Kirkon juhlien alkuperä (The Origin of the Feasts of the Church)

 Olen aikoinaan pohtinut paljonkin, mistä ovat peräisin ne kirkkovuoden juhlat, joita nykyään vietetään ympäri maailmaa, ja kirjoittanut aiheesta kirjankin. Raamatusta löydämme vain muutamat niistä. Jos kerran raamattua ei pidä ottaa historiallisena kirjana, - kuten nykyään melko yksimielisesti todetaan -, miksi juhlat kuitenkin näyttävät historiaan kiinnittyviltä, kuten Jeesuksen ja Neitsyt Marian syntymäjuhlat. Asialle löytyy selitys muualta kuin historiasta.

Kristuksen juhlat ovat aika selviä: Kristuksen syntymää muistetaan kerran tapahtuneena tosiasiana, eikä sen päivämäärä ole ollut muinoin oleellinen. Me olisimme siitä nyt kyllä kiinnostuneita, mutta mihin tuota tietoa tarvitsemme? Emme ainakaan pelastukseksemme, jota varten raamattu on kirjoitettu, sillä ”Nämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte...” (Joh. 20:31) Meidän kalenterissamme päiväksi on vakiintunut 25.12. ihmisten päätösten monivaiheisena seurauksena.

Kristuksen temppeliintuomisen juhlalla, jota vietetään 2.2., on myös juurensa raamatussa (Luuk. 2:21-39) ja sillä on oma pelastushistoriallinen merkityksensä. Päivämäärä on sidoksissa Kristuksen syntymän juhlaan, koska Mooseksen lain mukaan temppeliintuominen tapahtui 40. päivänä syntymästä (3. Moos.12:1-7). Yhtä vähän kuin joulu ei tämäkään juhla ole mihinkään historialliseen päivään sidottu.

6.1. vietettävä epifania (teofania) juhla, Jumalan ilmestymisen juhla, on ollut pääsiäisen ohella kristikunnan vanhimpia juhlia. Juhlan alkuperäinen teema oli pelastuksen laaja käsite, johon kuului Jumalan voidellun (Kristuksen) tuleminen ihmiseksi, ihmisen katumus ja hänen muutoksensa kasteen kautta takaisin alkuperäiseen, ennen syntiinlankeemusta olleeseen kunniaan. Juhlassa tuotiin esille kaikki se, mikä todistaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, kuten taivaallisten sotajoukkojen ilmestyminen ja magien vierailu Jeesuksen syntymän yhteydessä, hänen kasteensa, jossa Isän ääni todisti Pojasta, veden muuttuminen viiniksi Kaanan häissä, ja Kristuksen kirkastuminen vuorella. Nämä teemat näkyvät varhaisissa kirkon raamatunlukuluetteloissa eli lektionaarioissa. Epifaniaa vietetään nyt 6.1. mutta sekään päivämäärä ei ole historiallinen, vaan syntynyt monien asiaan vaikuttaneiden seikkojen yhteenliittymänä. Nykyisin epifania juhlan pääteemana on Kristuksen kaste, joka on uskovien kasteen esikuvana.

Kristuksen kirkastumisen juhla 6.8. ei myöskään ole historiallinen, vaan opetuksellinen. Päivämääränsä se on saanut jostain tunnetusta varhaiskirkon kirkkorakennuksesta, joka oli pyhitetty Kristuksen kirkastumiselle ja jonka vihkimisjuhlaa eli enkainiaa oli vietetty juuri 6.8.

Kristuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemista vietettiin alussa samana päivänä, jolloin puhuttiin Kärsimyspääsiäisestä. Tämän juhlan päivämäärä on vaihdellut alkukirkon aikana, kunnes se vakiintui nykyiselle kohdalleen, kevätpäivän tasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeiseksi sunnuntaiksi. Myöhemmin ristinkuolema ja ylösnousemus eriytettiin kahdeksi toisiaan lähellä olevaksi muistopäiväksi: perjantaiksi ja sunnuntaiksi, kuten raamatun kertomukset osoittavat. Jälleen kerran eivät päivämäärät nouse historian lehdiltä, vaan näiden tapahtumien muistaminen ovat pelastuksen sanomana ihmiskunnalle.

Palmusunnuntai viikkoa ennen pääsiäistä on myös yksi kahdestatoista Kirkon suurista juhlista. Herran Jerusalemiin ratsastamisen lisäksi aiheisiin kuuluu Lasaruksen kuolleista herättäminen ennakoimassa Kristuksen ylösnousemusta. Päivä on tietenkin sidottu itse pääsiäisen päivämäärään.

Helatorstai ja helluntai ovat alunperin olleet yksi ja sama juhla, jossa muisteltiin Jeesuksen taivaaseen menemistä ja Hengen lähettämistä. Juhlien päivämäärät ovat sidoksissa pääsiäiseen, joten nekään eivät ole historiaan kiinnittyviä. Jo 300-luvulla juhlat eriytyivät kahdeksi, ja niiden aika on saatu raamatusta: Kristus näyttäytyi opetuslapsilleen 40 päivän ajan ja nousi sitten taivaaseen (Apt.1:3-9). Näin helatorstaita vietetään 40. päivänä pääsiäisestä. Helluntai oli juutalaisten viljankorjuujuhla, jota vietetään 50. päivän kuluttua juutalaisten pääsiäisestä (3. Moos.23:4-5,15-16). ”Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla” ja Pyhä Henki laskeutui heidän päälleen. Tämän luemme Apostolien teoista 2:1-4.

Kun sitten ajattelemme Neitsyt Marialle omistettuja juhlia, on edessämme sama historiattomuus. Koska raamattu ei kerro meille juuri mitään Neitsyt Mariasta, on ollut tapana mennä ns. apokryfisiin evankeliumeihin etsimään tarkempaa tietoa. Tämä on turhaa. Raamatussa on kaikki se, mitä me tarvitsemme ymmärtääksemme Jumalan pelastussuunnitelmaa. Neitsyt Marian syntymästä ei raamattu kerro meille mitään, mutta koska hän on ollut olemassa, on hän myös syntynyt. Hedelmättömistä vanhemmista syntyminen, joka on apokryfisten evankeliumeiden antama tieto, on toisinto profeetta Samuelin alkuperästä (1. Sam 1), ja tarkoituksena on painottaa Iisakista alkaen, miten erityistä tehtävää varten syntyvä lapsi on myös alkuperältään erityinen. Tätä juhlaa vietetään 8.9. ja päivämäärä on saanut alkunsa jälleen varhaiskirkon jonkun merkittävän kirkon enkainia juhlan päivämäärästä.

Neitsyt Marian temppeliinkäynnin tapahtumat voidaan lukea jälleen vain apokryfisestä evankeliumista. Kertomus on kirjoitettu Herran temppeliintuomisen teemaa mukaillen ja sen tarkoituksena on osoittaa, että Maria – kuten Jeesuskin - oli valmistautunut suureen tehtäväänsä Jumalan pelastushistoriassa. Juhlaa vietetään meillä 22.11. jonkin varhaiskirkon merkittävän kirkon enkainia juhlan päivämäärän mukaan.

Neitsyt Marian ilmestymisen juhlaa, jota voidaan nimittää myös ilosanoman juhlaksi, vietetään 25.3. ja se on raamatullinen juhla. Siitä voimme lukea Luuk. 1:26-38. Päivämäärä on sidoksissa Kristuksen syntymään, sillä osoittaakseen Kristuksen olevan tosi ihminen, on Kirkko päättänyt muistaa enkelin ilmoitusta Jeesuksen syntymästä tasan yhdeksän kuukautta ennen joulua.

Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhla 15.8. on merkittävä juhla, sillä se opettaa mitä tapahtuu kristitylle hänen nukuttuaan kuoleman uneen. Samoin kuin Marian kohdalla, myös yksittäiselle kristitylle Jeesus itse tulee kunniassaan noutamaan häneen uskovan sielun. Kristuksen kuolema oli niin ainutkertainen, ettei siitä ole kristityn kuoleman esikuvaksi, mutta Marian kuolema sopii siihen erinomaisesti, olihan hän kirkon ja kristittyjen esikuva. Sellainen Maria on kaikkialla, missä hän raamatussa esiintyy.

Vielä on kirkossa yksi juhla, joka kuuluu kahteentoista suureen juhlaan: Pyhän ristin löytämisen ja ylentämisen juhla 14.9. Tämä on ainoa suurista juhlista, jolla on alkuperänsä historiassa. Kronikkalähteet kertovat, miten Jeesuksen risti löydettiin 300-luvulla Jerusalemissa tehtyissä kaivauksissa ja ylennettiin uskovien kunnioitettavaksi. Paikalle rakennettiin kirkko, jonka ensimmäistä enkainia juhlaa vietettiin 14.9. ja sieltä päivämäärä levisi muualle kristikuntaan. Vaikka juhlalla on alkuperänsä historiassa, on sen merkitys kuitenkin opetuksellinen: se muistuttaa ristin pelastavasta armosta.

* * * * * * *

Näin huomaamme, ettei raamattu ole historiaan sidottua, eikä se ole kiinnostunut ajanmäärityksistä tai tarkoista historiallisista päivistä. Apostoli Paavalikin varoittaa pakanallisten päivämäärien ja tapojen noudattamisesta (Gal. 4:8-11; Kol.2:16-19).

Ennen vanhaan olivat ihmiset raamatun ymmärtämisessä riippuvaisia siitä, että joku luki sitä heille. Näin syntyi kirkkovuoden juhlien sykli. Kerran vuodessa – ja aina toistuen – kuulemme kirkossa luettavan pelastushistorian alusta loppuun. Raamatun opetus on kirkossa puettu suurten juhlien teksteihin, joita kuulemme sekä luettavan raamatusta että laulettavan kliirossilta. Näin emme tarvitse raamatunselitysoppaita tai dogmatiikan oppikirjoja. Kun käymme suurina juhlina kirkossa, kuulemme kaiken oleellisen mitä tarvitsemme ymmärtääksemme, mitä Jumala meiltä odottaa ja mikä on pelastuksemme ehto. Opettaessaan Kirkko rukoilee, mutta rukoukset ovat myös opetusta.

Miekka ja siemen (a Sword and a Seed)

 ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan...” (Matt. 10:34)

Tätä lausetta on joskus käytetty perusteena sotavoimien hyväksymiselle, ja sille, ettei maailma tule toimeen ilman aseita. Sellaisesta ei tässä kuitenkaan puhuta, sillä jatkosta käy ilmi, että kyse on erimielisyydestä Jeesuksen opetuksen vastaanottamisessa. Miekalla voidaan jakaa kahtia, ja siitä on tässä kysymys: Aina kun evankeliumia pidetään esillä, ilmenee että yksi ottaa sen vastaan ja toinen hylkää sen (Matt. 24:40-41).

Matteuksen 24. luvussa on kirjoitettu lopun ajan merkeistä, ja myös seuraavassa 25. luvussa kerrotaan viimeisestä tuomiosta. Tuho on tulossa, ottakaa vaarin evankeliumin sanasta, miten voitte pelastautua tuholta. Kymmenen morsiusneidon kertomus näiden varoitusten välissä tuo esille Matteuksen evankeliumin ytimen: ”Olkaa alati varuillanne, sillä te ette tiedä minä päivänä teidän Herranne tulee.” Jos Herran päivä – se joka lopettaa tämän maailmanajan - viipyykin, tulee jokaisen osalle kuitenkin se päivä, jolloin he jättävät tämän maailman ja siirtyvät viimeiselle tuomiolle. Tuo päivä on heille silloin sama kuin Herran toinen tuleminen maan päälle.

Kun kymmenen morsiusneidon kertomuksessa puhutaan öljystä, joka loppui tyhmiltä, on kyseessä myös merkittävä sanaleikki: öljy ja armo ovat samaa juurta kreikankielessä. Se jolla on öljyä, sillä on myös armoa. Öljyä käytettiin sairauksien parantamisessa, ja öljy eli armo parantaa myös henkiset vammat, kuten synnin. Öljytön lamppu ei pala, eli omiaan puhuvan julistuksella ei ole voimaa. Mutta jos lampussa on öljyä eli armoa, sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.

Evankeliumin sana on se siemen, joka pannaan maahan, vain se voi antaa kasvun. Maa ei voi tuottaa yksin mitään. Jos siemen ei ole oikea, ei myöskään kasvu ole oikea. Maata ei voi syyttää. Jesajan kirjassa tämä sanotaan selvästi: ”Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa, vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja veroo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.” (Jes. 55:10-11) Markuksen evankeliumissa tämä sanotaan seuraavasti: ”Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään...” (Mark.4:26-29)

Paavali ohjeistaa Timoteusta: ”Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, jolla ei ole tarvetta hävetä työtään ja joka käsittelee totuuden sanaa oikein” (2.Tim.2:15). Nykyajan ongelma onkin siinä, levitämmekö juuri sitä sanaa, mikä on raamatussa, vai levitämmekö omia ajatuksiamme siitä. Meille ei siis ole annettu muuta tehtäväksi kuin kylvää Jumalan Sanaa eli pitää evankeliumin totuutta esillä. Sato syntyy itsestään, jos olemme kylväneet oikean siemenen. Mutta meidän on oltava valmiit huomaamaan, ettei Sana saavuta kaikkia. Yksi ottaa sen, mutta toinen hylkää.

Jos et tiedä miten tekisit Jumalan työtä, on kaksi vaihtoehtoa: levitä Sanaa tai elä Sanan mukaisesti. Jos et ole varma siitä, miten Sanaa tulisi levittää, älä tee sitä, vaan sen sijaan elä Sanan mukaisesti. ”Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy.”(Joh. 15:16) ”Rukoilemme, että... kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa.” (Kol. 1:10)

Maan tomu ja kuolema (The dust of the earth and the death)

Raamattua tulisi lukea ilman yhtäkään ennakko-odotusta tai selitystä, vain sellaisena kuin se on. Mutta meille on jo koulusta lähtien opetettu käsitys raamatun ”teologiasta” eli selitys siitä, mitä se todella meille kertoo. Esimerkiksi olemme kuulleet usein sanottavan, että ne jotka pääsevät taivaaseen, pääsevät sinne Jumalan armosta, mutta ne jotka joutuvat kadotukseen, joutuvat sinne omasta syystään. Lisäksi olemme kuulleet ns. predestinaatio-opista, jossa opetetaan, että Jumala on ennalta määrännyt jotkut ihmiset kadotukseen ja jotkut taivaaseen. Tämä ei kuitenkaan koskaan ole ollut ortodoksisen kirkon opetusta, vaan se on pikemminkin raamatun väärin ymmärtämistä. Se minne kukin joutuu kuoleman jälkeen, on Jumalan antaman tuomion tulosta, ja Jumalalla on siihen perusteensa: hän tuomitsee sen mukaan, mitä kuulee meidän tehneen. ”Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä... He nousevat haudoistaan -hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylönousemukseen. Omin neuvoin minä (Jeesus) en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan, mitä kuulen, ja tuomioni on oikea, sillä minä (Jeesus) en pyri toteuttamaan omaa tahtoani, vaan lähettäjäni (Jumala) tahdon... Älkää luulko, että minä teitä Isäni edessä syytän. Teidän syyttäjänne on Mooses (eli Mooseksen laki).” (Joh. 5:28-30; 45-46).

Tuomion perustana on siis Moosekselle annettu laki, jonka me olemme kyllä kuulleet, mutta olemmeko noudattaneet sitä? Tästä on hyvä esimerkki Siinain vuorelle kokoontunut Israelin kansa. He ovat päässeet pois Egyptin orjuudesta tullakseen lain antamisen vuorelle. Siellä tehdään diili: joko noudatatte näitä käskyjä ja minä vien teidät teidän omaan maahanne, tai ette noudata, jolloin ette pääse myöskään luvattuun maahan. Niinhän siinä kävi, että he eivät totelleet lakia eivätkä päässeet päämäärään. Heitä kohtasi 4o vuoden erämaavaellus ja kuolema erämaassa: ”Totisesti, te ette pääse siihen maahan, jonka minä olen kättä kohottaen luvannut antaa teille asumasijaksi... Mutta teidän lapsenne... minä vien sinne, ...teidän ruumiinne kaatuvat tähän erämaahan.” (4.Moos. 14:30-32) Se luvattu maa, johon me olemme matkalla, on taivasten valtakunta.

Me tiedämme, että ihminen on maan tomua, sillä maan tomusta Jumala heidät loi, ja siihen samaan maahan me jälleen palaamme. Ihminen ei siis lakkaa milloinkaan elämänsä aikana olemasta vain maan tomua. Ja tuo tomu ('afar eli irtonainen maa-aines, jota tuuli kuljettaa) oli olemassa jo 'adamassa, maassa, jonka Jumala loi. Maan tomua ei erikseen luotu. Mutta tuolle tomulle voidaan tehdä jotain, ja Jumala teki: hän loi siitä ihmisen. Luominen on fuktionaalista, toimintaa. Astia ei tule itsestään savesta, vaan joku muovaa saven uuteen muotoon. Näin toimija ja toiminta on aina tärkeämpää kuin itse aine. Samoin me ihmiset emme ole mitään ennen kuin meidät muovataan, ja kuten saviastialla on erilaisia käyttötarkoituksia, samoin on ihmisillä. Mutta me palaamme jälleen tomuksi, ja se on kaikkien kohtalo, mutta tärkeää tässä on se kuka meidät loi ja miksi. Jumalan on viimeinen sana, ”ja viimeisenä hän on seisova multieni päällä”, kuten Job on sanonut (Job 19:25).

Entä sitten armo, josta kuulemme herkeämättä saarnattavan siellä ja täällä? Eikö Jumala sitten armahdakaan syntistä? Niin kuin maallisessa oikeudenkäynnissä tuomari tuomitsee sen mukaan kuin todisteet osoittavat, samoin tekee myös Jumala. Sen jälkeen hänellä -kuten maailmassakin– on oikeus armahtaa rikoksen tehnyt, eli syntinen ihminen. Mutta tämä ei ole automaatti. ”Minä annan anteeksi kenelle tahdon ja armahdan kenet tahdon...” (2.Moos. 33:19; Room. 9:15) Meillä on siis lupa pyytää armahdusta, mutta vasta kun olemme katuneet tekojamme. Parasta olisi, jos katuisimme jo eläessämme ja saisimme anteeksiannon kirkon piirissä, sillä ”jolle te (apostolit) annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut” (Joh. 20:22-23). Niitä syntejä, jotka olemme tunnustaneet ja katuneet jo eläessämme, ei enää tuoda eteemme viimeisellä tuomiolla. Jumalan armo on siis keskellämme jo täällä maailmassa, ja erityisesti kirkon piirissä, kuten raamatussa on sanottu.

 

Yliopisto ja Abrahamin usko (University and the trust of Abraham)

 Vuosikymmeniä sitten istuin Helsingin yliopistossa luennolla, jossa arvostettu professori luennoi raamatun alkukertomuksista. Nyt oli käsittelyssä Abrahamin koetus: Iisakin uhraaminen (1.Moos. 22). Ensin käytiin teksti huolellisesti läpi alkukielellä, selitettiin verbimuodot sun muut oleelliset. Sitten professori piti tauon ja sanoi hitaasti: "Minä en oikeastaan tiedä, mitä tämä tämä kertomus alkuperältään oikein tarkoittaa." Yliopisto-opetuksessa piti nimittäin siihen aikaan ensin ryhtyä etsimään tarinan juurta muinaisitämaisesta maailmasta ja löytää yhteyksiä siihen. Mutta tähän oli tarjolla vain Moolokin kita, jonne jumalat käskivät heittää lapsensa. Onneksi yliopistossa on nyttemmin alettu ymmärtää raamattua kirjallisuutena, ja se avaa uusia näkökulmia.

Mitä voi siis kertomus Iisakin uhraamisesta tarkoittaa Vanhassa testamentissa?  Uudesta testamentista ei toki ole lupa etsiä sille vertauskuvaa, sillä Uusi testamentti kirjoitettiin paljon myöhemmin. Siksi professori oli neuvoton. Silloin minä tajusin, ettei yliopisto ole se instanssi, josta löydämme selitykset raamattuun, vaikka sitä varten olin yliopistoon tullut. Mutta mistä sitten? Päätin lähteä etsimään vastausta tähän. Ja etsivä löytää, kolkuttavalle avataan!

Ratkaisu ei kuitenkaan ollut helppo eikä suoraviivainen. Oli käännettävä täysin ajattelua koko raamatun suhteen, ei vain jonkun yksittäisen kertomuksen osalta. Ja "to make a long story short" tässä on vastaus.

Vanhan testamentin kirjat eivät ole historiaa. Ne liittyvät toisiinsa, mutta eivät aikajärjestyksessä, vaan sen mukaan mitä asiaa halutaan selvittää. Mooseksen kirjat ja profeettojen kirjat on kirjoitettu samaan aikaan, ja niillä on sama tarkoitus: osoittaa, ettei Israel ole täyttänyt Jumalan käskyjä, ja mitä siitä seuraa heille, ja myöhemmin myös muille.  Jes. 53:7:ssä luemme tutun kertomuksen karitsasta, joka viedään teuraaksi: "Ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut". Alkutekstissä on sekä Iisakin uhraamisessa että kyseisessä Jesajan kirjan jakeessa alkutekstissä samantapainen ilmaisu: hasse le'ola = [se] lammas polttouhriksi, ja kasse lattevah = niinkuin lammas teuraaksi. Näillä kahdella kertomuksella on siis yhteys raamatun kirjoittajan mielessä.

On varsin ilmeistä, että Jesajan 53. luku viittaa joskus tulevaisuudessa tapahtuvaan uhriin. Sekä Iisak että Jeesus tulivat uhriksi Jumalan tahdosta. Jeesus ei uhrannut itse itseään, kuten joskus kuulee väärin sanottavan, vaan Jeesus hyväksyi vain Jumalan tahdon. Samoin Iisak hyväksyi Jumalan tahdon, sillä hän kuuli, miten Abraham sanoi: "Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi". Iisakin jalat sidottiin (haqad) yhteen uhrialttarin päällä. Arabian kielessä verbiä sitoa käytetään myös liiton solmimisessa. 'Aqeda on myös solmu. Jeesuskin sidottiin, kun hänet annettiin Pilatuksen käsiin (Matt. 27:2). Sitominen merkitsee, että sidottu jää siihen ja hyväksyy sitojansa tahdon.

Olen jo aiemmin käsitellyt sanaa jachid, erityinen, ainoa laatuaan. Tämä sana esiintyy Iisakin uhraamisen kertomuksessa kolmasti: "Ota Iisak, ainokainen (jachid) poikasi, jota rakastat, ja uhraa hänet polttouhriksi..." (2.jae) "Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista (jachid) poikaasi" (12. jae), "sen tähden että...et kieltänyt minulta ainokaista (jachid) poikaasi, minä runsaasti siunaan sinua... (16. jae)  Kolme kertaa esiintyvä sana vahvistaa Jumalan lupauksen tulevan todeksi. Kun kirkossa laulamme saman veisun kolmesti me tahdomme vahvistaa veisun sanoman raamatullisella tavalla, eikä kyseessä ole tekstin mieleen painaminen, vaikka kyllä se siihenkin auttaa.

Abraham selvisi koetuksestaan kuuliaisuutensa tähden, ja tätä Paavali painottaa roomalaiskirjeessään: "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi", ts. oikein toimivaksi. Pistis tarkoittaa kyllä uskoa, mutta usko ei ole päässä viipyilevää uskomisen tunnetta, vaan se on luottamusta Jumalan huolenpitoon, se on kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Näin Paavali sanoo Filippiläiskirjeessään: "(Jeesus) nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti." (Fil.2:8)

Mitä Abraham sitten uskoi, että Jumala saattoi julistaa hänet oikeamieliseksi?  Että Jumala on olemassa ja on luonut kaiken?  Se ei riitä. Se on vain perusta, jolle luottamus rakentuu. Muutakin tarvitaan. Luottamusta siihen, että Jumala toteuttaa lupauksensa ja hänen, Abrahamin, on vain tehtävä se, minkä Jumala on tehtäväksi antanut. Ja sitä samaa meiltäkin odotetaan. Se on uskon sisältö.

Yhteisö vai yksilö? (A corporate body or an individual?)

Me olemme eläneet viime ajat yksinäisyydessä, jolle ei löydy vertaa lähihistoriassamme. Pandemia - tai oikeastaan sen viranomaismääräykset - ovat eristäneet tehokkaasti meidät toisistamme. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee toisia ihmisiä paitsi käytännön avuksi myös henkiseksi tueksi. Sitä on tuttavien tapaaminen, keskustelut, yhteiset tekemiset ja matkat. Me olemme näivettyneet, kuka enemmän kuka vähemmän. Erityisen surkeaa on ollut koululaisilla ja opiskelijoilla, jotka ovat joutuneet kyhjöttämään nurkissaan ruudun edessä. Tämä ei todellakaan vastaa sitä elävää yhteyttä toisiin ihmisiin, jota nuori ihminenn tarvitsee kehittyäkseen. Vanhuksillekin tarjotaan vain ruutua viihdykkeeksi, ja sieltä tulee murhia murhan jälkeen ryyditettynä hohotuksilla ja meluisalla musiikilla.

Olemmeko menneet liian pitkälle eristyksissämme? Onko taudin pelko tärkeämpää kuin lähimmäisistä huolehtiminen?  Kirkoissamme on ollut erityisen tiukat koronarajoitukset. Nämä määräykset ovat kaikkea sitä vstaan, minkä tiedämme kirkon yhteisöllisyydestä. En vastusta viranomaisohjeita, mutta kysyn eikö kekseliäs ihminen olisi voinut järjestää olot niin, että riskit olisivat mahdollisimman pienet, mutta hyödyt ilmeiset?  Helpointa on tietysti seurata sokeasti määräyksiä. Striimattujen palvelusten ruudulta katseleminen ei tuo sitä yhteisöllisyyden tuntua, jonka voimme vain kirkossa kokea, oli siellä sitten vain muutama ihminen tai suuri joukko.

Usein kirkoissamme kokoontuvat ryhmät ovat pieniä. Suurin osa kirkkoon kuuluvista on jättäytynyt ulkopuolelle omasta valinnastaan. Mutta ne, jotka kokoontuvat yhteen, ovat se Jumalan kansa - ekklesia, jota raamatussa puhutellaan. Vanha testamentti näkee ihmiset laumana, kuten käy ilmi esim. Hesekielin kirjan 34. luvusta. Adam on yksilö, joka toimii kertomuksessa koko ihmiskunnan edustajana. Uudessa testamentissa Jeesuksen ja myös Paavalin kanssa on aina joukko ihmisiä. Myös kristityt nähdään ryhmänä ja yhteenliittymänä, ei yksilöinä. Ohjeet annetaan kansalle, ryhmälle, laumalle. Jos kansa tekee hyvin, se pelastuu. Yksilöistä ei puhuta, muuten kuin ryhmänsä edustajana.

Ehtoolliseen osallistuminen on tunnustautumista kuuluvaksi Jumalan kansaan, hänen käskyjensä alaiseen ryhmään. Kaikki mitä Uudessa testamentissa ehtoollisesta puhutaan, puhutaan monikossa: Niin usein kuin TE siitä syötte ja juotte... Ei siis: kun SINÄ siitä syöt ja juot. Ehtoolliseen osallistuminen ei ole vain yksilön ja Jumalan välinen asia, jollaiseksi se on nyt väistämättä tullut. Ei ole siis mitään mieltä tulla kirkkoon vain ehtoolliseen osallistumista varten. Koko liturgia on tärkeä kuulla ja ymmärtää, erityisesti sen raamatunlukuosat. Meidän tulee kuulla ne kertomukset ja ohjeet, jotka pysyttävät meidät oikealla tiellä. Ehtoolliseen osallistuminen ei sitä yksin tee. Jos näin ajattelisimme, ei muuta liturgiaa tarvittaisikaan, vaan kaikki tulisivat vain"yhdessä syömään", ja se siitä.

Olen kuullut sellaisen ohjeen, että ehtoolliseen osallistuvan tulisi tulla kirkkoon viimeistään uskontunnustuksen aikana. Tässä ei ole mitään mieltä. Joka aikoo tulla ehtoolliselle, hänen tulee olla kirkossa kuulemassa mitä Jumala itse puhuu raamattunsa kautta meille, eli hänen tulee olla läsnä alusta alkaen. Luuletko, että vain ehtoolliseen osallistuminen suo sinulle iankaikkisen elämän? Raamatun mukaan näin ei ole. "Ei jokainen joka sanoo Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon" (Matt.7:21). Paavali sanoo tämän päivän epistolatekstissä saman: "Jätän nyt teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, sen sanan, jossa on voima rakentaa teitä ja antaa perintöosa kaikkien pyhitettyjen joukossa" (Apt.20:32). Vain Jumalan Sana -  ei ehtoollinen yksin - on mahdollinen rakentamaan meitä saavuttaaksemme aikanaan luvatun perintöosan.

Onneksi pandemia määräykset alkavat jo hiljalleen raueta. Jatkuuko tilanne näin, vai onko edessä vielä koettelemuksia? Jumala sen yksin tietää, mutta toivottavasti voimme kirkoissa elää yhteisöelämää myös tulevaisuudessa, oli tautitilanne mikä oli.

Raamatun käännös ei ole alkutekstin veroinen ( The Translation is never the same as the Original)

 Muistatte ehkä, miten 1990-luvun alussa Venäjältä alkoi suuri juutalaisten muuttoaalto Israeliin. Syitä oli useita: ulkomaille muutto helpottui Venäjällä, Israel ilmoitti ottavansa kaikki juutalaiset vastaan, ja Vanhasta testamentista löytyi lauseita, jotka kehottivat muuttamaan. Näitä lauseita tutkittiin Suomenkin Siionissa suurennuslasin kanssa. Mitä lauseita siellä siis oli?

Eniten sopivia lauseita löytyy ehkä Jeremian kirjan 31. luvusta, jossa uuden käännöksen mukaan sanotaan mm. "Israel palaa jälleen maahansa ja löytää rauhan", "Minä rakennan sinut uudelleen, taas sinä nouset, neitsyt Israel", "Tulee päivä, jolloin vartijat huutavat Efraimin vuorilla: Tulkaa lähdetään Siioniin Herran, Jumalamme luo!"  "Lapsesi palaavat asuinsijoilleen, sanoo Herra."  "Minä tuon heidät takaisin pohjoisesta maasta, kokoan heidät maan ääristä asti!"   Tämä viimeksimainittu lause erityisesti oli Suomessa paljon esillä, sillä se sai monet kristityt innokkaasti avustamaan Venäjältä Suomen kautta Israeliin matkaavia juutalaisia. Nämä kristityt ajattelivat olevansa Jumalan asialla, Jeremian Sanan mukaan. Pohjoisella maalla he näkivät tarkoitettavan tietysti pohjois-Venäjää ja myös Suomea!

Mutta oliko tämä tekstin tarkoitus? Jos luemme pelkästään raamatun käännöstä osaamatta sen alkukieltä, on vaarana ymmärtää teksti väärin. Vain alkuteksti paljastaa sen, mitä kirjoittaja on ajatellut. Ensimmäinen lause kuuluu hepreaksi: "haloch le-hargi'o isra'el", joka sananmukaisesti käännettynä kuuluu: menen antamaan Israelille levon, eikä siellä puhuta mitään Israelin palaamisesta maahansa. Aika lailla ovat kääntäjät kehitelleet alkutekstiä!  Vanha käännös on pysynyt kutakuinkin uskollisena alkutekstille: "Minä menen saattamaan sen, Israelin, rauhaan". Alkutekstin ajatuksena on siis todeta, että Israel, joka sai erämaassa armon eli lain tuoman siunauksen (jae 31:1), joutui moniin koettelemuksiin, mutta se on saava levon ajallansa. Ja tuo aika on käsillä silloin, kun vartijat huutavat: Tulkaa lähdetään Siioniin, eli Jumalan valtakuntaan, joka tulee voimassaan aikojen lopulla. Sillä Siion on nimenomaan Jumalan valtakunta eikä maallinen Jerusalem.

Pohjoinen maa, josta Israel kutsutaan, on se seutu, jonne israelilaiset ovat joutuneet pakkosiirtolaisuuteen, eli hedelmällisen puolikuun pohjoisosa Babylonia, nykyinen Iraq. Pohjoinen on ainoa ilmansuunta, josta voi palata takaisin Israeliin, jos on joutunut Baabelin vankeuteen.

Se, miksi tämän nyt blogiini kirjoitan, johtuu siitä, että meidänkin keskuudessamme kuulee paljon omavaltaista raamatuntulkintaa. Joku löytää raamatusta jonkin jakeen, joka näyttäisi tarkoittavan juuri jotain nykyhetken ilmiötä. Se kerrotaan sitten totuutena edelleen. Jotkut kertovat saaneensa profetian, että näin ja näin tulee tapahtumaan. Tämä on erityisen turmiollista, sillä raamattua ei ole lupa pitää oraakkelina, joka paljastaisi salattuja totuuksia valituille. Vanhan testamentin profeetat saivat julistaa vain sen, minkä tiesivät olevan Israelille annetun lain mukaista. "Kääntykää pahoilta teiltänne, niin saatte elää!" Sama koskee myös meitä.

Jos joku sanoo saaneensa profetian, on sen oltava sopusoinnussa sen kanssa, mitä raamatussa sanotaan, muuten se ei ole mikään profetia.  Lisäksi sen on oltava Vanhan testamentin profeettojen tavoin varoitusta ja kehotusta ihmisille, etteivät he poikkeaisi oikealta tieltä. Uudessa testamentissa kehotetaan myös profetoimaan, mutta se tarkoittaa siellä samaa kuin Vanhassa testamentissakin eli opettamista ja kehottamista Jumalan lain seuraamiseen niin, että jokainen tietää, mitä Jumala häneltä odottaa, eikä näin ollen tietämättömyyttään astu harhaan ja menetä taivasosuutta.

Vanhan testamentin Pyhä Kolminaisuus - onko sellaista? Is there any Holy Trinity in the Old Testament?

Kaikkihan me tunnemme Andrei Rublevin kuuluisan ikonin, jossa kolme enkeliä istuu pöydän ympärillä. Sitä kutsutaan Vanhan testamentin Pyhäksi Kolminaisuudeksi. Mutta voiko sellaista olla? Vanhassa testamentissa ei tunneta lainkaan Pyhää Kolminaisuutta, on vain Jumala ja Pyhä Henki, joka puhuu profeettojen kautta. Rublev tietysti tunsi kirkkoisien kirjoituksista peräisin olevan allegorisen selityksen, että Abrahamin vieraaksi tulleet kolme miestä kuvasivat Pyhää Kolminaisuutta. Tämän pohjalle oli helppo perustaa ikoni, jossa Rublev parhaan kykynsä mukaan siveltimellä hahmottaa vanhojen kirkolliskokousten päätöksiä Jumalan kolmiyhteisestä olemuksesta.

Kolme vierasta Abrahamin teltan luona on saanut myös muita kuvallisia ilmaisuja, ja näissä näkyy, paitsi Abraham, myös hänen tarjoamiaan ruokia sekä Saarakin teltan ovella. Tätä ikoni kutsutaan nimellä Abrahamin vieraanvaraisuus, ja se on selvästi 1.Moos. 18 luvun kuvitusta.

Mutta mitä tuo vanha tarina sitten todella tarkoittaa? Keitä nuo kolme pöydässä istujaa olivat Vanhan testamentin alkuperäisen kirjoittajan mielessä?  Abrahamin vieraaksi tulleet kolme miestä olivat Jumala sekä kaksi hänen tekojensa todistajaa, enkeliä tai sanansaattajaa. Koska Jumala tässä kertomuksessa antaa yhden tärkeimmistä lupauksistaan, sille annetaan todistajat. Kun kertomus etenee, Jumala on taas yksin ja enkelit lähteneet muille asioille (18:22). 

Itämaisen yleisen käsityksen mukaan vieraanvaraisuus oli ja on edelleen yksi tärkeimmistä ihmiselle annetuista velvotteista, ja maahan asti kumartaminen oli yleinen tapa kohdata seniori-ikäisiä ihmisiä. Se ei ollut vain Jumalalle osoitettu proskynesis eli palvontaa osoittava ele. Abraham puhuttelee vieraita nimellä Adonai, joka on monikollinen muoto sanasta Herra, lisättynä pääteellä "minun", eli siis minun (monet) herrani. Monikko selittyy sillä, että hallitsijan mukana oli aina muita, "hoviväkeä", korostamassa hänen mahtiaan. Siksi Abraham luonnollisesti puhuttelee kaikkia kolmea yhtenä.

Jumala antoi lupauksensa Iisakin syntymästä, mutta sekä Abraham että Saara nauroivat, koska olivat jo tulleet niin iäkkaiksi, ettei lasten saaminen enää ollut mahdollista. Nauru osoittaa, että molemmat olivat arvottomia saamaan Herran lahjan, joka tulisi ilmi "sopivana aikana" eikä 9 kuukauden kuluttua. Sillä mistään sukupuoliyhteydestä ei Abrahamin ja Saaran välillä ole mainintaa, toisin kuin Abrahamin ja Hagarin kohdalla (16:4). Mutta Jumalalla oli oma suunnitelmansa: siinä Abraham oli vain todistaja, ja varsinaiset toimijat olivat Jumala alkuunpanijana ja Saara Iisakin synnyttäjänä: "Mutta Herra piti huolen Saarasta, kuten oli sanonut, ja täytti antamansa lupauksen (21:1)".

 Abraham oli kuitenkin Jumalan valitsema ja hänen tehtävänään oli käskeä "jälkeen tulevaa sukuaan pysymään Herran tiellä ja noudattamaan oikeutta ja vanhurskautta (18:19)". Tämä siksi, että Herra voisi täyttää lupauksen, jonka oli aiemmin Abrahamille antanut: "Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton...(17.luku)"   Mooseksen laki oli kirjoitettu kivitauluihin merkiksi siitä, että säännöt ovat yhtä kestävät kuin kivi.  Liiton merkiksi määrätään ympärileikkaus, mutta jo tässä ollaan Jeremian ja Hesekielin julistaman uuden liiton kynnyksellä (Jer. 31:31-34; Hes. 16:59-63). Sydämen ympärileikkaus - eli Jumalan käskyjen noudattaminen - oli jo Abrahamille annettu määräys. Niinpä Jeremia ei julista uutta liittoa, vaan entisen, mutta uudistettuna. Uuden liiton merkkinä ei enää ole ympärileikkaus, vaan se on kirjoitettu ihmisten sydämiin. Ja jos rikot tämän uudistetun liiton, rikot samalla sydämesi!