin, mitä funktionaalisuus raamatussa tarkoittaa. Koitan selittää asiaa esimerkin avulla, ja tämä esimerkki sopii hyvin avaamaan myös lähestyvän Herran temppeliintuomisen juhlan tekstiä (Luuk. 2:21-40).

 Muinaisessa Lähi-idässä, samoin kuin vielä nytkin arabimaailmassa, naisesta käytetään nimeä neitsyt tai morsian siihen saakka, kunnes hän synnyttää ensimmäisen lapsensa. Neitsyydellä ei ole sitä merkitystä, jonka länsimaat ovat sille myöhemmin antaneet. Myös nimitys morsian ulottuu häiden yli, aina synnyttämiseen saakka. Sen jälkeen nainen saa kunnianimen äiti, lisättynä tuon lapsen nimellä: siis umm Josef, Joosefin äiti Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin blogissa Jumalan persoona ja sukupuoli.Äitiys on siis yli kaiken arvostettua raamatussa ja myös Lähi-idän maissa.

 Naisen funktio on hänen kohtunsa. Hänet on luotu synnyttämään ja kun hän synnyttää, hän on funktionaalinen. Kun hän opettaa koulussa tai lentää suihkukonetta, se ei ole funktiota, vaan actionia. Tämä on tärkeä ero. Nainen voi myös kieltäytyä synnyttämästä, ja Jumala sallii sen hänelle, mutta silloin hän jää ilman lapsen tuomaa siunausta. Hän ei ole silloin enää functional, vaan suorittaa actionia palkkatyössään. Hyvä näinkin.

 Raamatun henkilöt osoittavat toiminnallaan – funktiolla – merkityksensä. Heillä ei ole merkitystä itsessään, vaan toimintansa kautta. Daavid oli paimenpoika, kuningas ja virsien sepittäjä. Nuo olivat hänen funktioitaan, itse miehestä emme tiedä mitään, ei edes sitä oliko hän todellinen historiallinen kuningas. Samoin Jumala on merkityksellinen funktiossaan eli siinä miten hän toimii, eikä persoonassaan, jota emme tunne ja jota tutkimasta on meitä muuten kielletty. Efraim Syyrialainen painottaa tätä erityisesti kaikissa runoissaan: ”Älä tutki, vaan kumarra uskossa”. Kaikki yritykset kuvata kreikkalaisen filosofian mukaan Jumalan olemusta, ovat raamatun kannalta spekulaatiota.

 Herran temppeliintuomisen juhlan tekstissä Luukkaan evankeliumissa käytetään sanaa kohdun avaaja. Alunperin sana esiintyy 2. Mooseksen kirjassa: ”Pyhitä minulle jokainen esikoinen, jokainen joka israelilaisten seassa - sekä ihmisistä että karjasta – avaa äidinkohdun; se on minun.” Määräys annettiin sillä hetkellä kun ”Herra surmasi kaikki Ergyptin maan esikoiset...ynnä karjan esikoiset”, mutta israelilaiset säästyivät ja valmistautuivat lähtemään Egyptin orjuudesta. Näin israelilaisten esikoiset eivät kuolleet, mutta heidät tuli kuitenkin pyhittää Herralle. Me lännessä ajattelemme aina, että lapset ovat meidän, kuuluvat meille, me omistamme heidät. He ovat silti Jumalan lahjoja meille, ajattelimmepa asiaa miten vain, koska aina ei lasta synny, vaikkei siihen näyttäisi olevan mitään todennettavaa syytä. Vanhan testamentin ensisynnyttäjä oli velasssa Jumalalle lapsestaan, ja tuo velka kuitataan kyyhkysellä. Siksi Maria teki lain mukaan (2.Moos. 11:4-7; 12:12-13, 29; 13:1-2, 11-15). Pyhittäessään Jeesuksen hän uhrasi kyyhkyset kiitokseksi siitä, että sai Jumalan lahjana elävän pojan. Kirkottaminen on muisto tuosta Vanhan testamentin säännöstä. Siinäkin kiitetään Jumalaa lapsesta ja pyydetään hänelle ja hänen perheelleen Jumalan siunausta.

 Saatamme ihmetellä, miksei sana esikoinen tekstissä riitä, vaan on lisättävä vielä kohdun avaaja. Eikö kyseessä ole sama asia? Entisinä aikoina miehellä saattoi olla useita vaimoja. Näiden vaimojen ensimmäinen lapsi oli perheen esikoinen, samalla tietysti myös äitinsä kohdun avaaja. Kun muut vaimot saivat lapsen, ei tuo lapsi enää ollut esikoinen, vaikka olikin kohdun avaaja. Jaakobin pojista Ruuben oli esikoinen, äitinsä Lean kohdun avaaja, mutta Raakaelin kohdun avaaja, Joosef, ei ollut esikoinen. Esikoinen ei siis sovi aina korvaamaan sanaa kohdun avaaja. Siksi sanotaan, että se lapsi, joka avaa äidinkohdun, on pyhitettävä Herralle.

 Sanat pyhä ja pyhittää eivät raamatussa tarkoita jotain hengellistä tilaa, vaan erotettua jotain tiettyä tarkoitusta varten. Pyhyydellä on raamatussa aina tehtävä, funktio. Esimerkkinä vaikka pappeus. Se ei ole ontologista eli olemukseen liittyvää, vaan funktionaalista, toiminnallista. Papiksi vihittäessä Jumala tekee miehestä funktionaalisen. Hän toimii tietyssä hänelle vihkimyksessä annetussa tehtävässä. Merkiksi tästä hän pukee ylleen tehtävänsä edellyttämät vaatteet. Kun ei vaatteita ole, on pappi kuin kuka tahansa mies. 

 Me tiedämme Luukkaan evankeliumia lukiessamme miten Jeesukselle kävi, koska olemme ennen sitä lukeneet jo Matteuksen evankeliumin. Tässä Luukas antaa oman selityksensä Jeesuksen tulevalle kuolemalle: hänet oli jo lapsena Herralle pyhitetty, ja tällä pyhittämisellä oli funktio. Heprealaiskirjeessä on asia selitetty näin: ”Kristus sanoo maailmaan tullessaan: Uhreja ja lahjoja sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit. Polttouhrit ja syntiuhrit eivät sinua miellyttäneet. Silloin minä sanoin: Tässä olen. Niin kuin minusta on kirjakääröön kirjoitettu, niin olen tullut tekemään, täyttämään sinun tahtosi, Jumala. Hän siis kumoaa nuo uhrimääräykset asettaakseen niiden tilalle Jumalan tahdon. Tämän tahdon mukaisesti meidät on pyhitetty ainutkertaisella Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla” (Hepr.10:5-10).

 Monia ihmisiä nykyaikana kiusaa raamatun monet uhrit. On helppoa sanoa, että ne olivat silloin, mutta ei ole enää. Em. heprealaiskirjeen kohta osoittaa, että uhreja ei ole missään julistettu poistetuiksi. Ne vain on kuitattu yhdellä ainutkertaisella uhrilla. Jeesuksen antaman uhrin jälkeen ei ollut enää tarvetta muihin uhreihin. Mutta jos uhreja ei olisi ollut Vanhan testamentin aikana, mistä Uuden testamentin kansa olisi voinut ymmärtää Jeesuksen uhrin merkityksen? Kaikella on merkityksensä raamatussa, eikä mitään ole sinne sattumalta tai oman aikansa tuotteena heitetty. Meidän on vain löydettävä oikea selitys niille.

 

Kedon paimenet ja Jumalan hyvä tahto (The hirts on the field and God's good will)

Tunnemme hyvin jouluevankeliumin, ja jotkut osaavat sen ulkoa. Mielessämme näemme sen ikäänkuin näyttämönä, jossa tapahtuu paljon. Mutta oliko kaikki todellisuudessa juuri niin? Näin on voinut olla, tai sitten aivan toisella tavalla. Meillä ei ole muuta tietoa Jeesuksen syntymästä kuin tämä kertomus, me olemme siis Sanan varassa. Sana taas ei ole historiallinen dokumentti, vaan se on luotu Vanhan testamentin pohjalta. Paimenet ovat tärkeässä roolissa kautta koko Vanhan testamentin, alkaen Kainin ja Abelin tarinasta ja huipentuen Hesekielin kirjan hyvän paimenen kuvaan: ”Minä kaitsen itse lampaitani ja vien ne lepäämään – näin sanoo Herra...Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin...”(Hes. 34) Kuva paimenista yöllä ulkona vartioimassa laumaansa on kertomassa siitä, että myös Israelilla on edelleen omat valvojansa – paimenet - ihan keisarin nenän alla, vaikka keisari luulee valvovansa kaikkea sotilaittensa välityksellä.

Nämä kedon paimenet kuulevat äänen taivaasta ja pelästyvät. Paimenet eivät pelkää keisarin sotaväkeä, mutta nyt he pelästyvät Herran enkeliä, taivaallisten sotajoukkojen johtajaa. Mutta tässä ei pelätä enkeliä sinänsä, vaan Jumalan sanomaa, joka on aina pelottava. Enkelin tehtävä ei ole pelastyttää ihmisiä, ei hän ole mikään haamu, vaan hän on sanoman tuoja, ja nyt on todella syytä pelätä, sillä näky jonka he näkevät, on sama kuin viimeisellä tuomiolla. Nyt julistetaan kuitenkin ilosanoma, ei tuomion sanomaa. Enkeli tuo ilosanoman (eu-aggelizomai), mikä sana on samaa juurta kuin enkeli (aggelos). Enkeli tuo sanoman Jumalalta ja se käy toteen, kuten aina Jumalan Sana. Se on iloinen ja hyvä sanoma, muttei kaikille, sillä se on myös tuomion sana niille, jotka sen hylkäävät. Merkki, joka annetaan, on lammaslaumalle tyypillinen: seimi, eläinten ruokintapaikka. Ensin tulee sanoma Kaikkeuden Herralta taivaista, ja se huipentuu vaatimattomaan seimeen. Seimi muistuttaa sitä kaislakoria Niilin virrassa, johon pieni Mooses-vauva oli pantu. Korista löytyi se mies, joka aikanaan opetti Israelin kansalle Jumalan lain. Samankaltaisen merkin kautta on löytyvä myös Messias Kristus, joka täydentää Mooseksen opetuksen. 

 ”Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Kunnia on yksin Jumalan, ja suomalainen uusi raamatunkäännös on tällä kertaa löytänyt hyvän ilmaisun lauseen alulle. Rauha maan päällä johtuu siitä, mitä Jumala antaa ihmiskunnalle. Loppulauseen alkuteksti en anthropois eudokias on hieman hämärä, josta syystä se on ymmärretty ja käännetty eri kielissä eri tavalla. Hyvä tahto (eudokia), joka on tullut ihmisten osaksi, on Jumalan tahto, koska tiedämme, että hyvä tahto voi olla yksin Jumalalla. Näin teksti kääntyy selvästi: ”...maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.” Näin kuului aikaisempi suomalainen käännös, ja se oli tarkka sekä kirjoitetun tekstin että asian ymmärtämisen kannalta. Jumala on tyytyväinen siihen, että hänen tahtonsa on nyt Jeesuksessa toteutettu maan päällä. Tässä ei esitetä, että Jumala olisi tyytyväinen ihmiskuntaan, eikä sellaista ole missään muualla raamatussa tuotu esiin. Jumala kyllä rakastaa ihmisiä ja kohdistaa siksi hyvän tahtonsa heihin. Englanninkielisessä käännöksessä, samoin kuin monissa muissa teksteissä, asia on kuitenkin ymmärretty siten, että rauha vallitsee maan päällä ihmisten kesken, joihin Jumala on mieltynyt: ”Glory to God...and on earth peace among men with whom he is pleased."

Kirkon teksteissä on valittu myös se selitys, että rauha vallitsisi maan päällä ja ihmisten kesken olisi hyvä tahto. Esim. psalmeja luettaessa: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, ja massa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.” Slaavinkielisessä muodossa on sama: ”...vo tselovetzeh blagovolenie”(ihmisissä hyvä tahto). Hyvä tahto ihmisillä on enemmänkin toiveajattelua, että Jumalan antaman lahjan takia ihmiset ymmärtäisivät osoittaa hyvää tahtoa toisilleen. Ja toivoa kyllä sopii!

Näin huomaamme, että käännös uusille kielille voi olla vaikea, jos ei ymmärretä sitä ajattelua, joka muinoin oli sanoman takana. Pelkkä sanojen kääntäminen ei aina riitä. Toisaalta näemme myös, että alkutekstin hämäryys saattaa kääntäjät ymmälleen ja eripuraisiksi siitä, mitä tässä todella tarkoitetaan. Tekstin kokonaisajatus on se, josta selvyyttä silloin tulee etsiä.

 

Synnit, velat ja armahdus (Sins, debts and grace)

 Luterilaisessa maassa kun elämme, niin meille on tuttua ajatus siitä, että hyvien tekojemme tähden – on niitä sitten tai ei – me emme pelastu, vaan yksin armosta. Perusteena pidetään Efesolaiskirjeen kohtaa: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut... Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisten tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä (2:8-9).”  Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin (Usko ja teot v. 2019) , mutta lisä ei haittaa. 

Isä meidän rukouksessa pyydämme, että Jumala antaisi meille meidän velkamme anteeksi, ja syntivelkaa onkin kertynyt jokaiselle synnintekijälle. Entäpä jos kuulisimmekin uutisen, että kaikki velkamme on maksettu ja velkatilin saldo näyttää nollaa. Suuren helpotuksen lisäksi varmaan mieleen nousee silloin kysymys: Kuka maksoi velkani? Saamme kuulla, että Mafia on maksanut velan. Eikö silloin kylmä hiki kohoa otsalle? Olenko nyt siis Mafian mielivallan alla ja joudun tekemään mitä he käskevät? Siltä näyttää.

Mutta entäpä, jos velkani onkin maksanut mahtava kuningas, kaikkeuden Herra, joka ei kaipaa mitään vastinetta velanmaksulleen, vain sen, että tästedes olemme hänen valtakuntansa alamaisia ja joudumme näin noudattamaan tämän valtakunnan lakeja, ja ”minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt (Matt. 11:30).” Onhan tämä aivan muuta kuin Mafialle alistuminen. 

Mutta Jumalan valtakunnan lait näyttävät silti olevan joillekin liian raskaita, koska monet haluaisivat tehdä asiat omalla tavallaan. Jos Jumalan laki raamatussa sanoo, että aviorikos on synti ja abortti on väärin, niin jotkut kiirehtivät sanomaan, että tämä ei sovi enää nykyaikana, ja vääntävät lain oman mielen mukaiseksi. Erityisesti he muistavat sanoa, että lait on tehty toisena aikana, ja nyt me elämme uutta aikaa, jolloin pitää olla suvaitsevainen ja ymmärtää ihmisten heikkouksia. Kyllähän niitä voi ymmärtää, mutta silti laki on laki, ja meille ei ole annettu muuta lakia kuin se mitä raamatussa on. Ajattelemmeko, että Jumala olisi jotenkin niin sidottu omiin ympyröihinsä, ettei hän huomaa meidän tarvitsevan nykyaikaisempaa lakia?

Nykyisin ajatellaan myös yleisesti, ettei rakastava Jumala voi tuomita ketään helvettiin. Lopulta hän pelastaa kaikki, teemme sitä tai tätä. Mutta tämä Jumala on ihmisen omin käsin mieleisekseen muovaama olento, ei raamatun Jumala. Oma luomuksesi on myös sellainen Jumala, joka vaatii sinua tekemään kaiken mahdollisen, jotta sillä lunastaisit oikeutesi pelastukseen. Et kuitenkaan voi raataa niin, että pääset tilanteesta ulos. Monet ortodoksit näyttävät ajattelevan näin. Kunhan vain käyn tarpeeksi kirkossa ja paastoan ja rukoilen, niin kyllä se siitä. Silloin yrität itse maksaa oman velkasi, johon eivät kuitenkaan kykysi riitä. Ja lisäksi Hän on jo maksanut sen! Kirkko kehottaaa meitä rukoilemaan, paastoamaan ja käymään ehtoollisella siksi, että muokkaisimme itsekästä luontoamme ymmärtämään paremmin mitä Jumalan laki meiltä vaatii. Sama koskee niin luostariväkeä kuin maailmassakin eläviä. Ei luostareissakaan olla erossa ihmisen itsekkyydestä ja vallanhalusta. Sen voi todeta lukemalla esim. nunna Kristodulin päiväkirjat.

Jos haluat päästä taivasten valtakuntaan, on ainoa mahdollisuutesi alistua Jumalan laille. Tälle laille alistuminen tai sen hylkääminen ratkaisee paljon. Sinä olet vastuussa kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Onko Jumala armahtava, sen näet sinä päivänä kun astut hänen tuomioistuimensa eteen.

Synnintunnustus ennen ja nyt (Confession earlier and now)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksiannetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:22) Tämän raamatunlauseen me tunnemme ja siihen perustuu synnintunnustuksen eli katumuksen sakramentti. On hyvä huomata, että lause on sanottu opetuslapsille eli apostoleille, ja vasta sen jälkeen, kun heille oli annettu Pyhä Henki. Siis syntejä ei voi julistaa anteeksiannetuiksi muuten kuin apostolisella vallalla ja Pyhän Hengen kautta.

Toisaalla Uudessa testamentissa luemme: ” Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1.Joh.5:16-17) 

Alkukirkossa katsottiin, että Jeesuksen kieltäminen vainoissa oli sellainen synti, joka johti kuolemaan, toisin sanoen henkilöltä evättiin pääsy taivasten valtakuntaan. Luopiot suljettiin uskovien yhteisön ulkopuolelle. Jos he kuitenkin vainojen jälkeen katuivat tekoaan, ja halusivat jälleen tulla kirkkoon, käytiin paljon keskustelua siitä, onko sellainen enää mahdollista. Lopulta päädyttiin siihen, että tämäkin synti voidaan julistaa anteeksiannetuksi, jos havaittiin henkilön vilpittömästi katuvan sitä. Julkinen synnintunnustus ja katumus oli ehtona sille, että katuva pääsi takaisin kirkon helmaan, ja sai kilvoitella siellä taivasten valtakuntaan pääsemiseksi. Ajan mittaan huomattiin kuitenkin, että julkinen tunnustaminen saattoi olla vahingoksi muille ihmisille, jotka joutuivat kuulemaan aika karskejakin syntejä. Niinpä synnintunnustus päätettiin tehdä vain papiston korville kuultavaksi. Katumuksen nähtyään tämä julisti anteeksiannon katuvalle. Mitään rippisalaisuutta ei vielä tuolloin tunnettu.

Ihmisen oli vaikea eritellä mitkä olivat kuolemaan johtavia syntejä, joten kaikki ihmisen itsensä synniksi lukemat teot mentiin varmuuden vuoksi tunnustamaan, ja hyvä näin. Kaikkien, vähäistenkin rikkomusten tunnustaminen papille juontaa kuitenkin juurensa luostarielämään, jossa on aina ollut tapana tutkia omaa hengellistä elämää rippi-isän valvonnassa.

Kun Venäjällä kirkko piti katumusta paljon esillä, tsaari Pietari Suuri huomasi tilaisuutensa tulleen: hän määräsi synnintunnustuksen pakolliseksi jokaiselle, jotta hän voisi papiston kautta valvoa mahdollisesti suunnitteilla olevia valtiota vahingoittavia tekoja. Papisto oli velvollinen paljastamaan viranomaisille nämä suunnitelmat. Jokainen syntinsä tunnustava merkittiin kirkon listoihin, ja näin nähtiin, ketkä olivat uskollisia kirkon ja tsaarin alamaisia. Tästä johtuen Venäjällä vieläkin pidetään synnintunnustusta hyvin tärkeänä kansallisena asiana, jota kirkko valvoo.

Suomessa on ollut voimassa pitkään, aina 1970-luvulle asti, piispojen määräämä tapa käydä synnintunnustuksella ennen ehtoolliseen osallistumista. Ilman tämän velvollisuuden täyttämistä ei ehtoolliseen voinut osallistua. Tämä johti siihen, että synnintunnustuksesta tuli useimmille pelkkä muodollisuus. Nykyisin on määräystä lievennetty, mikä taas on johtanut siihen, ettei kukaan enää muistakaan synnintunnustuksen kuuluvan kristityn elämään. Ehkä meillä myös vieroksutaan tapaa mennä papin luo kirkon nurkkaan, jossa kaikki voivat nähdä tapahtuman. On myös mahdollista sopia papin kanssa aika joko kirkossa tai muualla, jolloin synnintunnustus on varmasti yksityinen. Kirkko on myös opettanut, että joskus ”virallisen” synnintunnustustuksen ohella olisi yhtä tärkeää sopia sen henkilön kanssa, jolle on tehnyt vääryyttä.

Raamattu antaa kuitenkin mahdollisuuden katumuksen ja rukouksen avulla vapautua vähäisimmistä synneistä. Siksi kirkko jatkuvasti rukoilee: Herra armahda, ja tätä lausetta muistaen kristitty voi elää elämäänsä tasapainossa oman syntisyytensä ja Jumalan armon kanssa.

 

 

 

Manna ja ehtoollinen (Manna and the Holy Communion)

Tunnemme kaikki Vanhan testamentin kertomuksen mannasta, jota israelilaiset söivät erämaassa ja siten pysyivät hengissä erämaavaelluksen 40 vuoden aikana. Mutta he kuolivat kuitenkin ennen pitkää, kukaan ei jäänyt henkiin. (2. Moos.16; 4.Moos.14:26-35) Manna ei siis taannut heille ikuista elämää.

Johanneksen evankeliumissa ei ole ehtoollisen asettamisen sanoja, mutta Jeesus kertoo siellä mannasta ehtoollisen esikuvana: "Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet...Minä olen se elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja joka syö tätä leipää, elää ikuisesti." (Joh. 6:48-58)

Jos asia olisi niin yksinkertainen, että "tätä leipää syövä" saisi aina osakseen ikuisen elämän, ei paljon opetusta tarvittaisikaan. Mihin raamattua silloin tarvittaisiin?

Asiaan liittyy todella muutakin. Kun Jumala kutsui Mooseksen viemään Israelin kansan pois Egyptistä faaraon orjuudesta, hän ei tarkoittanut, että he olisivat sen jälkeen vapaita kuin taivaan linnut. Ei, heidät vietiin toisen kuninkaan – nimittäin Jumalan - palvelukseen. Ja heidän uuden isäntänsä talon säännöt annettiin heille Siinailla. Tätä lakia noudattaen he tulisivat perimään ihanan maan asuttavakseen.

Yhteinen ateria oli muinoin itämailla samoin kuin Rooman valtakunnassa tärkeä asia. Perhekunta kokoontui vanhinten johdolla syömään ja keskustelemaan, usein myös kuuntelemaan vanhojen opetusta elämästä, sillä nämä olivat kokeneita ja tiesivät miten elämä kulkee. Myöhemmin aterian järjestys on muuttunut ehkä niin, että lapset kertoivat koulukokemuksistaan, ja ehkä kysyivät vanhemmilta, miten asia oli heidän lapsuudessaan. Näin oli vanhemmilla tilaisuus opettaa lapsiaan sillä kokemuksella, mikä heille oli elämän myötä karttunut. Pääasia on se, että aterian suoma tilaisuus keskinäiseen kanssakäymiseen oli kaikille opetukseksi ja rakennukseksi. Tälle ajatukselle on myös ehtoollinen rakennettu.

1. korinttilaiskirjeessä on annettu ohjeita oikeanlaisen ehtoollisen viettämiseen ("Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö ja juo tästä maljasta... joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa" 11:27-29). Paavalin aikana ehtoollisen vietto ei paljoa eronnut normaalista perheateriasta, mutta meidän aikanamme on toisin. Ehtoollista ei kukaan enää voi sekoittaa normaaliin perheateriaan. Ymmärrämme kyllä, että kyseessä on pyhä ja tärkeä asia. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että Herran käskyjen noudattaminen kuuluu myös ehtoollisen luonteeseen? Me emme syö ja juo muuten vain, vaan julistaaksemme Herran kuolemaa ja hän kuoli, "jotta me alkaisimme elää uutta elämää", eli siis Jumalan tahdon mukaista elämää. "Ennen annoitte itsenne pahuuden palvelukseen...Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät" (Room. 6:4, 20-22).

Tämä sama ajatus on säilynyt halki vuosisatojen ortodoksisen kirkon elämässä. Liturgia, jossa ehtoollinen nautitaan, koostuu kahdesta osasta: opetuksesta ja leivän murtamisesta. Molemmat kuuluvat yhteen. Meillä ei voi olla vain toista tai toista, kuten on esim. luterilaisessa kirkossa, jossa on sanajumalanpalvelus ja ehtoollisjumalanpalvelus, ja pappi voi itse päättää kumman toimittaa sinä sunnuntaina. Jos ort. pappi vie ehtoollisen sairaalle kotiin, on kyseessä aina aiemmin liturgiassa pyhitetty leipä, eikä sitä voida pyhittää sairaan vuoteen vieressä, kuten luterilaisessa kirkossa on tapana.

Roomalais-katolisessa kirkossa on erikseen ns. ehtoollisleivän palvomisen palvelus (adoratio), jossa asetutaan rukoilemaan sakramenttilippaan eteen, jonka sisällä on pala ehtoollisleipää. Ort. liturgiassa pappi tai diakoni nauttii lopuksi kaiken mitä ehtoollismaljassa on, mutta sairaita varten on ehtoollisleivän palaset valmistettu erikseen Suuren torstain liturgiassa koko vuotta varten. Niitä säilytetään alttarilla koko vuosi sakramenttilippaassa. Näin Kristuksen ruumis on siis läsnä koko ajan alttarilla, ja siksi alttariin menijä kumartaa aina ovella maahan asti. Tämä on meidän adoratiomme.

Tämä osoittaa, että opetus ja ehtoollinen kuuluvat saumattomasti yhteen. Kukaan ei voi syödä tätä leipää ja elää ikuisesti, ellei ole ensin kuunnellut ja myös noudattanut kuulemaansa raamatun opetusta. Jos siis aiot tulla kirkkoon ehtoolliselle, on sinun ensin kuunneltava se opetus, jonka liturgian alkuosa antaa, ja sen jälkeen vasta voit osallistua ehtoollisesta. Aika kummallinen on se kuulemani opetus, että kirkkoon on tultava viimeistään uskontunnustuksen aikana, jos aikoo osallistua ehtoolliseen. Liturgia on kokonaisuus, jossa on kaksi osaa, yhtä tärkeitä molemmat, jos toivomme saavamme osaksemme iankaikkisen elämän.

 

 

Rakkaus -mitä se on? (What is love?)

 Useimmille tulee mieleen, että se on se lämmin tunne, jota tunnemme toista kohtaan. Valitettavasti täytyy taas olla toista mieltä kuin enemmistö: Raamatussa rakkaus ei ole esisijassa tunnetta, vaan se on tekoja.

Jumala on rakkaus – tämän me tiedämme, ja tästä lähtee rakkaus liikkeelle. Jumala on ensin rakastanut maailmaa ja luomiaan ihmisiä. Eikä hänen rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan ole ollut vain tunnetta, vaan tekoja, jotka tähtäävät siihen, ettei ihmiskunta joutuisi tuhoon. Jumala rakasti ihmisiä niin paljon, että antoi heille lakinsa, jota noudattaen ihmiskunta eläisi hyvin ja kuoleman jälkeen pääsisi Jumalan valmistamaan ikuiseen elämään. Lisäksi Jumala rakasti maailmaa niin, ”että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16). 

Jumalan rakkauden heijastumana maan päällä voitaisiin pitää äidinrakkautta. Äiti huolehtii lapsestaan, ruokkii ja vaatettaa eikä anna hänen joutua vaaraan, vaan on aina lähellä auttamassa ja varjelemassa. Lisäksi hän neuvoo, miten lapsen tulisi elää, jotta välttyisi vaaroilta ja vaikeuksilta. No, poikkeuksiakin on, mutta periaate on tämä. Sen voi jokainen äiti itsessään havaita, sillä tällaisiksi meidät on luotu. Yhtä hyvin kuin eläinäidit huolehtivat jälkikasvustaan, myös me ihmisäidit teemme niin luonnostamme. Isiä unohtamatta.

Mutta entä sitten tuo jatkuvasti elokuvien ja romaanien eteemme tuova kahden ihmisen välinen rakkaus? Se on useimmiten kuitenkin rakastumista, joka on aivan muuta kuin rakkaus. Rakastuminen kestää aikansa – yleensä sanotaan että kolme kuukautta – mutta jollei se muutu rakkaudeksi, se katoaa, eikä siitä jää jäljelle muuta kuin muisto. Ja taas olemme valmiita uuteen rakastumiseen, ja toivomme, että tämä nyt olisi se oikea...

Aviopuolison valinnassa ei pitäisi ajatella, olenko nyt rakastunut, vaan pikemminkin pitäisi pohtia, voisinko myös rakastaa tätä toista, jos hän tekee jotain toisin kuin itse tekisin. Siksi olisi parempi puolisoa valittaessa miettiä, jaammeko yhteiset arvot, myös raamatun opettaman rakkauden niin, että voisimme nyt suositun palavan tunteen sijasta tehdä jotain - meille ehkä ei niin mieluisaa - yhteisen hyvämme eteen. Lisäksi tulisi sopia lasten kasvattamiseen liittyvät arvot, myös se mihin kirkkoon lapsi liitetään.

Jotkut hääparit toivovat, että heille luettaisiin vihkitoimituksessa 1.korinttilaiskirjeen 13. luvun rakkauden ylistys, ja pettyvät saadessaan kuulla, että meillä luetaan efesolaiskirjeen 5. luvun kohta, jossa annetaan käytännön neuvoja avioliiton onnistumiseksi, ja mm. sanotaan, että vaimon tulee suostua miehen tahtoon (aiemmin: olkaa miehellenne alamaiset). Tämä on kirjoittamisajankohtana merkinnyt sitä, että vaimon ei tule olla känkkäränkkä, joka ajattelee vain itseään. Miehen tahtoon suostumisen voi kyllä nykyisin korvata yhteisellä keskustelulla, joka tuottaa parhaan ratkaisun kyseessä olevaan asiaan. Tätä juuri on rakkaus, yhteisen hyvän etsimistä eikä rakastumisen tunnetta. 

 Vuorisaarnassa Jeesus puhuu rakkaudesta (Matt.5). ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette?” Näin ollen rakkaus ei kysy tunteita, vaan päinvastoin: Tunteet on unohdettava silloin kun haluaa rakkauden tulevan teoiksi. Ei ole mitään sellaista tilannetta, jolloin meidän ei tarvitsisi rakastaa, eli suhtautua ystävällisesti toisiin ja pitää huolta meitä lähellä olevista ihmisistä. Ei yhtäkään sellaista tilannetta. Lisäksi meidän kaikkien on hyvä kuulla toisilta, jos olemme toimineet vastoin Jumalan rakkauden käskyä. Muuta tietä rakkauden oppimiseen ei ole.

Nykyisin on avioero tehty helpoksi, ja sitä myös käytetään. Mutta kristityn tulisi muistaa tässä tilanteessa, että vaikkei minulla enää olekaan rakastamisen tunnetta puolisoa kohtaan, on minulla kuitenkin rakkauden eli huolenpidon ja auttamisen velvollisuus häntä kohtaan. Jos avioerosta päätetään, tulee kuitenkin jäljelle jäädä keskinäisen huolenpidon velvoite. Ei ole samantekevää kristitylle miten entinen puoliso pärjää elämässä, ja miten mahdolliset lapset voivat, vaan se mitä voimme tehdä, se tulee tehdä rakkauden tähden. Rakkautta tulee osoittaa kaikille ihmisille, jotka meidän lähipiirissämme ovat. Tämä on Jumalan käsky, ja sen noudattamiseen meitä kaikkia raamatussa kutsutaan.

 

Maria nousi ja kulki kiireesti Juudeaan... ("Mary rose and went hastily to Judea...")

 Kaikki muistamme Luukkaan evankeliumin alun kertomuksen, jossa Maria ”nousi ja kulki kiiruusti vuorimaahan” ja meni tapaamaan Elisabetia, ja miten lapsi hypähti hänen kohdussaan. Jos luemme kertomuksen (Luuk.1:39-41) vain suomen kielellä ja ajattelemme sitä vain historiallisena tapahtumana, jäämme paitsi useita oleellisia seikkoja.

Ensinnäkin on muistettava, että raamatun kertomuksia ei ole kirjoitettu meille – tosin meitäkin varten- vaan aivan toisenlaisissa olosuhteissa toisenlaisille ihmisille. Kertomukset eivät olleet vain kertomuksia, vaan niillä oli kuulijoille sanoma, joka oli piilotettu tekstiin. Lisäksi naiset esiintyvät aina raamatun kertomuksissa jonkun ryhmän edustajana. Neitsyt Maria on useimmiten Paavalin perustaman pakanakirkon kuva, kun taas Elisabet pappi Sakariaan vaimona edustaa juutalaiskristillistä Jerusalemin kirkkoa.

Maria, josta käytetään tekstissä arameankielistä sanaa Mariam, oli jo aikaisemmassa kertomuksessa suostunut ottamaan vastaan Jumalan lähettilään Gabrielin sanoman Jumalan pojan syntymästä. Hän oli jo alentanut itsensä Jumalan orjaksi, kuten Paavalin seurakuntakin. Sen luemme Paavalin kirjeistä, jotka ovat ensimmäiset kristilliset kirjoitukset. Jerusalem vielä sinnitteli vanhassa juutalaisessa traditiossa, ja Elisabet edustaa sitä. Maria tulee Galileasta - ”pakanain Galileasta”(Jes. 8:23; Matt.4:15), sillä Paavali oli perustanut kirkkonsa pakanoiden keskuuteen. Nyt Maria menee Juudeaan, jossa toimii Jerusalemin papiston yhteisö. Marian tervehtiessä Elisabetia tekstiin on kätketty ajatus Paavalista tervehtimässä Jerusalemin yhteisöä ja tuomassa Messiaan heidän yhteyteensä.

Marialla oli siis tehtävä, jonka hän toteutti meta spoudes. Tämä on käännetty meillä kuten monissa muissakin käännöksissä ”kiireesti”. Mutta sanalla on muitakin merkityksiä. Se tarkoittaa myös ahkerasti, tarmokkaasti, intoa täynnä. Monet muut UT:n kohdat, joissa esiintyy sana spoudes, tarkoittavat nimenomaan ahkeruutta, ei kiirettä. Esim. Room. 12:8: ”... joka johtaa, johtakoon ahkerasti, tarmokkaasti (meta spoudes), tai 2.Kor.7:11: ”...näettehän millaista intoa (spouden) Jumalan mielen mukainen murhe on luonut teihin...” Ihmisen mielessä kiireellä ja ahkeruudella voi olla sama tarkoitus: olen saanut tämän tehtäväkseni ja koska pidän tätä tärkeänä, teen sen innolla enkä viivyttele.

Maria nousi siis intoa täynnä, ja lähti Juudeaan, sillä sanoma jonka hän oli saanut Jumalan pojan syntymästä, koski kaikkia kansoja, mutta myös Jerusalemin juutalaista yhteisöä. ”Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä”. Nytkö vasta? Eikö Pyhä Henki jo aiemmin ollut mukana tapahtumissa? Sanoihan enkeli Gabriel Sakariaalle: ”Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä.” Nyt ei ole kysymys vain sukulaisten kohtaamisesta ystävällisissä merkeissä, vaan Jumalan Pyhän Hengen toiminnasta. Kun Gabriel ilmoitti Marialle Jeesuksen syntymästä, hän sanoi: ”Korkeimman voima varjoaa sinut...” Maria tuli siis enkelin ilmoituksesta täyteen Pyhää Henkeä, ja Henki välittyi hänestä Elisabetin kohdussa hypähtäneeseen lapseen, Johannekseen, jolla myös oli Hengen antama tehtävä edessään.

Ensimmäiset Paavalin seurakunnat tunsivat Paavalin jo ennen kuin tämä oli kertonut heille Jeesuksesta tai Pyhästä Hengestä. Paavali oli siis portti tietoon Pyhästä Hengestä. Näin oli ennen evankeliumeja. Mutta kun evankeliumit kirjoitetaan, ei Paavali esiinny niissä, ja siksi hänen perustavaa laatua oleva tehtävänsä täytyy ilmaista toisin. Maria Messiaan äitinä edustaa Paavalin kirkkoa, ja hän tulee Elisabetin, Johannes Kastajan äidin luo, joka edustaa Jerusalemin kirkkoa. Naisten kohtaamisessa itse asiassa Paavali ilmoittaa Jerusalemille Jeesuksen pelastustehtävän. Paavalin kirjeissä on useita kohtia, joista tämä käy ilmi. Jerusalemin seurakunta oli käsittänyt Jeesuksen tehtävän suppeasti, pitäen häntä vain juutalaisia varten syntyneenä Messiaana. Paavali laajentaa tehtävän koskemaan koko maailmaa, ja koska hän oli aloittanut saarnan ”koko maailmalle”, oli nyt aihetta saattaa oikea tieto myös Jerusalemille.

Johannes Kastajasta muotoutuu evankeliumin kertomuksen mittaan Paavalin kuva. Sanoohan Johannes: ”Hänen (Jeesuksen) tulee kasvaa, mutta minun vähetä...” (Joh. 3:30) Johannes oli se, joka ei kelvannut edes sitomaan Jeesuksen kengännauhoja, mutta joka kuitenkin julisti parannusta ja syntien anteeksiantoa kasteen kautta. Tätä teki myös Hengellä täyttynyt Paavali saamansa tehtävän mukaisesti (Apt. 9; 13:9).

 

Apostolit ja Sanan julistajat (Apostles and the Preachers of the Word)

 Kirkkokalenterin mukaan elämme nyt apostolien paaston aikaa. Jakso alkaa Kaikkien Pyhien sunnuntain jälkeen ja jatkuu apostolien Pietarin ja Paavalin päivään kesäkuun lopulla.

Apostoli on sanana meille tuttu, mutta niin on postikin. Samasta juuresta molemmat lähtevät: apostolos merkitsee lähetetty ja postiakin lähetetään joka päivä. Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen Jeesuksen opetuslapset saivat tehtävän lähteä kaikkialle maailmaan julistamaan evankeliumin sanomaa. Minne he lähtivät, siitä eivät kirjoitukset kerro: oleellista on vain se, että he olivat saaneet Jeesuksen antaman opetuksen ja lähtivät lähetettyinä – a-postoloi, ja Pyhän Hengen voimalla varustettuna.

Raamatussa puhutaan enemmän opetuslapsista (kreik. mathetai) kuin apostoleista. Tuo vanhahtava sana merkitsee oppilasta, ja raamatunkäännöstä tehtäessä käytiin pitkä keskustelu siitä, olisiko jo aika hylätä tuo vanhentunut opetuslapsi ja korvata se oppilaalla. Opetuslapsi kuitenkin jäi. Perusteluna oli se, että oppilaita on vaikka keitä, mutta opetuslapsia ovat vain ne, jotka raamatussa niiksi mainitaan.

Evankeliumin mukaan opetuslapsia/apostoleja oli 12 Israelin kahdentoista sukukunnan mukaan. Heidän nimensäkin luetellaan raamatussa. Toisaalla kerrotaan, että Jeesuksella oli paljon enemmänkin oppilaita kuin nuo kaksitoista (Luuk.6:13-14). Luukas puhuu seitsemästäkymmenestäkahdesta (Luuk. 10:1-20). Kaikille oli annettu tehtäväksi julistaa ilosanomaa Messiaasta. Siksi meidän ei tarvitse pysyttäytyä luvuissa, vaan huomattava, että kaikille kristityille on annettu tehtäväksi viedä ilosanomaa eteenpäin – kuka milläkin tavalla.

Apostolit ovat kuitenkin erikoisasemassa, koska he tunsivat Jeesuksen ja olivat itse kuulleet hänen opetustaan. Kirkko ei rohkene liittää apostolien joukkoon myöhemmin vaikuttaneita julistajia, vaan kutsuu näitä nimellä Apostolienvertainen. Heitä olivat mm. pyhä Vladimir Suuri, venäläisten valistaja, pyhä Niina, Georgian/Gruusian valistaja, pyhä Konstantinus Suuri, kristinuskon laillistaja, ja jopa pyhä Maria Magdalena, Jeesuksen aikalainen. He veivät omalla toiminnallaan eteenpäin tietoa ja uskoa, vaikka heidän historiallisuudestaan onkin esitetty monenlaisia varauksia.

Apostoli nimitystä harvemmin kuulee nykyajan kirkkojen virkaluettelossa, mutta evankelistan nimen tapaamme usein protestanttisissa yhteyksissä. Evankelistoja on kirkossa kuitenkin vain neljä, ja heidän opetuksensa on auktoritatiivista. Tällä nimityksellä ei pitäisi auktorisoida henkilöä, joka opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Me emme tiedä, minne apostolit lähtivät viemään sanaa, eikä se ole tärkeääkään. Spekulaatioita on ollut paljon, mutta pääasia on se, että Sanaa lähdettiin viemään esteistä välittämättä. Monet ihmiset ottivat vastaan kasteen ja ryhtyivät elämään kristillistä elämää. Emme sano, että he tulivat uskoon, sillä se ei vielä riitä. On myös alettava elää Jeesuksen opetuksen mukaan. Helpointa se on, jos ympärillä on samolin ajattelevia ja toimivia ihmisiä. Siksi syntyi seurakuntia. Ja seurakunnalle tarvittiin päällekatsoja epi-skopos eli piispa.

Yksilö ei ole tärkeä, vaan se ryhmä, joka seisoo hänen takanaan.Tärkeää ei ole se, kuka nimenomainen henkilö on jotain saanut aikaan, vaan se että hänen takanaan on ollut ryhmä, jonka kanssa on jotain saatu yhteisesti aikaan. Keulakuvaksi asetettiin usein henkilö, joka tunnettiin ja jolla oli auktoriteettia. Mutta hän itse ei koko tehtävää täyttänyt, vaan siihen tarvittiin seurakunta, joka toimiessaan saadun opetuksen mukaan veivät sanomaa eteenpäin.

Kun ajattelemme Suomen ortodoksisen kirkon historiaa, nousee sieltä esiin muutamia vaikuttajahahmoja, kuten arkkipiispat Herman ja Paavali. He eivät kuitenkaan luoneet tätä kirkkoa, vaan sen loivat ihmiset, jotka halusivat olla ortodokseja ja vaikuttaa ortodokseina myös yhteiskunnassa. Johtajat tulevat ja menevät. He tekevät osuutensa yhteiseksi hyväksi, mutta ihmiset ovat ne, jotka kirkon muodostavat. Kaikkein tärkein tehtävä evankeliumin sanoman eteenpäin viemisessä on perhekunnilla, joissa kasvatetaan tulevia sukupolvia. Jos lapsemme eivät välitä kirkosta, kirkkoa uhkaa näivettyminen. Suomen ortodoksiselle kirkolle on ollut siunaus saada uusia jäseniä ulkomailta pitämään yllä ja viemään eteenpäin kansainvälistä, mutta kuitenkin suomalaista, ortodoksista kirkkoa.

 

 

Miksi? (Why? The Ukraina situation)

 Näinä aikoina nousee monen mieleen yhä uudestaan kysymys Miksi? Miksi Jumala sallii tällaisen pahuuden, mitä näemme Ukrainassa? Miten Venäjän ortodoksinen kirkko voi olla mukana tässä pahuudessa? Miksi? Miksi?

Tähän on olemassa vain yksi vastaus: Me emme tiedä. Jumala ei ole tästä vastuussa, vaan ihmiset. Jumala on luonut kaiken hyväksi (1.Moos. 1:31), mutta ihminen on kautta aikojen käyttänyt väärin vapauttaan tehdä pahaa eikä hyvää.

Miksei Jumala sitten estä pahuutta ihmisessä? Onhan hän kaikkivaltias. Mitä kaikkivaltiutta se sellainen on, jos ei pysty hallitsemaan maan päällä raivoavaa pahuutta? Sitä ei meille ole ilmoitettu. Sen sijaan meille on annettu tämä tieto Jumalasta: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella" (Jes 55:8-9).

Meille on annettu raamatussa vain se määräys, että kunnioittaisimme Jumalaa ja hänen Sanaansa, ja tekisimme sen, mitä hän on käskenyt meidän tehdä eli sen mikä on meidän vallassamme tehdä toisten ihmisten hyväksi. Jos näin tekisimme, niin pahuus väistyisi maailmasta. On siis meidän vallassamme karkottaa paha. Mutta tuskin tähän päämäärään pääsemme ainakaan kovin nopeasti, koska pahuus on pesiytynyt kaikkialle maailmaan, myös kirkkoihin.

Entä rukous? Eikö ole sanottu, että "vanhurskaan rukous voi paljon, jos se on harras"(Jaakob 5:16)? Meille on sanottu, että sekä vihollisten että ystävien puolesta tulee rukoilla jatkuvasti. Voimmeko sitten poistaa pahuuden rukouksen voimalla? Tähänkään ei meille ole annettu vastausta. On vain käsketty rukoilemaan. Siispä me rukoilemme, ja luotamme siihen, ettei Jumala voi olla kuulematta jatkuvia rukouksiamme: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan?" (Luuk.18:7)  

Sodat, kulkutaudit ja nälänhädät eivät ole Jumalan rangaistuksia ihmiskunnan pahuudesta, vaan keinoja saattaa ihmiset kääntymään pois pahoilta teiltään ja palaamaan Jumalan lain kunnioittamisen piiriin. Vanhan testamentin kirjoissa on useita kertomuksia, joissa Jumalaan turvautuminen tuottaa pikemmin voiton kuin miekkaan tarttuminen. "Jos meitä kohtaa joku onnettomuus, miekka, rangaistustuomio, rutto tai nälänhätä, niin me astumme tämän temppelin eteen ja sinun eteesi, sillä sinun nimesi on tässä temppelissä; ja me huudamme sinua hädässämme, ja sinä kuulet ja autat" (2. Aik. 20:9).  

Siispä meille jää sodan uhan alla vain kaksi tehtävää: ihmisten – erityisesti sotapakolaisten – auttaminen ja Jumalaan rukouksessa turvautuminen. "Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman" (Joh. 16:33).

Jeesuksen ylösnousemus ja meidän ylösnousemuksemme (Jesus' Resurrection and our resurrection)

Tiedämme, että Paavalin kirjeet olivat ensimmäiset kristilliset dokumentit, ja evankeliumit kirjoitettiin vasta kirjeiden jälkeen. Siksi evankeliumeissa on paljon samaa kuin Paavalin kirjeissä, mutta yksi asia on uusi: evankeliumeissa päähahmona on mies nimeltä Jeesus, ei Paavali. 

Ensiksi kirjoitettu evankeliumi, Markuksen evankeliumi, kertoo Jeesuksen toiminnasta sekä hänen kärsimyshistoriastaan. Ylösnousemus ei ole kertomuksen pääkohta, vaan se tuodaan lopussa lyhyesti esiin erikoisella tavalla: haudassa istui nuori mies yllään valkoiset vaatteet, ja hän ilmoitti Jeesuksen ylösnousemisesta. Hän myös kehotti opetuslapsia menemään Galileaan: siellä te näette hänet. Nuori mies on itse Paavali, joka kastepukuun puettuna julistaa ylösnousemusta. Mutta hän myös ilmoittaa, mistä Jeesus on löydettävissä: Galileasta eli muukalaisten maasta, jonne Paavali oli jo lähtenyt viemään evankeliumia.

Mutta mistä Jeesus tulee evankeliumeihin? Vanhasta testamentista tietysti. Eikä ole vaikea löytää, kuka on toiminut mallina: Joosua. Jeesuksen kreikkalainen muoto evankeliumeissa on Iesous, ja Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä Septuagintassa Joosua on myös Iesous. Kun Marialle ilmoitettiin pojan syntymästä, hänelle samalla sanottiin, että pojan nimeksi tulee panna Iesous. Niin kuin Joosua vei kansan luvattuun maahan, niin myös Jeesus tulee viemään kristityt kaikkialta maailmasta heille luvattuun maahan, taivasten valtakuntaan. Mutta tämä tulee tapahtumaan vasta kuoleman kautta. 

Jo Eedenin puutarhassa ensimmäiselle ihmiselle annettiin elämän päätepisteeksi kuolema, ja se annettiin rangaistukseksi tottelemattomuudesta. Rangaistukseen kuului myös karkotus paratiisista, "ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö, ja niin elä ikuisesti."(1.Moos. 3:22). Siksi ihmisen tuli kuolla Edenin ulkopuolella, jossa ei ollut pääsyä elämän puulle. 

Jeesuksen kohdalla ei oleellista ollut suinkaan se, että hän kuoli, sillä kaikki ihmiset kuolevat, vaan se, että hänet tuomittiin kuolemaan, vieläpä ristinkuolemaan. Jeesuksen kuolemaa edeltävät vaiheet syytöksista, oikeudenkäynnistä ja tuomiosta ovat tarinassa oleellisia. Toisin sanoen, Jeesus todettiin syylliseksi, ja kaikki, niin roomalaiset kuin juutalaiset ja muutkin kansakunnat halusivat tuomita hänen muistonsakin unohdukseen. Tämä toteutti profeetta Jesajan ennustuksen (Jes. 53)."Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti?...Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä...Hän kärsi, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet".

Meille on opetettu, että "pyhät ihmiset" ovat jo kokeneet saman ylösnousemuksen kuin Kristus. Mutta onko niin? Ensinnäkin Uudessa testamentissa puhutaan kaikista kristityistä "pyhinä", sillä kasteessa heidät on pyhitetty Jumalalle. Toiseksi "pyhillekin" on Kristuksen kaltainen ylösnousemus vasta edessäpäin. Kun luemme alkutekstistä Room.6:3-7; 1.Kor.15:20-23 ja 1.Tess.4:14-16, huomaamme, että niissä käytetään tulevaa aikamuotoa: "Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme (tulemme nousemaan) kuolleista niin kuin hän". "Kaikki Kristuksesta osallisina tehdään (tullaan tekemään) eläviksi, esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee"."Silloin Jumala on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan". Meidät kaikki siis tullaan meille ulottumattomassa tulevaisuudessa herättämään kuolleista.

Entä Matteuksen kertomus Jeesuksen kuoleman yhteydessä, jossa sanotaan"...haudat aukenivat ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan...ja näyttäytyivät monille." (Matt. 27:52-53) Tässä kertomuksessa on tulevaisuudessa tapahtuva asia osoitettu menneisyydestä, jotta asian merkitys korostuisi, ja sillä on oma nimensä: kirjallinen prolepsis. Vaikka ottaisimmekin lauseen kirjaimellisesti, on kyseessä vain yhden kerran, Jeesuksen kuoleman yhteydessä, tapahtunut asia.

Vaikka teksteissä sanotaankin, että meidän ylösnousemisemme tulee olemaan samanlainen kuin Kristuksen, se ei merkitse että olisimme samanlaisessa asemassa kuin hän, koska hänet on "korotettu Jumalan oikealle puolelle", toisin sanoen "valtaan" (Apt. 2:33-34; 5:31). Meidät taas herätetään kuolleista "elämään" eikä mihinkään valtaan. Jeesus on Herra ikuisesti, ja me tulemme olemaan myös kuolemamme jälkeen vain hänen palvelijoitaan. Raamattu on valmistanut meitä tähän sanoessaan, että Jumala vapautti israelilaiset Egyptin orjuudesta, jotta heistä tulisi hänen (Jumalan) orjiaan (2.Moos.6:6). Tämän saman opetuksen antaa Paavali, kun hän muistuttaa, että tulevassa ylösnousemuksessammekin me tulemme pysymään Jeesuksen orjina (Room.6:22-23).

Ja jotta emme unohtaisi tätä, Paavali tekee selväksi, että vaikka olisimmekin täällä maailmassa "herroja", meillä on kuitenkin taivaassa vain yksi Herra: "(Herrat) Isännät, kohdelkaa orjianne oikeudenmukaisesti. Muistakaa, että teilläkin on taivaassa Herra(nne)" (Kol.4:1).