Salaperäinen Johanneksen ilmestys ? (The Revelation to John)

Johanneksen ilmestys, entiseltä nimeltään Ilmestyskirja, alkukielellä Apokalypsis Ioannou, on aina kiehtonut ihmisten mieliä niin kuin vain hyvä tarina voi.

Raamatun kertomuksethan ovat tarinoita, joiden tarkoituksena on opettaa jotain, ei olla viihdykkeenä, muttei myöskään minään oraakkelina, josta voisimme lukea oman aikamme tulevaisuuden näkymiä. Mistä siis tässä apokalypsiksessa on kyse? Mitä se opettaa?

Jos Johanneksen ilmestys esitettäisiin lyhyesti, se kuuluisi näin: ”Jos kestät vainot etkä luovu uskostasi, Jumala palkitsee sinut lopussa.” Paljon olisi säästetty papyrusta ja mustetta, jos näin olisi tehty. Mutta olisihan tuo aika tylsä lausuma. Se sopii meidän ajallemme, mutta tuon ajan kirjallisuudessa oli tapana esittää asiat laajasti. Teksti antaa kuulijalleen selkeän ja voimallisen kuvan maailmasta, jossa paha näyttäisi olevan niskan päällä, vaikka se onkin vain tilapäisesti vallassa, kunnes Jumala poistaa sen juurineen päivineen.

Juuri tuo tekstin kertova luonne pystyy rohkaisemaan niitä, jotka haluasivat pysyä lujina, vaikka epäröivät. Teksti jättää kuulijaan vahvan toivon siitä, että heitä odottava kunnia on suurempaa kuin nykyiset kärsimykset. Ilmestyskirjassa Kristus esitetään marttyyrin prototyyppinä, jonka kärsimyksiin kaikki marttyyrit tulevat osallistumaan. Mutta Kristuksen kanssa he tulevat myös hallitsemaan tulevassa Jumalan valtakunnassa.

Erityisesti haluaisin varoittaa nykyihmisiä pitämästä tätä kirjaa ennustuksena siitä, mitä tulevaisuudessa meille tulee tapahtumaan. Raamattu ei missään kohdin toimi meidän inhimillisen uteliaisuutemme tyydyttäjänä, vaan sillä on vakava tehtävä opettaa ihmisiä toimimaan niin, että Jumalan tahto toteutuisi maailmassa ja ihmisillä olisi mahdollisuus päästä Jumalan valtakuntaan kuoleman jälkeen. Tätä pyydämme Isä meidän rukouksessa: Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi... Ortodoksinen kirkko ei ohjaa lukemaan jumalanpalveluksissa Johanneksen ilmestystä ehkä juuri siksi, että sama asia voidaan lukea selkeästi Markuksen evankeliumissa- jota pidetään ensin kirjoitettuna - ja sen rinnakkaiskohdissa muissa evankeliumeissa (Matt. 24; Luuk. 12:1-11; 21).

Ilmestyskirjaa ei siis ole kirjoitettu meille – vaikka kyllä meitäkin varten – vaan se on kirjoitettu ajanlaskumme alun kristityille suurten vainojen ollessa käynnissä. Jokainen tuon ajan ihminen, joka on saanut kuulla kristittyjen tappamisesta, osaa ilman muuta yhdistää Johanneksen kirjoituksen niihin. Onhan jo Markuksen evankeliumin 13. luvussa viitattu samanlaisiin tapahtumiin. Voi jopa olla mahdollista, että sama henkilö on kirjoittanut sekä Markuksen evankeliumin että Johanneksen ilmestyksen, ja hän on Johannes Markus, johon viitataan Apt. 12:12 ja 12:25. Tämä näkökulma vaatii kuitenkin omat selityksensä. Johannes ja Markus ovat molemmat joka tapauksessa Paavalin evankeliumin eteenpäin viejiä.

Jos siis Ilmestyskirja on opettavaista tarinaa, niin mistä on tarinan ainekset saatu? Ne tulevat Vanhasta testamentista, sieltä mistä Uuden testamentin tarinat ovat saaneet innoituksensa. Ilmestyskirja käyttää profeettojen kirjoja, etupässä Danielia, Jesajaa ja Hesekieliä, joissa on apokalyptisiä kohtia.

Jos lyhyesti käyn läpi Ilmestyskirjan sisällön, se voisi näyttää tällaiselta:

Alkuluvuissa Kristus esitetään voittajana, maailman hallitsijana, jonka miekka, eli siis hänen Sanansa, lyö Rooman valtakunnan miekan eli hallitsijan vallan. Sanoma, joka esitetään useille Paavalin perustamille seurakunnille, on perusteiltaan sama: kutsu marttyyriuteen. Voitto saavutetaan vain uhrautumisen kautta. Kristus on ensimmäinen uhri, hänet esitetään uhrilampaana, joka kuitenkin on voittaja. Hänen seitsemän sarveaan symbolisoivat jumalallista voimaa ja seitsemän silmää taas oikeudenmukaisen tuomarin hallitsemaa tietoa. Nuo silmät merkitsevät Jumalan kaikkinäkevyyttä, hänen kaikkialla läsnä olevan henkensä kautta. Seitsemän on jumalallinen luku. Yksi vähemmän kuin seitsemän eli kuusi viittaa paholaiseen, sillä piru pystyy pukeutumaan hyvään, vaikkei olekaan hyvä. Kolmasti peräjälkeen esiintyvä kuusi 666 painottaa samaa: luku voi olla jonkun henkilön numeerinen nimi, mutta se viittaa joka tapauksessa äärimmäiseen pahuuteen. Numeerisella nimellä tarkoitetaan sitä, että nimen jokainen kirjain saa vastaavan lukuarvon ja nämä lasketaan yhteen. Esim. (kreik) neron kaisar = (hepr) nrwn qsr tuottaa juuri luvun 666.

Sinetit, jotka murretaan yksi toisensa jälkeen, ja joista paljastuu kauhistuttavia asioita, ovat toistoa. Noina aikoina ainoa tapa vahvistaa sanomaa oli sen toisto, kun ei ollut mahdollisuutta alleviivaukseen tai muuhun tekstin korostukseen. Mutta marttyyrit ovat turvassa Jumalan alttaripöydän alla - siis lähimpänä häntä – odottamassa heidän verensä kostoa. Se tapahtuu kuitenkin vasta kun marttyyrien luku on tullut täydeksi.

Jos Jumala alkaisi kostonsa heti, jäisi monta tulevaa marttyyria osattomaksi hänen armostaan. Siksi tulee odottaa kunnes marttyyrien luku tulee täydeksi, on se sitten mikä tahansa – me emme sitä tiedä. 7. luvussa esiintyy luku 144 000. Luku on symbolinen. Tuhat merkitsee suurta joukkoa. Tuhannen moninkertaistaminen ja Israelin 12 heimon luvun neliöinti ( 12 x 12=144) alleviivaavat pelastettujen joukon moninkertaistumista. He ovat peräisin sekä juutalaisesta että muista kansoista (7:9). Marttyrit saavuttavat uhrikuolemansa tähden heti voittopalkinnon, mutta muut joutuvat kuolemansa jälkeen viimeiselle tuomiolle, jonka jälkeen vasta palkkio annetaan tai sitten ei.

Seitsemän enkeliä, joilla on seitsemän torvea (trumpettia, pasuunaa), julistavat tulevan tuhon ilmoituksen. Ensimmäiset neljä torvea julistavat maan neljän osan (meri, maa, joet ja taivas) kolmanneksen tuhoa. Viides ja kuudes torvi tuovat maahan heinäsirkat ja skorpionit, jotka viittaavat tuskalliseen aikaan, joka tulee kestämään kauan. Nopeaa loppua ei ole kärsiville odotettavissa. Vasta seitsemäs torvi tuo eteemme Jumalan valtakunnan täyteydessään. Sitä ennen täytyy kuitenkin pahan vielä temmeltää maan päällä.

Ennen seitsemättä torvea esiintyy kaksi marttyyria eli todistajaa (11. luku). Aiemmin teksti puhui marttyyreista yleisesti, mutta nyt tuodaan esiin kaksi yksilöä, jotka antavat todistuksen ristiinnaulitusta Kristuksesta. Todistajia tulee olla kaksi, sillä vasta kahden todistajan yhtäpitävä kertomus on Rooman lain mukaan luotettava. He ovat Paavali ja Pietari, jotka perustavat opetuksensa Vanhan testamentin Moosekseen (lain antaja) ja Eliaan (profeettojen edustaja). Nämä on kuvattu oliivipuina ja lampunjalkoina profeetta Sakarjan ennustuksen mukaisesti (Sak. 4:1-14). Vaikka heitä kohtaa Rooman taholta viha ja vaino, he nousevat kuolleista kolmantena päivänä kuten Jeesuskin.

Nainen ja lohikäärme on selvää tekstiä: Maria synnyttää Jeesuksen, jonka lohikäärme eli Rooman valtakunta haluaa niellä. Nainen on raamatussa aina jonkun joukon symbolina, ja tässäkin hän on kaikkien kristittyjen kuvana. Hänen seppeleenään on kaksitoista tähteä Israelin 12 sukukunnan mukaan. Myös EU:n lipun 12 tähteä liittyvät tähän traditioon: Eurooppa perustuu kristinuskoon. Maria esiintyy myös uuden Jerusalemin symbolina, kuten kuulemme laulettavan pääsiäisajan kanonin 9. veisussa:”Loista sinä uusi Jerusalem, loista kirkasta valoa! Sillä Herran kunnia on ylitsesi koittanut. Riemuitse sinäkin puhdas neitsyt...”  

Kaksi petoa, jotka nousevat merestä ja joille lohikäärme oli antanut valtansa, ovat Rooman keisareita, jotka ovat julistautuneet jumaliksi tai jumalten pojiksi (seitsenluku on Jumalan luku) ja joilla on valta ja voima tehdä mitä haluavat. Koska he ovat Jeesuksen eli Jumalan pojan kaltaisia - mm. saavat kuolettavan haavan, mutta toipuivat siitä - he eksyttävät monia. Se etteivät ihmiset voi myydä tai ostaa mitään, viittaa taloudelliseen kurimukseen, sillä ihmisten tappamisen sijaan johtaa elannon vieminen heiltä samaan lopputulokseen.

Kauhistuttavan kuvauksen jälkeen seuraa 14. luvussa seesteinen kuva lopputuloksesta, Jumalan voitosta. Samalla varoitetaan lipsumasta vainoojan lupauksiin: Jumala ei salli itseään pilkattavan. Hänen vihansa kohdistuu pahantekijöihin, kuten Paavali jo Roomalaiskirjeessä varoittaa (Room.1:18; 2:5,8; 5:9-10). Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää (Gal.6:7-8).

Jumalan vihan maljat 15. luvussa ovat peräisin Hesekielin kirjasta, jossa luvut 37-40 kuvaavat lopun aikojen taistelua Magogin maassa, sekä Uuden Jerusalemin eli Jumalan valtakunnan voittoa kaikista vihollisista. Gog ja Magog kuvaavat sitä joukkoa, joka taistelee Jumalan tahtoa vastaan, eivätkä ne ole mitään reaalisia valtakuntia. Ilmestyskirjassa lopullinen Jumalan voiton julistus tapahtuu samalta alttarilta, jonne marttyyrien sielut on koottu.

Roomaa kutsutaan portoksi, sillä raamatussa portto sanaa käytetään metaforana synnistä Jumalaa vastaan, erityisesti niistä jotka hylkäävät Israelin Jumalan ja lähtevät seuraamaan vieraita jumalia, joita Roomassa edustivat patsasjumalat ja jumaliksi julistautuneet keisarit. Myös Babylon tarkoittaa Roomaa, jolla on seitsemän kukkulaa (17:9) ja jota aikalaiset kristityt pitivät pahuuden pesänä.

Kirjan loppuluvut (19-22) on omistettu kuvaamaan Jumalan suurta voittoa vihollisista ja marttyrien osakseen saamaa kunniaa. Valkoisen hevosen ratsastaja on Jeesus Kristus, joka voittoisana sulhasena saapuu hääaterialle hohtavaan pellavapukuun puetun morsiamensa, vainot kestäneen kirkon, rinnalle. Näin alkaa Jumalan valtakunnan loppumaton aika, kuten Paavali korinttilaiskirjeessään kuvaa (1.Kor. 15:24-28). Valkoinen hevonen ja sen ratsastaja kuvataan ortodoksisessa ikonografiassa pyhän Gregorioksen ja Pyhän Dimitrioksen ikoneissa samassa merkityksessä. Marttyyrit ratsastavat Jeesuksen hyveillä ja tuhoavat keihäällään eli kestävyydellään pahan eli lohikäärmeen. Ei siinä tarvita mitään neito ja torni-satuja, vaan raamattu kertoo kaiken.

Vielä on yksi ongelma selvitettävänä, ja se on tuhatvuotinen valtakunta (Ilm. 20:1-6). Kaiken edellä kerrotun perusteella on selvää, ettei kyseessä ole mikään maanpäällinen, tuhat vuotta kestävä valtio. Ilmestyskirjan lukusymboliikan mukaan tuhat vuotta on määrittämätön, hyvin pitkä aika, ja se viittaa todennäköisesti siihen aikaan, jonka vainot tulevat kestämään. Johannes eli itse vainojen ajalla eikä voinut tietää kuinka kauan ne tulevat vielä kestämään. Hän tiesi vain, että pitkän aikaa, ja lopulta ne päättyvät. Paholainen on sidottu tänä aikana, mikä merkitsee sitä, että se käy taistelua, jota se ei voi voittaa, eikä se kykene vahingoittamaan Jumalan todistajia edes tappamalla heitä. Mehän tiedämme, että marttyyrien veri oli Kirkon siemen. Ilman marttyyrien todistusta ei Kirkko olisi niin nopeasti levinnyt ympäri maailmaa. Olihan sivustakatsojien mahdotonta ymmärtää, miksi kristityt alistuivat kuolemaan Jumalaansa ylistäen, jollei siihen ollut jotain syytä.

Johannes on lainannut paljon Hesekielin kirjasta ja myös suuren hääaterian kuvaus (Ilm. 19:17-) on sieltä peräisin (Hes. 39:17-). Hesekiel kertoo ensin taistelusta israelilaisia vastaan Magogin maassa ja Gog häviää taistelun. Sitten seuraa juhla-ateria, jossa linnut syövät mitä vihollisista on jäljellä. Näin Jumala osoittaa pyhyytensä kansalleen, ja kokoaa heidät taas omaan maahansa (eli taivasten valtakuntaan) ”ja israelilaiset tulevat tietämään, että minä olen Herra”.

Hesekielin kuvaus on Ilmestyskirjassa kuitenkin käännetty toisin päin. Ilmestyskirjassa esiintyy ensin tuhatvuotinen valtakunta eli vainojen aika. Sen jälkeen syödään juhla-ateria ja sitten vasta käydään tuo Magogin taistelu. Sillä halutaan osoittaa, ettei marttyyrien tule huolehtia viimeisestä hurjasta taistelusta, koska he ovat jo päässeet voittajiksi siitä hyökkääjästä, joka on sodan aiheuttanut. He ovat jo turvassa alttarin alla. Meidän ei tule lukea Ilmestyskirjaa ”tulevaisuuden historiana”, vaan kertomuksena siitä, millainen on se lopun aikojen luonne, joka vallitsi sinä aikana, jona kirja on kirjoitettu.

Johanneksen ilmestyksen viimeiset luvut kuvaavat Jumalan valtakuntaa, joka aikojen lopulla tulee voimassaan. Kristallivirta ja elämän puu kukoistavat. Yötä ei enää ole eikä auringon valoakaan tarvita, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. Jatkuuko elämä maan päällä, sitä ei tässä kerrota, mutta kerrotaan selvästi, että kuoleman jälkeen koittaa tuo odotettu Jumalan valtakunta, jonka temppelinä on Kaikkivaltias Herra Jumala. ”Ja Jumala on pyyhkivä heidän silmistään kaikki kyyneleet.” (7:17)

 

Pitäisikö meidän lukea raamattua? (Do we have to read Scripture?)

Meille Suomessa on itsestään selvää, että halutessamme voimme tarttua suomenkieliseen raamattuun ja lukea sieltä, mitä itse haluamme. Tämä käytäntö on peräisin luterilaisesta kirkosta. Ortodoksisissa kulttuureissa se ei ole ollut aina itsestään selvää. Vielä 100 vuotta sitten raamattuun tutustuminen tapahtui kirkossa, missä jumalanpalveluksessa luettiin raamattua ja ihmiset ottivat sen vastaan kuunneltuna, ei itse luettuna. Näin oli alusta alkaen: raamattua kuunneltiin. Suomen kansa osasi osia raamatusta ulkoa, koska oli kuunnellut niitä paljon, ei itse lukenut. 

Vasta 1800 luvun lopussa raamattu oli saatavilla itse luettavaksi Pipliaseuran käännös-, painatus- ja jakelutyön ansiosta. Myös kirkkoslaavinkielinen raamattu käännettiin tuolloin venäjäksi. Raamatun kääntäminen jokaisen omalle äidinkielelle on ollut hyvä asia, vaikka sekin on tuottanut ongelmia: käännetystä tekstistä voi joku löytää asioita, joita ei ole alkutekstissä. Monet alkukieliset sanat ja sanaleikit olivat kuultuina helposti ymmärrettäviä, mutta meillä ne ovat yliopistokoulutuksen saaneiden asiantuntijoiden hallussa, jos sielläkään. Onneksi raamattu – ainakin Uusi testamentti ja psalmit – on kirjoitettu siten, että sen pääkohdat tulevat aina oikein ymmärretyiksi, oli kieli mikä tahansa. 

Kuunteleminen oli se tapa, jolla kansa sai haltuunsa uudet aatteet ja vanhat tarinat. Tämä tapahtui nuotiolla istuen, tai jossain tilassa kokoontuen. Lähi-idässä miehet istuivat kahviloissa, ja yksi korkeammalle asetettu tuoli oli tarkoitettu lukijalle, jota muut kuuntelivat. Tämä on vieläkin Lähi-idässä nähtävisssä. Kirkko omaksui alusta alkaen tämän tavan, ja vanhoissa kirkoissa näkyy vieläkin korkealla paikka, josta evankeliumia ja muita kirjoituksia luettiin. Paikka näyttää meikäläisittain saarnatuolilta, mutta se oli nimenomaan tekstien lukemista, ei saarnoja varten. Luostareissa tämä käytäntö on vielä voimassa aterioiden aikana, vaikka lukija ei yleensä kovin korkealta tekstiä kuulutakaan. Kuunneltu painui hyvin mieleen aikana, jolloin ei ollut kokoaikaista informaatiotulvaa sitä hajottamassa kuten meillä nykyisin.

Kirkkoon syntyi jo varhain lukemisen sykli, joka palveli raamatun oikeaa ymmärtämistä. Ja sama teksti kertautui joka vuosi. Jos osallistui sunnuntaisin ja juhlina yhteiseen jumalanpalvelukseen, sai vuoden mittaan täyden annoksen tietoa raamatun sisällöstä ja hymnit selittivät sitä siten kuin kirkko oli sen alunperin tulkinnut. Juhlan ja sunnuntain liturgian ensimmäinen osa oli pyhitetty raamatun luvulle. Kun ensin oli opetus kuultu, saatettiin sen antamien ohjeiden mukaisesti siirtyä toiseen osaan eli murtamaan leipää ja nauttimaan viiniä.

Ortodoksinen kirkko on parhaiten säilyttänyt alkuperäisen raamatun kuulemistavan. Alkukirkko jo rakensi lektionaarioita, joista seurakunnan lukija (lektor) sai tiedon siitä, mitä oli milloinkin luettava. Lukija otti usein kirkon ainoan evankeliumin ja epistolakirjan kotiinsa harjoitellakseen siellä tulevan sunnuntain tekstien lukua. Tästä meille on säilynyt tietoa varhaisissa marttyyrikertomuksissa. Kun keisarin edustajat sitten tulivat kirkkoon ja vaativat saaliikseen kirkon pyhiä kirjoja, saatettiin sanoa, että kirjat ovat lukijan kotona. Ja lukija oli silloin tietysti hengenvaarassa...

Kun raamatussa puhutaan mietiskelystä tai muistelemisesta, on sanan takana hepreankielen haga, joka tarkoittaa kirjaimellisesti mutista itsekseen. Tämä taas tarkoittaa, että henkilö toistaa kuulemiaan lauseita niitä hiljaa mutisten. Hän ei siis pohdiskele, mitä tämä mahtaa tarkoittaa, vaan hän toistaa sitä, minkä on kuullut ja siten painaa sen syvemmälle mieleensä. Tämä sana esiintyy esim. psalmeissa 1:2, 63:7 ja 77:13.

Pitäisikö meidän siis lukea kotona raamattua? Ortodoksiseen kalenteriin on merkitty kullekin päivälle omat lukukappaleensa, joita voi kotona lukea, jos ei kirkkoon pääse. Ja voihan raamattua lukea isoina annoksina, jotta tietäisi, mitä siellä on. Mutta jos ryhdyt miettimään, mitä tämä kohta sinulle tarkoittaa, ja alat selittää sitä peilaten itseesi, saatat mennä metsään. Raamattua ei ole kirjoitettu meitä varten – tosin meillekin – vaan aivan toisenlaisille ihmisille toisenlaisessa maailmantilanteessa. Sen opetus on tarinoissa, joilla on alku ja loppu, eikä yksittäisiä lauseita ole lupa irrottaa kokonaisuudesta.

Kuunteleminen on myös nykyisin aika yleistä, esim. podcastien ja äänikirjojen kautta. Raamattukin on saatavissa äänikirjana. Myös tarinat ovat nykyisin muotia, ja sitä ne ovat olleet aina. Kun kerrotaan tarinaa, samalla tiedotetaan siitä ilmi käyvää ideaa tai tapahtumaa. Näin on ollut aina, myös raamatussa.

Galilea ja Jerusalem

Nämä sanat esiintyvät usein Uudessa testamentissa. Ovatko ne vain paikkakuntien nimiä, vai olisiko niillä muutakin sanomaa?

Raamatun kirjoittamisen aikoihin paperi (eli pergamentti tai papyrus) oli kallista, eikä sitä kannattanut käyttää turhiin maalailuihin. Kaikki mitä kirjoitettiin, oli oleellista ja tärkeää.

Juudean provinssissa oli toki kaupunki nimeltä Jerusalem, ja pohjoisessa oli paikkakunta, jota kutsuttiin Galileaksi. Mutta näihin sanoihin sisältyy myös opetus.

Galileassa Jeesus aloitti julkisen toimintansa kaikkien evankeliumien mukaan (Matt. 4, Mark.1, Luuk. 4, Joh.2). Tämä on tärkeää siksi, että lukija tai kuulija ymmärtää, että Galileasta lähti sanoma liikkeelle ja sieltä se levisi muualle. Markuksen evankeliumin ylösnousemuskertomuksessa kohtaamme nuoren miehen, joka kehottaa opetuslapsia menemään Galileaan: ” Siellä te saatte hänet nähdä” (Mark. 16:5-7). Oliko siis tehtävä jalan tuo vaivalloinen matka etelästä pohjoiseen jotta voisi tavata Herran? Siitä ei ole kysymys.

Galilea oli Jesajan kirjasta lähteneen käsityksen mukaan juutalaisten mielissä ”muukalaisten Galilea”(Jes. 8:23). Jeesuksen aikana asujamisto koostui tosin enimmäkseen juutalaisista (arkeologian mukaan), mutta nyt ei ajatellakaan todellista tilannetta, vaan sitä minkä Vanha testamentti aiemmin oli julistanut. Uusi testamentti pohjautuu Vanhaan testamenttiin eikä historiaan. ”Muukalaiset”, joilla ei ollut lakia ja jotka palvelivat patsaita jumalina, olivat syntisiä. Mutta raamattu ilmoittaa, että juuri näiden ”syntisten” keskeltä nousi pelastus, sillä Jeesus asui muukalaisten Galileassa.

Jeesuksen sanoma lähti siis Galileasta eikä Jerusalemista. Jerusalem ei ollut Jumalan sanoman lähde, vaikka tuo sanoma tulikin Jerusalemin kautta. Viesti oli tarkoitettu kaikille kansoille, mutta myös Jerusalemille. Se joko hyväksyttiin tai hylättiin. Kun opetuslapsia ylösnousemuskertomuksessa kehotetaan menemään Galileaan, heitä kehotetaan itse asiassa menemään muukalaisten eli pakanoiden luo viemään heille sanomaa pelastuksesta.

Miksi on tärkeää, että tuo sanoma ei tullut Jerusalemista? Siksi, että tuo sanoma oli siitä Jerusalemista, joka on ylhäällä eli taivasten valtakunnasta, ei maallisesta Jerusalemista. Jerusalemissa olivat temppeli, juutalaisten johtomiehet ja koko valtaapitävien eliitti. Määräysvalta oli sillä itsetyytyväisellä väellä, joka oli sitä mieltä, että he määrittivät sanoman. He eivät kuitenkaan voineet kontrolloida Jeesuksen sanomaa, vaan pikemminkin tuo sanoma kontrolloi heitä, eli he olivat sanoman kohteena siinä missä kaikki muutkin. Kun raamatussa puhutaan Jerusalemista, hyvin usein viitataan taivaalliseen Jerusalemiin eli Jumalan valtakuntaan. Me historiaan kiinnittyneet länsimaiset ihmiset näemme aina edessämme vain maallisen Jerusalemin temppeleineen ja Pyhän Haudan kirkkoineen.

Jumalan sanoma oli kuitenkin kätketty kirjoituksiin itseensä. Siksi Jerusalemin auktoriteettien piti valita, alistuisivatko he tälle sanomalle vai ei. He päättivät kapinoida ja ristiinnaulita Jeesuksen He eivät siis alistuneet Jumalan sanomalle, vaan pitäytyivät itse luomissaan säädöksissä. Tämä vastaa siihen monesti mietittyyn kysymykseen, miksi Paavali painottaa ettei kenenkään tule alistua juutalaisten perinnäissäännösten noudattamiseen.

Enkeli sanoo tyhjällä haudalla: ”Hän menee teidän edellänne Galileaan”(Matt. 28:7). Näin Jeesus evankeliumin lopussa kutsuu kaikkia menemään alkuun eli Galileaan, josta opetus alkaa, ja kehottaa meitä elämään sitä elämää, jonka Jeesus on asettanut esikuvaksemme evankeliumeissa.

(Fr. Aaron Warwick)   Merja Merras

Kirkon juhlien alkuperä (The Origin of the Feasts of the Church)

 Olen aikoinaan pohtinut paljonkin, mistä ovat peräisin ne kirkkovuoden juhlat, joita nykyään vietetään ympäri maailmaa, ja kirjoittanut aiheesta kirjankin. Raamatusta löydämme vain muutamat niistä. Jos kerran raamattua ei pidä ottaa historiallisena kirjana, - kuten nykyään melko yksimielisesti todetaan -, miksi juhlat kuitenkin näyttävät historiaan kiinnittyviltä, kuten Jeesuksen ja Neitsyt Marian syntymäjuhlat. Asialle löytyy selitys muualta kuin historiasta.

Kristuksen juhlat ovat aika selviä: Kristuksen syntymää muistetaan kerran tapahtuneena tosiasiana, eikä sen päivämäärä ole ollut muinoin oleellinen. Me olisimme siitä nyt kyllä kiinnostuneita, mutta mihin tuota tietoa tarvitsemme? Emme ainakaan pelastukseksemme, jota varten raamattu on kirjoitettu, sillä ”Nämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte...” (Joh. 20:31) Meidän kalenterissamme päiväksi on vakiintunut 25.12. ihmisten päätösten monivaiheisena seurauksena.

Kristuksen temppeliintuomisen juhlalla, jota vietetään 2.2., on myös juurensa raamatussa (Luuk. 2:21-39) ja sillä on oma pelastushistoriallinen merkityksensä. Päivämäärä on sidoksissa Kristuksen syntymän juhlaan, koska Mooseksen lain mukaan temppeliintuominen tapahtui 40. päivänä syntymästä (3. Moos.12:1-7). Yhtä vähän kuin joulu ei tämäkään juhla ole mihinkään historialliseen päivään sidottu.

6.1. vietettävä epifania (teofania) juhla, Jumalan ilmestymisen juhla, on ollut pääsiäisen ohella kristikunnan vanhimpia juhlia. Juhlan alkuperäinen teema oli pelastuksen laaja käsite, johon kuului Jumalan voidellun (Kristuksen) tuleminen ihmiseksi, ihmisen katumus ja hänen muutoksensa kasteen kautta takaisin alkuperäiseen, ennen syntiinlankeemusta olleeseen kunniaan. Juhlassa tuotiin esille kaikki se, mikä todistaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, kuten taivaallisten sotajoukkojen ilmestyminen ja magien vierailu Jeesuksen syntymän yhteydessä, hänen kasteensa, jossa Isän ääni todisti Pojasta, veden muuttuminen viiniksi Kaanan häissä, ja Kristuksen kirkastuminen vuorella. Nämä teemat näkyvät varhaisissa kirkon raamatunlukuluetteloissa eli lektionaarioissa. Epifaniaa vietetään nyt 6.1. mutta sekään päivämäärä ei ole historiallinen, vaan syntynyt monien asiaan vaikuttaneiden seikkojen yhteenliittymänä. Nykyisin epifania juhlan pääteemana on Kristuksen kaste, joka on uskovien kasteen esikuvana.

Kristuksen kirkastumisen juhla 6.8. ei myöskään ole historiallinen, vaan opetuksellinen. Päivämääränsä se on saanut jostain tunnetusta varhaiskirkon kirkkorakennuksesta, joka oli pyhitetty Kristuksen kirkastumiselle ja jonka vihkimisjuhlaa eli enkainiaa oli vietetty juuri 6.8.

Kristuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemista vietettiin alussa samana päivänä, jolloin puhuttiin Kärsimyspääsiäisestä. Tämän juhlan päivämäärä on vaihdellut alkukirkon aikana, kunnes se vakiintui nykyiselle kohdalleen, kevätpäivän tasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeiseksi sunnuntaiksi. Myöhemmin ristinkuolema ja ylösnousemus eriytettiin kahdeksi toisiaan lähellä olevaksi muistopäiväksi: perjantaiksi ja sunnuntaiksi, kuten raamatun kertomukset osoittavat. Jälleen kerran eivät päivämäärät nouse historian lehdiltä, vaan näiden tapahtumien muistaminen ovat pelastuksen sanomana ihmiskunnalle.

Palmusunnuntai viikkoa ennen pääsiäistä on myös yksi kahdestatoista Kirkon suurista juhlista. Herran Jerusalemiin ratsastamisen lisäksi aiheisiin kuuluu Lasaruksen kuolleista herättäminen ennakoimassa Kristuksen ylösnousemusta. Päivä on tietenkin sidottu itse pääsiäisen päivämäärään.

Helatorstai ja helluntai ovat alunperin olleet yksi ja sama juhla, jossa muisteltiin Jeesuksen taivaaseen menemistä ja Hengen lähettämistä. Juhlien päivämäärät ovat sidoksissa pääsiäiseen, joten nekään eivät ole historiaan kiinnittyviä. Jo 300-luvulla juhlat eriytyivät kahdeksi, ja niiden aika on saatu raamatusta: Kristus näyttäytyi opetuslapsilleen 40 päivän ajan ja nousi sitten taivaaseen (Apt.1:3-9). Näin helatorstaita vietetään 40. päivänä pääsiäisestä. Helluntai oli juutalaisten viljankorjuujuhla, jota vietetään 50. päivän kuluttua juutalaisten pääsiäisestä (3. Moos.23:4-5,15-16). ”Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla” ja Pyhä Henki laskeutui heidän päälleen. Tämän luemme Apostolien teoista 2:1-4.

Kun sitten ajattelemme Neitsyt Marialle omistettuja juhlia, on edessämme sama historiattomuus. Koska raamattu ei kerro meille juuri mitään Neitsyt Mariasta, on ollut tapana mennä ns. apokryfisiin evankeliumeihin etsimään tarkempaa tietoa. Tämä on turhaa. Raamatussa on kaikki se, mitä me tarvitsemme ymmärtääksemme Jumalan pelastussuunnitelmaa. Neitsyt Marian syntymästä ei raamattu kerro meille mitään, mutta koska hän on ollut olemassa, on hän myös syntynyt. Hedelmättömistä vanhemmista syntyminen, joka on apokryfisten evankeliumeiden antama tieto, on toisinto profeetta Samuelin alkuperästä (1. Sam 1), ja tarkoituksena on painottaa Iisakista alkaen, miten erityistä tehtävää varten syntyvä lapsi on myös alkuperältään erityinen. Tätä juhlaa vietetään 8.9. ja päivämäärä on saanut alkunsa jälleen varhaiskirkon jonkun merkittävän kirkon enkainia juhlan päivämäärästä.

Neitsyt Marian temppeliinkäynnin tapahtumat voidaan lukea jälleen vain apokryfisestä evankeliumista. Kertomus on kirjoitettu Herran temppeliintuomisen teemaa mukaillen ja sen tarkoituksena on osoittaa, että Maria – kuten Jeesuskin - oli valmistautunut suureen tehtäväänsä Jumalan pelastushistoriassa. Juhlaa vietetään meillä 22.11. jonkin varhaiskirkon merkittävän kirkon enkainia juhlan päivämäärän mukaan.

Neitsyt Marian ilmestymisen juhlaa, jota voidaan nimittää myös ilosanoman juhlaksi, vietetään 25.3. ja se on raamatullinen juhla. Siitä voimme lukea Luuk. 1:26-38. Päivämäärä on sidoksissa Kristuksen syntymään, sillä osoittaakseen Kristuksen olevan tosi ihminen, on Kirkko päättänyt muistaa enkelin ilmoitusta Jeesuksen syntymästä tasan yhdeksän kuukautta ennen joulua.

Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhla 15.8. on merkittävä juhla, sillä se opettaa mitä tapahtuu kristitylle hänen nukuttuaan kuoleman uneen. Samoin kuin Marian kohdalla, myös yksittäiselle kristitylle Jeesus itse tulee kunniassaan noutamaan häneen uskovan sielun. Kristuksen kuolema oli niin ainutkertainen, ettei siitä ole kristityn kuoleman esikuvaksi, mutta Marian kuolema sopii siihen erinomaisesti, olihan hän kirkon ja kristittyjen esikuva. Sellainen Maria on kaikkialla, missä hän raamatussa esiintyy.

Vielä on kirkossa yksi juhla, joka kuuluu kahteentoista suureen juhlaan: Pyhän ristin löytämisen ja ylentämisen juhla 14.9. Tämä on ainoa suurista juhlista, jolla on alkuperänsä historiassa. Kronikkalähteet kertovat, miten Jeesuksen risti löydettiin 300-luvulla Jerusalemissa tehtyissä kaivauksissa ja ylennettiin uskovien kunnioitettavaksi. Paikalle rakennettiin kirkko, jonka ensimmäistä enkainia juhlaa vietettiin 14.9. ja sieltä päivämäärä levisi muualle kristikuntaan. Vaikka juhlalla on alkuperänsä historiassa, on sen merkitys kuitenkin opetuksellinen: se muistuttaa ristin pelastavasta armosta.

* * * * * * *

Näin huomaamme, ettei raamattu ole historiaan sidottua, eikä se ole kiinnostunut ajanmäärityksistä tai tarkoista historiallisista päivistä. Apostoli Paavalikin varoittaa pakanallisten päivämäärien ja tapojen noudattamisesta (Gal. 4:8-11; Kol.2:16-19).

Ennen vanhaan olivat ihmiset raamatun ymmärtämisessä riippuvaisia siitä, että joku luki sitä heille. Näin syntyi kirkkovuoden juhlien sykli. Kerran vuodessa – ja aina toistuen – kuulemme kirkossa luettavan pelastushistorian alusta loppuun. Raamatun opetus on kirkossa puettu suurten juhlien teksteihin, joita kuulemme sekä luettavan raamatusta että laulettavan kliirossilta. Näin emme tarvitse raamatunselitysoppaita tai dogmatiikan oppikirjoja. Kun käymme suurina juhlina kirkossa, kuulemme kaiken oleellisen mitä tarvitsemme ymmärtääksemme, mitä Jumala meiltä odottaa ja mikä on pelastuksemme ehto. Opettaessaan Kirkko rukoilee, mutta rukoukset ovat myös opetusta.

Miekka ja siemen (a Sword and a Seed)

 ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan...” (Matt. 10:34)

Tätä lausetta on joskus käytetty perusteena sotavoimien hyväksymiselle, ja sille, ettei maailma tule toimeen ilman aseita. Sellaisesta ei tässä kuitenkaan puhuta, sillä jatkosta käy ilmi, että kyse on erimielisyydestä Jeesuksen opetuksen vastaanottamisessa. Miekalla voidaan jakaa kahtia, ja siitä on tässä kysymys: Aina kun evankeliumia pidetään esillä, ilmenee että yksi ottaa sen vastaan ja toinen hylkää sen (Matt. 24:40-41).

Matteuksen 24. luvussa on kirjoitettu lopun ajan merkeistä, ja myös seuraavassa 25. luvussa kerrotaan viimeisestä tuomiosta. Tuho on tulossa, ottakaa vaarin evankeliumin sanasta, miten voitte pelastautua tuholta. Kymmenen morsiusneidon kertomus näiden varoitusten välissä tuo esille Matteuksen evankeliumin ytimen: ”Olkaa alati varuillanne, sillä te ette tiedä minä päivänä teidän Herranne tulee.” Jos Herran päivä – se joka lopettaa tämän maailmanajan - viipyykin, tulee jokaisen osalle kuitenkin se päivä, jolloin he jättävät tämän maailman ja siirtyvät viimeiselle tuomiolle. Tuo päivä on heille silloin sama kuin Herran toinen tuleminen maan päälle.

Kun kymmenen morsiusneidon kertomuksessa puhutaan öljystä, joka loppui tyhmiltä, on kyseessä myös merkittävä sanaleikki: öljy ja armo ovat samaa juurta kreikankielessä. Se jolla on öljyä, sillä on myös armoa. Öljyä käytettiin sairauksien parantamisessa, ja öljy eli armo parantaa myös henkiset vammat, kuten synnin. Öljytön lamppu ei pala, eli omiaan puhuvan julistuksella ei ole voimaa. Mutta jos lampussa on öljyä eli armoa, sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.

Evankeliumin sana on se siemen, joka pannaan maahan, vain se voi antaa kasvun. Maa ei voi tuottaa yksin mitään. Jos siemen ei ole oikea, ei myöskään kasvu ole oikea. Maata ei voi syyttää. Jesajan kirjassa tämä sanotaan selvästi: ”Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa, vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja veroo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.” (Jes. 55:10-11) Markuksen evankeliumissa tämä sanotaan seuraavasti: ”Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään...” (Mark.4:26-29)

Paavali ohjeistaa Timoteusta: ”Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, jolla ei ole tarvetta hävetä työtään ja joka käsittelee totuuden sanaa oikein” (2.Tim.2:15). Nykyajan ongelma onkin siinä, levitämmekö juuri sitä sanaa, mikä on raamatussa, vai levitämmekö omia ajatuksiamme siitä. Meille ei siis ole annettu muuta tehtäväksi kuin kylvää Jumalan Sanaa eli pitää evankeliumin totuutta esillä. Sato syntyy itsestään, jos olemme kylväneet oikean siemenen. Mutta meidän on oltava valmiit huomaamaan, ettei Sana saavuta kaikkia. Yksi ottaa sen, mutta toinen hylkää.

Jos et tiedä miten tekisit Jumalan työtä, on kaksi vaihtoehtoa: levitä Sanaa tai elä Sanan mukaisesti. Jos et ole varma siitä, miten Sanaa tulisi levittää, älä tee sitä, vaan sen sijaan elä Sanan mukaisesti. ”Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy.”(Joh. 15:16) ”Rukoilemme, että... kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa.” (Kol. 1:10)

Maan tomu ja kuolema (The dust of the earth and the death)

Raamattua tulisi lukea ilman yhtäkään ennakko-odotusta tai selitystä, vain sellaisena kuin se on. Mutta meille on jo koulusta lähtien opetettu käsitys raamatun ”teologiasta” eli selitys siitä, mitä se todella meille kertoo. Esimerkiksi olemme kuulleet usein sanottavan, että ne jotka pääsevät taivaaseen, pääsevät sinne Jumalan armosta, mutta ne jotka joutuvat kadotukseen, joutuvat sinne omasta syystään. Lisäksi olemme kuulleet ns. predestinaatio-opista, jossa opetetaan, että Jumala on ennalta määrännyt jotkut ihmiset kadotukseen ja jotkut taivaaseen. Tämä ei kuitenkaan koskaan ole ollut ortodoksisen kirkon opetusta, vaan se on pikemminkin raamatun väärin ymmärtämistä. Se minne kukin joutuu kuoleman jälkeen, on Jumalan antaman tuomion tulosta, ja Jumalalla on siihen perusteensa: hän tuomitsee sen mukaan, mitä kuulee meidän tehneen. ”Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä... He nousevat haudoistaan -hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylönousemukseen. Omin neuvoin minä (Jeesus) en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan, mitä kuulen, ja tuomioni on oikea, sillä minä (Jeesus) en pyri toteuttamaan omaa tahtoani, vaan lähettäjäni (Jumala) tahdon... Älkää luulko, että minä teitä Isäni edessä syytän. Teidän syyttäjänne on Mooses (eli Mooseksen laki).” (Joh. 5:28-30; 45-46).

Tuomion perustana on siis Moosekselle annettu laki, jonka me olemme kyllä kuulleet, mutta olemmeko noudattaneet sitä? Tästä on hyvä esimerkki Siinain vuorelle kokoontunut Israelin kansa. He ovat päässeet pois Egyptin orjuudesta tullakseen lain antamisen vuorelle. Siellä tehdään diili: joko noudatatte näitä käskyjä ja minä vien teidät teidän omaan maahanne, tai ette noudata, jolloin ette pääse myöskään luvattuun maahan. Niinhän siinä kävi, että he eivät totelleet lakia eivätkä päässeet päämäärään. Heitä kohtasi 4o vuoden erämaavaellus ja kuolema erämaassa: ”Totisesti, te ette pääse siihen maahan, jonka minä olen kättä kohottaen luvannut antaa teille asumasijaksi... Mutta teidän lapsenne... minä vien sinne, ...teidän ruumiinne kaatuvat tähän erämaahan.” (4.Moos. 14:30-32) Se luvattu maa, johon me olemme matkalla, on taivasten valtakunta.

Me tiedämme, että ihminen on maan tomua, sillä maan tomusta Jumala heidät loi, ja siihen samaan maahan me jälleen palaamme. Ihminen ei siis lakkaa milloinkaan elämänsä aikana olemasta vain maan tomua. Ja tuo tomu ('afar eli irtonainen maa-aines, jota tuuli kuljettaa) oli olemassa jo 'adamassa, maassa, jonka Jumala loi. Maan tomua ei erikseen luotu. Mutta tuolle tomulle voidaan tehdä jotain, ja Jumala teki: hän loi siitä ihmisen. Luominen on fuktionaalista, toimintaa. Astia ei tule itsestään savesta, vaan joku muovaa saven uuteen muotoon. Näin toimija ja toiminta on aina tärkeämpää kuin itse aine. Samoin me ihmiset emme ole mitään ennen kuin meidät muovataan, ja kuten saviastialla on erilaisia käyttötarkoituksia, samoin on ihmisillä. Mutta me palaamme jälleen tomuksi, ja se on kaikkien kohtalo, mutta tärkeää tässä on se kuka meidät loi ja miksi. Jumalan on viimeinen sana, ”ja viimeisenä hän on seisova multieni päällä”, kuten Job on sanonut (Job 19:25).

Entä sitten armo, josta kuulemme herkeämättä saarnattavan siellä ja täällä? Eikö Jumala sitten armahdakaan syntistä? Niin kuin maallisessa oikeudenkäynnissä tuomari tuomitsee sen mukaan kuin todisteet osoittavat, samoin tekee myös Jumala. Sen jälkeen hänellä -kuten maailmassakin– on oikeus armahtaa rikoksen tehnyt, eli syntinen ihminen. Mutta tämä ei ole automaatti. ”Minä annan anteeksi kenelle tahdon ja armahdan kenet tahdon...” (2.Moos. 33:19; Room. 9:15) Meillä on siis lupa pyytää armahdusta, mutta vasta kun olemme katuneet tekojamme. Parasta olisi, jos katuisimme jo eläessämme ja saisimme anteeksiannon kirkon piirissä, sillä ”jolle te (apostolit) annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut” (Joh. 20:22-23). Niitä syntejä, jotka olemme tunnustaneet ja katuneet jo eläessämme, ei enää tuoda eteemme viimeisellä tuomiolla. Jumalan armo on siis keskellämme jo täällä maailmassa, ja erityisesti kirkon piirissä, kuten raamatussa on sanottu.

 

Yliopisto ja Abrahamin usko (University and the trust of Abraham)

 Vuosikymmeniä sitten istuin Helsingin yliopistossa luennolla, jossa arvostettu professori luennoi raamatun alkukertomuksista. Nyt oli käsittelyssä Abrahamin koetus: Iisakin uhraaminen (1.Moos. 22). Ensin käytiin teksti huolellisesti läpi alkukielellä, selitettiin verbimuodot sun muut oleelliset. Sitten professori piti tauon ja sanoi hitaasti: "Minä en oikeastaan tiedä, mitä tämä tämä kertomus alkuperältään oikein tarkoittaa." Yliopisto-opetuksessa piti nimittäin siihen aikaan ensin ryhtyä etsimään tarinan juurta muinaisitämaisesta maailmasta ja löytää yhteyksiä siihen. Mutta tähän oli tarjolla vain Moolokin kita, jonne jumalat käskivät heittää lapsensa. Onneksi yliopistossa on nyttemmin alettu ymmärtää raamattua kirjallisuutena, ja se avaa uusia näkökulmia.

Mitä voi siis kertomus Iisakin uhraamisesta tarkoittaa Vanhassa testamentissa?  Uudesta testamentista ei toki ole lupa etsiä sille vertauskuvaa, sillä Uusi testamentti kirjoitettiin paljon myöhemmin. Siksi professori oli neuvoton. Silloin minä tajusin, ettei yliopisto ole se instanssi, josta löydämme selitykset raamattuun, vaikka sitä varten olin yliopistoon tullut. Mutta mistä sitten? Päätin lähteä etsimään vastausta tähän. Ja etsivä löytää, kolkuttavalle avataan!

Ratkaisu ei kuitenkaan ollut helppo eikä suoraviivainen. Oli käännettävä täysin ajattelua koko raamatun suhteen, ei vain jonkun yksittäisen kertomuksen osalta. Ja "to make a long story short" tässä on vastaus.

Vanhan testamentin kirjat eivät ole historiaa. Ne liittyvät toisiinsa, mutta eivät aikajärjestyksessä, vaan sen mukaan mitä asiaa halutaan selvittää. Mooseksen kirjat ja profeettojen kirjat on kirjoitettu samaan aikaan, ja niillä on sama tarkoitus: osoittaa, ettei Israel ole täyttänyt Jumalan käskyjä, ja mitä siitä seuraa heille, ja myöhemmin myös muille.  Jes. 53:7:ssä luemme tutun kertomuksen karitsasta, joka viedään teuraaksi: "Ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut". Alkutekstissä on sekä Iisakin uhraamisessa että kyseisessä Jesajan kirjan jakeessa alkutekstissä samantapainen ilmaisu: hasse le'ola = [se] lammas polttouhriksi, ja kasse lattevah = niinkuin lammas teuraaksi. Näillä kahdella kertomuksella on siis yhteys raamatun kirjoittajan mielessä.

On varsin ilmeistä, että Jesajan 53. luku viittaa joskus tulevaisuudessa tapahtuvaan uhriin. Sekä Iisak että Jeesus tulivat uhriksi Jumalan tahdosta. Jeesus ei uhrannut itse itseään, kuten joskus kuulee väärin sanottavan, vaan Jeesus hyväksyi vain Jumalan tahdon. Samoin Iisak hyväksyi Jumalan tahdon, sillä hän kuuli, miten Abraham sanoi: "Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi". Iisakin jalat sidottiin (haqad) yhteen uhrialttarin päällä. Arabian kielessä verbiä sitoa käytetään myös liiton solmimisessa. 'Aqeda on myös solmu. Jeesuskin sidottiin, kun hänet annettiin Pilatuksen käsiin (Matt. 27:2). Sitominen merkitsee, että sidottu jää siihen ja hyväksyy sitojansa tahdon.

Olen jo aiemmin käsitellyt sanaa jachid, erityinen, ainoa laatuaan. Tämä sana esiintyy Iisakin uhraamisen kertomuksessa kolmasti: "Ota Iisak, ainokainen (jachid) poikasi, jota rakastat, ja uhraa hänet polttouhriksi..." (2.jae) "Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista (jachid) poikaasi" (12. jae), "sen tähden että...et kieltänyt minulta ainokaista (jachid) poikaasi, minä runsaasti siunaan sinua... (16. jae)  Kolme kertaa esiintyvä sana vahvistaa Jumalan lupauksen tulevan todeksi. Kun kirkossa laulamme saman veisun kolmesti me tahdomme vahvistaa veisun sanoman raamatullisella tavalla, eikä kyseessä ole tekstin mieleen painaminen, vaikka kyllä se siihenkin auttaa.

Abraham selvisi koetuksestaan kuuliaisuutensa tähden, ja tätä Paavali painottaa roomalaiskirjeessään: "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi", ts. oikein toimivaksi. Pistis tarkoittaa kyllä uskoa, mutta usko ei ole päässä viipyilevää uskomisen tunnetta, vaan se on luottamusta Jumalan huolenpitoon, se on kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Näin Paavali sanoo Filippiläiskirjeessään: "(Jeesus) nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti." (Fil.2:8)

Mitä Abraham sitten uskoi, että Jumala saattoi julistaa hänet oikeamieliseksi?  Että Jumala on olemassa ja on luonut kaiken?  Se ei riitä. Se on vain perusta, jolle luottamus rakentuu. Muutakin tarvitaan. Luottamusta siihen, että Jumala toteuttaa lupauksensa ja hänen, Abrahamin, on vain tehtävä se, minkä Jumala on tehtäväksi antanut. Ja sitä samaa meiltäkin odotetaan. Se on uskon sisältö.