Raamatun käännös ei ole alkutekstin veroinen ( The Translation is never the same as the Original)

 Muistatte ehkä, miten 1990-luvun alussa Venäjältä alkoi suuri juutalaisten muuttoaalto Israeliin. Syitä oli useita: ulkomaille muutto helpottui Venäjällä, Israel ilmoitti ottavansa kaikki juutalaiset vastaan, ja Vanhasta testamentista löytyi lauseita, jotka kehottivat muuttamaan. Näitä lauseita tutkittiin Suomenkin Siionissa suurennuslasin kanssa. Mitä lauseita siellä siis oli?

Eniten sopivia lauseita löytyy ehkä Jeremian kirjan 31. luvusta, jossa uuden käännöksen mukaan sanotaan mm. "Israel palaa jälleen maahansa ja löytää rauhan", "Minä rakennan sinut uudelleen, taas sinä nouset, neitsyt Israel", "Tulee päivä, jolloin vartijat huutavat Efraimin vuorilla: Tulkaa lähdetään Siioniin Herran, Jumalamme luo!"  "Lapsesi palaavat asuinsijoilleen, sanoo Herra."  "Minä tuon heidät takaisin pohjoisesta maasta, kokoan heidät maan ääristä asti!"   Tämä viimeksimainittu lause erityisesti oli Suomessa paljon esillä, sillä se sai monet kristityt innokkaasti avustamaan Venäjältä Suomen kautta Israeliin matkaavia juutalaisia. Nämä kristityt ajattelivat olevansa Jumalan asialla, Jeremian Sanan mukaan. Pohjoisella maalla he näkivät tarkoitettavan tietysti pohjois-Venäjää ja myös Suomea!

Mutta oliko tämä tekstin tarkoitus? Jos luemme pelkästään raamatun käännöstä osaamatta sen alkukieltä, on vaarana ymmärtää teksti väärin. Vain alkuteksti paljastaa sen, mitä kirjoittaja on ajatellut. Ensimmäinen lause kuuluu hepreaksi: "haloch le-hargi'o isra'el", joka sananmukaisesti käännettynä kuuluu: menen antamaan Israelille levon, eikä siellä puhuta mitään Israelin palaamisesta maahansa. Aika lailla ovat kääntäjät kehitelleet alkutekstiä!  Vanha käännös on pysynyt kutakuinkin uskollisena alkutekstille: "Minä menen saattamaan sen, Israelin, rauhaan". Alkutekstin ajatuksena on siis todeta, että Israel, joka sai erämaassa armon eli lain tuoman siunauksen (jae 31:1), joutui moniin koettelemuksiin, mutta se on saava levon ajallansa. Ja tuo aika on käsillä silloin, kun vartijat huutavat: Tulkaa lähdetään Siioniin, eli Jumalan valtakuntaan, joka tulee voimassaan aikojen lopulla. Sillä Siion on nimenomaan Jumalan valtakunta eikä maallinen Jerusalem.

Pohjoinen maa, josta Israel kutsutaan, on se seutu, jonne israelilaiset ovat joutuneet pakkosiirtolaisuuteen, eli hedelmällisen puolikuun pohjoisosa Babylonia, nykyinen Iraq. Pohjoinen on ainoa ilmansuunta, josta voi palata takaisin Israeliin, jos on joutunut Baabelin vankeuteen.

Se, miksi tämän nyt blogiini kirjoitan, johtuu siitä, että meidänkin keskuudessamme kuulee paljon omavaltaista raamatuntulkintaa. Joku löytää raamatusta jonkin jakeen, joka näyttäisi tarkoittavan juuri jotain nykyhetken ilmiötä. Se kerrotaan sitten totuutena edelleen. Jotkut kertovat saaneensa profetian, että näin ja näin tulee tapahtumaan. Tämä on erityisen turmiollista, sillä raamattua ei ole lupa pitää oraakkelina, joka paljastaisi salattuja totuuksia valituille. Vanhan testamentin profeetat saivat julistaa vain sen, minkä tiesivät olevan Israelille annetun lain mukaista. "Kääntykää pahoilta teiltänne, niin saatte elää!" Sama koskee myös meitä.

Jos joku sanoo saaneensa profetian, on sen oltava sopusoinnussa sen kanssa, mitä raamatussa sanotaan, muuten se ei ole mikään profetia.  Lisäksi sen on oltava Vanhan testamentin profeettojen tavoin varoitusta ja kehotusta ihmisille, etteivät he poikkeaisi oikealta tieltä. Uudessa testamentissa kehotetaan myös profetoimaan, mutta se tarkoittaa siellä samaa kuin Vanhassa testamentissakin eli opettamista ja kehottamista Jumalan lain seuraamiseen niin, että jokainen tietää, mitä Jumala häneltä odottaa, eikä näin ollen tietämättömyyttään astu harhaan ja menetä taivasosuutta.

Vanhan testamentin Pyhä Kolminaisuus - onko sellaista? Is there any Holy Trinity in the Old Testament?

Kaikkihan me tunnemme Andrei Rublevin kuuluisan ikonin, jossa kolme enkeliä istuu pöydän ympärillä. Sitä kutsutaan Vanhan testamentin Pyhäksi Kolminaisuudeksi. Mutta voiko sellaista olla? Vanhassa testamentissa ei tunneta lainkaan Pyhää Kolminaisuutta, on vain Jumala ja Pyhä Henki, joka puhuu profeettojen kautta. Rublev tietysti tunsi kirkkoisien kirjoituksista peräisin olevan allegorisen selityksen, että Abrahamin vieraaksi tulleet kolme miestä kuvasivat Pyhää Kolminaisuutta. Tämän pohjalle oli helppo perustaa ikoni, jossa Rublev parhaan kykynsä mukaan siveltimellä hahmottaa vanhojen kirkolliskokousten päätöksiä Jumalan kolmiyhteisestä olemuksesta.

Kolme vierasta Abrahamin teltan luona on saanut myös muita kuvallisia ilmaisuja, ja näissä näkyy, paitsi Abraham, myös hänen tarjoamiaan ruokia sekä Saarakin teltan ovella. Tätä ikoni kutsutaan nimellä Abrahamin vieraanvaraisuus, ja se on selvästi 1.Moos. 18 luvun kuvitusta.

Mutta mitä tuo vanha tarina sitten todella tarkoittaa? Keitä nuo kolme pöydässä istujaa olivat Vanhan testamentin alkuperäisen kirjoittajan mielessä?  Abrahamin vieraaksi tulleet kolme miestä olivat Jumala sekä kaksi hänen tekojensa todistajaa, enkeliä tai sanansaattajaa. Koska Jumala tässä kertomuksessa antaa yhden tärkeimmistä lupauksistaan, sille annetaan todistajat. Kun kertomus etenee, Jumala on taas yksin ja enkelit lähteneet muille asioille (18:22). 

Itämaisen yleisen käsityksen mukaan vieraanvaraisuus oli ja on edelleen yksi tärkeimmistä ihmiselle annetuista velvotteista, ja maahan asti kumartaminen oli yleinen tapa kohdata seniori-ikäisiä ihmisiä. Se ei ollut vain Jumalalle osoitettu proskynesis eli palvontaa osoittava ele. Abraham puhuttelee vieraita nimellä Adonai, joka on monikollinen muoto sanasta Herra, lisättynä pääteellä "minun", eli siis minun (monet) herrani. Monikko selittyy sillä, että hallitsijan mukana oli aina muita, "hoviväkeä", korostamassa hänen mahtiaan. Siksi Abraham luonnollisesti puhuttelee kaikkia kolmea yhtenä.

Jumala antoi lupauksensa Iisakin syntymästä, mutta sekä Abraham että Saara nauroivat, koska olivat jo tulleet niin iäkkaiksi, ettei lasten saaminen enää ollut mahdollista. Nauru osoittaa, että molemmat olivat arvottomia saamaan Herran lahjan, joka tulisi ilmi "sopivana aikana" eikä 9 kuukauden kuluttua. Sillä mistään sukupuoliyhteydestä ei Abrahamin ja Saaran välillä ole mainintaa, toisin kuin Abrahamin ja Hagarin kohdalla (16:4). Mutta Jumalalla oli oma suunnitelmansa: siinä Abraham oli vain todistaja, ja varsinaiset toimijat olivat Jumala alkuunpanijana ja Saara Iisakin synnyttäjänä: "Mutta Herra piti huolen Saarasta, kuten oli sanonut, ja täytti antamansa lupauksen (21:1)".

 Abraham oli kuitenkin Jumalan valitsema ja hänen tehtävänään oli käskeä "jälkeen tulevaa sukuaan pysymään Herran tiellä ja noudattamaan oikeutta ja vanhurskautta (18:19)". Tämä siksi, että Herra voisi täyttää lupauksen, jonka oli aiemmin Abrahamille antanut: "Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton...(17.luku)"   Mooseksen laki oli kirjoitettu kivitauluihin merkiksi siitä, että säännöt ovat yhtä kestävät kuin kivi.  Liiton merkiksi määrätään ympärileikkaus, mutta jo tässä ollaan Jeremian ja Hesekielin julistaman uuden liiton kynnyksellä (Jer. 31:31-34; Hes. 16:59-63). Sydämen ympärileikkaus - eli Jumalan käskyjen noudattaminen - oli jo Abrahamille annettu määräys. Niinpä Jeremia ei julista uutta liittoa, vaan entisen, mutta uudistettuna. Uuden liiton merkkinä ei enää ole ympärileikkaus, vaan se on kirjoitettu ihmisten sydämiin. Ja jos rikot tämän uudistetun liiton, rikot samalla sydämesi!

Raamatun Kaanon ja juhlan Kanoni (The Kanon of the Scripture and the Kanon of a Feast)

Kreikankielinen termi kaanon tarkoittaa sääntöä tai säätäjää, eli siis arvovaltaista päättäjää. Usein se on käännetty suomeksi mittapuu tai ohje. Raamatun kaanonilla tarkoitetaan niitä kirjoja, jotka kuuluvat raamattuun: Nämä kirjat...kuuluvat Vanhan testamentin kaanoniin ja nämä... taas Uuden testamentin kaanoniin.

Vanhan testamentin kaanonista ollaan aika lailla yksimielisiä, mutta jatkuvasti saa kuulla, että Uuden testamentin kaanonista olisi tarkoituksella jätetty pois tekstejä, jotka eivät sovellu kaanonin kokoajan tarkoitusperiin. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta! Kenenkään ei pidä erehtyä luulemaan, että Uuden testamentin kaanon olisi auktorisoitu jonkun ulkopuolisen auktoriteetin toimesta. Ja kuka voisi ollakaan sellainen? Raamattu on itse tuo kaanon, joka tulee noudattaa: "Tulkoon rauha ja laupeus niiden osaksi, jotka vaeltavat tämän ohjeen (kanon) mukaan..." (Gal. 6:16)

Tämän säännön mukaan tulee siis vaeltaa (eli elää), eli se on käyttäytymissääntö. Sillä säännöllä, jonka Paavali määrää galatalaisille, on jumalallinen auktoriteetti eikä sen arvo ole sidottu heidän päätökseensä hyväksyä tai hylätä se. Meidän asiamme ei ole määritellä raamattua, se määrittää meidät: joko seuraamme sitä tai emme seuraa. Me olemme vastaanottaneet ja hyväksyneet sen, kuten kuulemme luettavan Suuren Paaston ensimmäisen (eli ortodoksisuuden) sunnuntain Synodikonissa: "Niin kuin profeetat ovat nähneet, niin kuin apostolit ovat opettaneet, niin kuin Kirkko on vastaanottanut". Näin ollen Kirkko ei päätä evankelkiumin totuudesta. Se vain vastaanottaa sen, lisäämättä siihen mitään, sellaisena kuin se on kirjoitettu kaikkia aikoja varten sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Opetuksen normi, johon uskovat ovat velvoitetut, on Paavalin määrittämä eikä se ole mikään teologian käsikirja, vaan "se on sanoma hänen Pojastaan, jonka Jumala on luvannut profeettojensa suulla pyhissä kirjoituksissaan" (Room.1:3)

Kirkkokuorojen laulajat tietävät hyvin, mikä on kanoni. Se on teologinen runoelma, jonka kautta selvitetään raamatun avulla juhlan merkitystä. Kanoni lauletaan ja luetaan vigiliassa evankeliumitekstin lukemisen jälkeen. Suomessa on tuon runoelman nimeksi vakiintunut kanoni, vaikka kyse on samasta sanasta kuin edellä puhuttu kaanon. Juhlan kanoni on siis se mittapuu, jonka avulla juhla ja sen aihe on kirkossa määritetty. Kanoni sisältää ne raamatunkohdat, joihin juhlan vietto perustuu.

Mitä sitten on ajateltava niistä raamatun kaanonin ulkopuolelle jätetyistä teksteistä, joissa myös puhutaan raamatun tapahtumista? Tällaisia ovat esim. Jaakobin protoevankeliumi, joka kertoo Neitsyt Marian lapsuudesta, Nikodemuksen evankeliumi, joka kertoo mm. Kristuksen tuonelaan laskeutumisesta, ja Tuomaan evankeliumi, joka sisältää Jeesuksen sanomaksi väitettyjä lauseita. Näitä ns. apokryfisiä ("kätkettyjä") kirjoituksia emme tarvitse ymmärtääksemme Uuden testamentin sanomaa. Osin ne vievät harhaan (kuten Tuomaan evankeliumi) ja osin ne ovat tuoneet mielikuvituksen lisää evankeliumissa jo olleisiin tietoihin. Kertomukset, jotka vastaavat inhimilliseen uteliaisuuteen, eivät ole tärkeitä, Nyt on kyse vakavasta asiasta, pelastukseen johdattavasta laista.

Kaikki Neitsyt Marian juhlat ovat saaneet innoituksensa Jeesukseen liitetyistä juhlista. Neitsyt Marian temppeliinkäynti, josta Jaakobin protoevankeliumi kertoo, on Kirkossa muotoiltu Jeesuksen temppeliintuomisen teemaa mukaellen. Niin kuin vanhurskas Simeon ennusti Jeesuksen tulevan valoksi koko maailmalle, niin myös Marian temppeliinkäynti osoittaa, että Jumalan pelastussuunnitelma tarvitsee täydesti Jumalalle omistautuneen ihmisen. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat ainutkertaisia, koska niihin liittyy uhriajatus. Marian kuolonuneen nukkumisen juhla sen sijaan kertoo, mitä meille ihmisille tapahtuu kuoleman jälkeen. Me nukumme kuoleman uneen, kuten Paavalin kirjeissä monesti muistutetaan, mutta sen jälkeen meidät herätetään ruumiissa eloon, ja lopuksi päädymme Jumalan valtakuntaan.

Miksi Uuden testamentin kaanon sitten on sellainen kuin on? Koska Vanha testamentti oli se kirjoitus, johon nojaten kristinusko sai alkunsa, on ymmärrettävä, että "uusi" kirjoitus rakennettiin "vanhan" mallin mukaiseksi. Laki eli viisi Mooseksen kirjaa, profeetat ja kirjoitukset on se malli, joka löytyy myös Uudesta testamentista: neljä evankeliumia ja Apostolien teot ovat "Kristuksen laki"  (Gal 6:2). Paavalin ja muiden kirjeet vastaavat profeettojen kirjoituksia. Johanneksen ilmestys kuuluu kirjoituksiin.

Jerusalem ja Siion - mitä eroa? (What is the difference between Jerusalem and Zion?)

 Raamatussa puhutaan usein Jerusalemista ja Siionista tavalla, jolla voisi helposti nähdä niiden olevan yksi ja sama asia. Näin minullekin opetettiin - jopa yliopistossa. Aihe tähän löytyy useista kohdista, esim. Jesajan kirjasta:..."sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe." (2:3) Mutta olisiko näin? Miksi olisi tarvis käyttää samasta asiasta kahta aivan erilaista sanaa? Ja vieläpä raamatussa?

Totuus on toisenlainen. Aloitetaan kauempaa. Israelin Jumala esitetään Vanhassa testamentissa toisenlaisena kuin muiden kansakuntien jumalat, joilla oli temppeli ja patsas. Israelin Jumala voitiin "nähdä" vain hänen käskyissään, ja käskyt oli kirjoitettu kivitauluihin, jotka oli pantu liiton arkkiin. Jumala oli läsnä siis vain käskyissään, ei patsaana eikä pelkkänä henkenä. Kun hän julistaa käskynsä, ei häntä voi nähdä. Hänellä ei ole suuta, ei korvia, ei käsiä, mutta siitä huolimatta hän puhuu, kuuntelee ja tekee ihmeitä. Jos taällaisella hahmolla olisi kaupunki, tuo kaupunki voisi olla Siion. Tällaista kaupunkia ei kuitenkaan löydy kartalta.

Raamatussa Siion on muotoiltu erämaan keskellä olevan keitaan sanoin. Siion on hepreaksi tsijjon, joka juontuu sanajuuresta tsij, joka merkitsee erämaata. Tsij/tsiw on pohjana myös sanoille tsiwweh, käskeä, ja mitswah, käsky. Siion voisi siis olla lain ja käskyjen keitaalle perustettu kaupunki, kun taas Jerusalem tarkoittaa rauhan kaupunkia, 'ir-shalom.  Shalom tarkoittaa paitsi rauhaa myös täydellisyyttä, harmoniaa, hyvinvointia, jotka saavutetaan vain oikeudenmukaisuuden kautta, eli että kansa johtajineen noudattaa lain käskyjä. Siinä mielessä Jerusalem ja Siion ovat yhtä.

Raamatussa luemme, että Daavid valloitti Jerusalemissa Siionin vuorilinnan omaksi omaisuudekseen rakentaen sinne itselleen kuninkaan palatsin, ja hän korvasi Herran lain omilla säännöillään. Daavidin lain mukaan "sokea ja rampa älköön tulko taloon" (2.Sam. 5:5-12). Se joka lukee profeettojen kirjan loppuun saakka, huomaa, että Jumala tulee toivottamaan tervetulleeksi sekä ramman että sokean uudelleen luotuun Siioniin (Jes. 35:4-6; Jer. 31:8; Miika 4:6-7; Sef. 3:19).

Psalmi 51 on Daavidin katumuspsalmi ja sellaisena se tulee tulkita. Kun sanotaan: "Osoita armossasi hyvyyttä Siionille, rakenna Jerusalemin muurit" tarkoitetaan hänen katumustaan siitä, että hän omasi itselleen Siionin vuoren ja laati sille omat lait. Nyt Daavid pyytää Jumalaa palauttamaan Siion jälleen Jumalan kaupungiksi. Konkreettista rakentamista ei tässä eikä muuallakaan tarkoiteta. Miksi rakentaa jotain, joka kuitenkin tuhoutuu ennemmin tai myöhemmin?

Maallinen Jerusalem, jossa liiton arkki käskyineen oli, tuhoutui suurvallan hyökkäyksessä, mutta profeettojen teksteissä menetetty Jerusalem uudistui taivaalliseksi Siioniksi (Jes.1,2). "Teidän maanne on autiona, teidän kaupunkinne ovat tulella poltetut... jäljellä on tytär Siion yksinänsä niin kuin maja viinitarhassa..."(Jes.1:7-8) Mikä on tytär Siion? Vaikka hän on jäänyt yksinään jäljelle, on hänessä kuitenkin lupaus tulevasta. Raamatun maailmassa tytär asuu ensin isänsä talossa, kunnes hän muuttaa aviomiehensä taloon ja saa lapsia. Fokus on tulevissa polvissa, jotka tulevat aikanaan hänen kauttaan. "Sanokaa tytär Siionille: Katso, sinun pelastuksesi tulee" (Jes.62:11) Kerran vielä Siionilla on lapsia ja tulevaisuutta, kuten on sanottu: Kaikki minun lähteeni ovat sinussa (Jumalassa).

Profetioissa Siion tarkoittaa sitä Jumalan kaupunkia, joka aikojen lopulla perustetaan Jumalan omia varten:"Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana. Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista, ja kansat virtaavat sinne..." (Jes.2:2) Jumalan laki tulee siis kerran voittamaan kaikki ihmisten laatimat säännöt, ja tämä käy selväksi kaikille kansoille. Siion on voittajan kaupunki.

Siion esitetään Jumalan taivaallisena asuinsijana ja Jerusalem hänen maallisena temppelinään, jonka ihmiset ovat rakentaneet vaikkei Jumala sitä tarvitse. Tämä käy ilmi erityisesti Psalmien kirjassa. Psalmi 87 osoittaa selvästi, miten Siion on se päämäärä, jonne kaikki päättyy:"Herra rakastaa Siionin portteja enemmän kuin mitään muuta Jaakobin asuinsijaa... Siionista sanotaan: Joka ainoa on syntynyt siellä. Sitä Korkein itse vahvana pitää. Herra luettelee, kirjoittaessaan kirjaan kansat: Tämäkin on syntynyt siellä... kaikki minun lähteeni ovat sinussa." (Vanha, tarkka käännös)  Jerusalemista tulee Siionin kaltainen, täydellinen, harmoninen kaupunki vasta sen jälkeen kun se on lunastettu ja armahdettu, ja se ei tapahdu tässä maailmassa (Ilm. 21:10, 22-26)

Joulukanonin ihmeitä (The wonders of the Kanon of Christmas)

 Olen nuoruudesta lähtien ihaillut ortodoksisen kirkon raamatunkäyttöä jumalanpalveluksissa. Mitä muuta vigilia on kuin täynnä sitaatteja raamatusta ja mielekkäästi esitettynä! Kun niitä paljon kuuntelee, alkaa tehdä mieli ottaa selvää, miksi juuri nämä raamatunkohdat on tässä lausuttu. Nyt joulupaaston aikana on joulukanoni se, joka aiheuttaa askarrusta. Miksi nämä osin oudotkin vertaukset?

Joulukanonin ovat sepittäneet 700-luvulla pyhittäjä Kosmas, Majuman piispa, sekä Johannes Damaskolainen, mutta se pohjautuu niihin raamatunlukukappaleisiin, joita joulun aikaan kirkossa luettiin. Näitä kuunneltuaan runoilijat sitten kehittivät kontakit, stikirat, irmossit ja kanonit. En puutu nyt joulukanonin rakenteeseen ja historiaan, vaan ainoastaan sen muutamiin jakeisiin, jotka ovat ehkä vieraampia lukijalle.

4. veisun irmossi: "Kristus, sinä olet Iisain kannosta versonut vesa ja siitä puhjennut kukka. Oi suuresti ylistetty ruumiiton Jumala! Sinä tulit ihmiseksi puhtaasta Neitseestä ikään kuin olisit laskeutunut alas metsäiseltä vuorelta. Kunnia olkoon voimallesi, oi Herra!"

Tiedämme kyllä, mistä on peräisin Iisain kannosta versonut vesa. Se löytyy sellaisenan Jesajan kirjan 11. ja 53. luvuista. Iisai oli Daavidin isä, kuten käy ilmi 1.Sam. 16. luvusta. Mutta mitä tarkoittaa laskeutua alas metsäiseltä vuorelta? Tässä ovat kääntäjät käyttäneet melkoisia vapauksia. Alkuteksti löytyy profeetta Habakukin kirjan 3. luvusta: "Jumala tulee Temanista, Pyhä Paranin vuorelta. Hänen valtasuuruutensa peittää taivaat, hänen ylistystänsä on maa täynnä."  Septuaginta on kuitenkin lisännyt Paranin vuoreen selitystä: kataskiu daseos. Tämä voidaan kääntää: Pyhä tulee pimeältä varjoiselta Paranin vuorelta. Tarkoituksena on painottaa Jumalan asuinpaikan pimeyttä, luoksepääsemättömyyttä. Suomalaiseen käännökseen sopii varsin hyvin metsäinen vuori, vaikka se ei täysin vastaakaan vuoren pimeyttä. Irmossin ajatus sen sijaan on selvä: Kun Kristus syntyy ihmiseksi, hän tulee maailmaan samoin kuin Jumala Paranin vuorelta, siis täytenä Jumalana.

Saman sanoo toisen kanonin 4. veisun irmossi toisella tavalla: "Profeetta Habakuk muinoin veisussaan ennalta julisti ihmiskunnan uudelleen luomista... sillä puhtaasta neitseestä, pyhästä vuoresta, on syntynyt lapsukainen, Sana, joka uudistaa kaikki kansat."

4. veisun troparissa sanotaan: "Oi Kristus, Jakob nimitti sinua muinoin kansain odottamaksi..."  Missä sanotaan, että kansat odottivat pelastajaa?  Jo raamatun alkulehdiltä asti osoitetaan, miten vieraat kansat ovat Israelin ohella Jumalan pelastussuunnitelman osana. Jakob osoitti tämän siunatessaan poikiaan ja antaessaan Juudalle erityisaseman: "Ei siirry valtikka pois Juudalta eikä hallitsijansauva hänen suvultaan, kunnes tulee hän, jota kansat tottelevat" (1.Moos. 49:10).

4. veisun troparissa sanotaan: "Oi Kristus, sinä sijoituit neitseen kohtuun niin kuin kaste laskeutuu villaan..." Tässä viitataan Tuomarien kirjan 6. lukuun, jossa Gideon pyytää Jumalalta merkkiä: "Jos huomisaamuna villassa on kastetta, mutta maan pinta on kuiva, minä tiedän, että sinä teet minusta Israelin pelastajan, kuten olet luvannut...Ja niin tapahtui."  Kaste villassa oli luonnonvastaista, jos maa oli täysin kuiva. Samoin neitseellinen synnytys on luonnonvastaista.

5. veisun irmossi: "Sinä lähetit meille suuren neuvosi enkelin, joka antaa meille rauhan..." Jesaja ennustaa: "Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on Ihmeellinen neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas" (9:5).  Septuaginta on kääntänyt lauseen hieman eri tavalla: "Häntä kutsutaan nimellä Suuren neuvon enkeli (megales boules aggelos)". Heprean alkutekstissä pele' jo'ets ei tarkoita enkeliä, vaan ihmeellistä neuvonantajaa, joten Septuaginta on tässä tulkinnut lausetta alkutekstiä enemmän.

6. veisun troparissa puhutaan tähdestä: "Kristus meidän Jumalamme, joka ennen aamutähteä syntyy, tuli tykömme lihassa..." Samoin eksapostilariossa esiintyy kirkas kointähti: "Tänään on korkeudesta luoksemme tullut Vapahtaja, kirkas kointähti..."

Betlehemin tähden taustalla viitataan aina Bileamin ennustukseen: "Tähti nousee Jakobista ja valtikka kohoaa Israelista... Jakobista polveutuu hallitsija, joka tuhoaa vihollisensa...(4. Moos.  24:17,19). Evankeliumin kirjoittajat eivät olleet tähtitieteilijöitä, mutta Jeesuksen ja Paavalin opettamina he tunsivat hyvin Vanhan testamentin ja sen ennustukset. Meidänkin pitäisi jo luopua tuijottamasta itse luomaamme raamatunhistoriaa, ja sen sijaan perehtyä Vanhan testamentin sanomaan, sillä Uusi testamentti on kudottu Vanhan testamentin langoista.

9. veisun irmossissa esiintyy merkillinen sana kerubi-istuin: "Minä näen oudon ja ihmeellisen salaisuuden: Näen luolan taivaana, Neitseen kerubi-istuimena..." Myös kiitosstikiroissa esiintyy sama kuva: "Neitsyt istuu kerubien tavoin helmassaan lihaksi tullut Jumalan Sana..."

Vanhassa testamentissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten Jumala antoi ohjeet oman palvontapaikkansa rakentamisesta. Ilmestysmajaan (uusi käännös pyhäkköteltta) tuli rakentaa liitonarkki (uusi käännös puhuu arkusta, mutta koska liitonarkki ei ole mikä tahansa arkku, olisi parempi käyttää entistä sanaa arkki). Sen kannen päälle molempiin päihin tuli tehdä kullasta kerubien kuvat (mm. 2. Moos. 37:7; 1. Sam. 4:4), sillä nämä olennot vartioivat sitä paikkaa, josta Jumala puhui kansalle (4. Moos.7:89). Joulukanonissa on Neitsyt Maria siis asetettu liitonarkin kannen päälle tuomaan Jumalan sanoma ihmiskunnalle: teille on syntynyt Vapahtaja.

Olen kuullut myös toisenlaisen selityksen kerubi-istuimelle. Silloin viitataan Hesekielin kirjan alussa olevaan näkyyn merkillisistä olennoista, jotka ovat antaneet aiheen mm. Pantokrator ikonille: "...tulen keskusta säihkyi kuin sula kulta, ja keskellä hehkua näkyi neljän olennon hahmot...niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot, mutta oikealla puolen oli leijonan kasvot ja vasemmalla härän kasvot, ja vielä niillä oli kotkan kasvot, kaikilla neljällä yhtä lailla... Ne kaikki kulkivat kasvojensa suuntaan, sinne, minne henki niitä johti... Jokaisen vieressä oli pyörä, joka kosketti maata... Kun olennot liikkuivat. liikkuivat pyörätkin niiden vierellä... Ja ylhäällä, niiden päällä olevan levyn yläpuolella, oli jotakin, mikä hohti kuin safiiri. Se oli valtaistuimen muotoinen, ja tällä valtaistuinta muistuttavalla istui joku ihmisen kaltainen... Loiste ympäröi istuimen, se oli kuin sadepäivänä pilvessä näkyvä kaari. Sellainen on näöltään Herran kirkkaus."

Hesekielin tekstissä ei kuitenkaan puhuta kerubeista. Koska alkutekstissä olennoilla mainitaan olleen siivet, siitä seuraa ilmeinen tulkinta: kyseessä ovat enkelit, kerubit. Enkeleillä ajatellaan olevan siivet, jotta he voisivat nopeasti, kuin tuulen siivin, viedä sanomia sinne missä kulloinkin tarvitaan. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys sanansaattajan tehtävästä, vaan jostain muusta. Siipiä tarvitaan liikuttamaan vaunua, jolla on pyörät. Tarkoituksena on osoittaa, että Jumala voi liikkua missä tahansa ja minne tahansa näiden vaunujen avulla, eikä kukaan pääse häneltä pakoon. Hän on tullut vaunun siivin pakolaisten mukana Baabeliin ja on aikanaan johdattava heidät myös pois sieltä. Saman näyn kaikuja on myös Ilmestyskirjan 4-5. luvuissa. Enkelijoukot ovat siinä ylistämässä Jumalaa, jonka valtaistuin on aikojen lopun tunnelmissa siirretty taivaaseen.

Kirkon jumalanpalvelustekstit ovat siis täynnä raamattua; sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Selvää on, että kirkossa käytössä olevat tekstit pohjautuvat kreikankieliseen raamattuun, jota Kirkon isät käyttivät. Itse asia ei kuitenkaan siitä paljoa muutu, vaan sanoma nousee esiin kirkkaana ja toivontäyteisenä.

Kristus syntyy - kiittäkää!

Avioliitto ja porneia (Marriage and Porneia)

 Raamatussa puhutaan usein avioliitosta sekä myös avioliiton ulkopuolisista suhteista, joita nimitetään sanalla porneia. Avioliitto asetetaan esikuvaksi ja kaikki muut suhteet ovat porneiaa. Mistä tässä on kysymys? Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa vertaukset portosta ja porneiasta tarkoittavat Jumalan kansaa, joka ryhtyy seuraamaan muita jumalia. Sekä aviorikos että epäjumalanpalvelus ovat samaa juurta. Molemmissa on kyse uskottomuudesta sille, joka on ottanut huolehtiakseen toisesta. Avioliittoa solmittaessa luvataan, että minulla on vapaa tahto ja vakava mieli astua tähän liittoon. "Kovasydämisyyden tähden" (Matt.19) avioliitto voi myös purkautua. Vaikka kasteessa ihminen on luvannut seurata Kristusta, hänestä voi myös erkaantua "kovasydämisyyden tähden". Silloin on päämäärään eli iankaikkiseen elämään pääseminen vaakalaudalla.

Avioliittolla on kolme tarkoitusta: lasten synnyttäminen ja kasvattaminen, puolisoiden keskinäinen tukeminen sekä perheen mahdollisuus olla henkiseksi tai aineelliseksi avuksi niille, jotka tarvitsevat tukea. Ortodoksisessa avioliittoon vihkimistoimituksessa on määrätty luettavaksi ote Paavalin kirjeestä efesolaisille (5:20-33), jossa hän vertaa avioliittoa Kristuksen ja Kirkon väliseen liittoon. Aviomiestä verrataan Kristukseen ja vaimoa kirkkoon, joten mies on vaimon pää eikä seurakunta voi olla olemassa ilman Kristusta ja hänen lakiaan. Tämä sama kielikuva on esillä 2.Kor.11:2 ja myös Ilm. 21:1-3, joten se on aika yleinen ja ansaitsee siksi huomiota.

Uudessa raamatunkääännöksessä on yritetty sievistellä alkuperäinen lause "Vaimot, olkaa miehillenne alamaiset niin kuin Herralle" muotoon "Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon..." Joskus papit ovat omavaltaisesti vaihtaneet annetun epistolan ja lukevat sen sijaan 1. korinttilaiskirjeen 13. luvun rakkauden ylistyksen, koska eivät halua julistaa vanhanaikaista alistumista. No, onhan rakkaus hyvä asia, mutta Jumalan laille alistuminen vaatii jokapäiväistä työtä. Mielikuva, joka meille tulee sanasta olla miehelle alamainen, alistettu, on aikojen saatossa saanut negatiivisen merkityksen, koska miehet ovat käyttäneet ylivaltaansa usein väärin. Mutta kyllä tuossa samassa efesolaiskirjeen kohdassa kerrotaan myös, miten sitä käytetään oikein: "Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta... Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään."

Avioliitto on kadottanut nykyaikana paljon arvostuksestaan. On tapana asua yhdessä vuosikaudet ja tehdä muutama lapsikin ennen kuin teennäisen polvistumiskosimisen jälkeen voidaan ajatella avioliittoa. Voisi jopa sanoa, että avioliitto instituutiona on menettänyt merkityksensä. Tasa-arvon vaatimus on ajanut sen kumoon, ja puolisot näyttävät taistelevan siitä, kumman tahto on tärkeämpi. Ja naiset tietysti voittavat... Myös Jumalan ja Kirkon välisessä liitossa Kirkko näyttää haluavan sanoa viimeisen sanan eikä Jumala - eli siis hänen Sanansa.  Jumalan lakia on kirkossa alettu selittää itselle parhaiten soveltuvalla tavalla. Näin on tehty mm. samaa sukupuolta olevien avioliittovaatimuksessa. Ei tässä tilanteessa parane julistaa Paavalin efesolaiskirjettä! Mutta jos avioliitto on kriisissä, myös ne kolme avioliiton tarkoitusta joutuvat kriisiin: lapset eivät saa perheessä tarvitsemaansa elämisen esikuvaa, puolisot eivät etsi toistensa hyvää, ja perheen ulkopuolinen maailmakaan ei saa sitä tukea, minkä tasapainoinen perhe voi muille antaa.

Meitä kehotetaan tarkkailemaan itseämme, eikä naapureita ja muita ihmisiä, miten he noudattavat lakia. Autuas on se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa tämän käskyjä noudattaneena (Luuk.12:42-44). Usko ei siis raamatussa ole sitä, mitä ajattelemme, mielessämme pidämme totena tai tunnustamme suullamme. Ei, usko on sitä, että myös teemme niin kuin meitä on Herran laissa käsketty tekemään.

 

Merja Merras

Onko ihminen alunperin ollut hyvä vai paha? (Has a man originally been good or bad?)

 Satuin lukemaan kirjan Hyvän historia, tekijänä Rutger Bregman. Kirjassa pyritään lukuisin tutkimuksin osoittamaan, miten ihminen on historiansa aamuhämärissä ollut kanssaihmisiinsä myönteisesti suhtautuva, avulias ja kunnollinen. Jos nykyisin esitetään kysymys, olemmeko me ihmiset todella tällaisia, on vastauksena useimmiten, no ei todellakaan. Me olemme itsekkäitä, aina tappeluun valmiita, toisiamme syöviä varsinaisia paskiaisia. Jos joku yrittää tehdä jotain hyvää, niin ajatellaan, että se vain tekee noin antaakseen itsestään hyvän vaikutelman, tai sillä on varmasti tässä joku itsekäs taka-ajatus.

Miksi me ajattelemme nyt näin, jos alunperin olimme toisillemme ystävällisiä? Bregman esittää syyksi erityisesti uutiset, joita herkeämättä seuraamme ja jotka ruokkivat meissä ajatusta siitä, että ihmiset tekevät pahaa kaiken aikaa. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Uutiset ahdistavat ja myrkyttävät mieliämme. Koska uutiset ovat aina epäkohtien esille tuomista, ne vääristävät ajattelumme ihmisten todellisuudesta. Emme sentään joka hetki ole pahaa tekemässä, vaan varsin paljon ihmiset tekevät myös hyvää.

Alussa ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka tarvitsivat toistensa tukea elantonsa hankkimiseen. Työt oli jaettu, jotta saataisiin maksimaalinen tulos. Ei kannattanut ryhtyä pullikoimaan vastaan, koska jos yksi ryhtyi hankalaksi, siitä seurasi, että koko järjestelmä horjui.

Samaa kertoo raamattu. Alussa oli vain paimentolaisia, jotka etsivät laumalle hyviä laitumia ja kaivoivat tarpeellisia kaivoja. Kaikki osallistuivat elannon saamiseen. Ryhmää johti sen vanhin, patriarkka, jonka auktoriteetti oli horjumaton. Hän hoiti tehtäväänsä kaikkien parhaaksi, jakoi, määräsi, huolsi ja ratkaisi kiistakysymykset. Ilman häntä kaikki olisi ollut epävarmaa. Uusin nykyajan harha on se, että työyhteisöjä voitaisiin hoitaa ilman esimiestä. Mitähän siitäkin tulee? Jokainen pelaisi omaan pussiinsa.Varsinkin kun työikäisiltä puuttuu se elämän kokemus, jota patriarkalla – tai meidän aikamme eläkeläisillä - oli yllin kyllin. 

Kun paimentolaiselämän kilpailijaksi tuli maanviljelys ja kaupunkilaiselämä ja sitä hallitseva kuningas, alettiin mennä alaspäin kovaa kyytiä. 1.Sam. 8:11-18 kertoo selkeästi, mihin kuningasvalta johtaa, mutta Israelin kansa halusi kuitenkin kuninkaan ”koska kaikilla muillakin on”. Hyvinhän tämä seikkailu ei päättynyt, sillä kaikki kuninkaat olivat toistensa kaltaisia ja lopulta suurvalta tuli ja valloitti koko maan. Israelin ja Juudan profeetat yrittivät saada kansan taas jaloilleen jatkamaan elämää paimentolaisuuden ihanteiden mukaisesti. Hesekielin kirjan 34 luku kertoo hyvän paimenen ominaisuuksista. Tämä ajattelu kantaa Uuteen testamenttiin asti, missä Jeesus toteuttaa hyvän paimenen kuvan täydellisesti. 

Kristinusko siis vei eteenpäin hyvän ihmisen ideaa – kunnes sen pysäytti kirkkoisä Augustinus perisyntiopillaan. Hän julisti ihmisen synnynnäistä pahuutta, syntisyyttä ja kieroutta. Kirkko meni tähän mukaan, myös ortodoksinen kirkko, joka munkkilaisuuden kautta julisti ihmisen jatkuvaa ja päättymätöntä syntisyyttä. Syntien katuminen asetettiin ihmisen elämän perusvireeksi. Eihän siinä oikein ehdi tehdä hyvää lähimmäisilleen, jos joka hetki pitää rypeä oman syntisyytensä alhossa. Minua on aina puhutellut ehtoollisrukouksissa olevat lauseet: ”Ole minulle armollinen, ei vain siksi, että minä olen heikko, vaan myös senkin tähden että minä olen sinun luotusi... Pelasta minut hyvyytesi tähden.”

Miten voisimme vahvistaa meissä olevaa alkuperäistä hyvää ja suitsia pahaa? Siihen vastaa seuraava tarinanpoikanen:

Isoisä: ”Minussa taistelee kaiken aikaa kaksi sutta: toinen on paha, ahne, kateellinen ja ylimielinen. Toinen on hyvä, rakastava, antelias, rehellinen ja luotettava. Nämä sudet taistelevat myös kaikkien muiden ihmisten sieluissa.

Pojanpoika: Kumpi susi voittaa?

Isoisä: Se jota sinä ruokit.”

 

Merja Merras