Manna ja ehtoollinen (Manna and the Holy Communion)

Tunnemme kaikki Vanhan testamentin kertomuksen mannasta, jota israelilaiset söivät erämaassa ja siten pysyivät hengissä erämaavaelluksen 40 vuoden aikana. Mutta he kuolivat kuitenkin ennen pitkää, kukaan ei jäänyt henkiin. (2. Moos.16; 4.Moos.14:26-35) Manna ei siis taannut heille ikuista elämää.

Johanneksen evankeliumissa ei ole ehtoollisen asettamisen sanoja, mutta Jeesus kertoo siellä mannasta ehtoollisen esikuvana: "Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet...Minä olen se elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja joka syö tätä leipää, elää ikuisesti." (Joh. 6:48-58)

Jos asia olisi niin yksinkertainen, että "tätä leipää syövä" saisi aina osakseen ikuisen elämän, ei paljon opetusta tarvittaisikaan. Mihin raamattua silloin tarvittaisiin?

Asiaan liittyy todella muutakin. Kun Jumala kutsui Mooseksen viemään Israelin kansan pois Egyptistä faaraon orjuudesta, hän ei tarkoittanut, että he olisivat sen jälkeen vapaita kuin taivaan linnut. Ei, heidät vietiin toisen kuninkaan – nimittäin Jumalan - palvelukseen. Ja heidän uuden isäntänsä talon säännöt annettiin heille Siinailla. Tätä lakia noudattaen he tulisivat perimään ihanan maan asuttavakseen.

Yhteinen ateria oli muinoin itämailla samoin kuin Rooman valtakunnassa tärkeä asia. Perhekunta kokoontui vanhinten johdolla syömään ja keskustelemaan, usein myös kuuntelemaan vanhojen opetusta elämästä, sillä nämä olivat kokeneita ja tiesivät miten elämä kulkee. Myöhemmin aterian järjestys on muuttunut ehkä niin, että lapset kertoivat koulukokemuksistaan, ja ehkä kysyivät vanhemmilta, miten asia oli heidän lapsuudessaan. Näin oli vanhemmilla tilaisuus opettaa lapsiaan sillä kokemuksella, mikä heille oli elämän myötä karttunut. Pääasia on se, että aterian suoma tilaisuus keskinäiseen kanssakäymiseen oli kaikille opetukseksi ja rakennukseksi. Tälle ajatukselle on myös ehtoollinen rakennettu.

1. korinttilaiskirjeessä on annettu ohjeita oikeanlaisen ehtoollisen viettämiseen ("Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö ja juo tästä maljasta... joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa" 11:27-29). Paavalin aikana ehtoollisen vietto ei paljoa eronnut normaalista perheateriasta, mutta meidän aikanamme on toisin. Ehtoollista ei kukaan enää voi sekoittaa normaaliin perheateriaan. Ymmärrämme kyllä, että kyseessä on pyhä ja tärkeä asia. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että Herran käskyjen noudattaminen kuuluu myös ehtoollisen luonteeseen? Me emme syö ja juo muuten vain, vaan julistaaksemme Herran kuolemaa ja hän kuoli, "jotta me alkaisimme elää uutta elämää", eli siis Jumalan tahdon mukaista elämää. "Ennen annoitte itsenne pahuuden palvelukseen...Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät" (Room. 6:4, 20-22).

Tämä sama ajatus on säilynyt halki vuosisatojen ortodoksisen kirkon elämässä. Liturgia, jossa ehtoollinen nautitaan, koostuu kahdesta osasta: opetuksesta ja leivän murtamisesta. Molemmat kuuluvat yhteen. Meillä ei voi olla vain toista tai toista, kuten on esim. luterilaisessa kirkossa, jossa on sanajumalanpalvelus ja ehtoollisjumalanpalvelus, ja pappi voi itse päättää kumman toimittaa sinä sunnuntaina. Jos ort. pappi vie ehtoollisen sairaalle kotiin, on kyseessä aina aiemmin liturgiassa pyhitetty leipä, eikä sitä voida pyhittää sairaan vuoteen vieressä, kuten luterilaisessa kirkossa on tapana.

Roomalais-katolisessa kirkossa on erikseen ns. ehtoollisleivän palvomisen palvelus (adoratio), jossa asetutaan rukoilemaan sakramenttilippaan eteen, jonka sisällä on pala ehtoollisleipää. Ort. liturgiassa pappi tai diakoni nauttii lopuksi kaiken mitä ehtoollismaljassa on, mutta sairaita varten on ehtoollisleivän palaset valmistettu erikseen Suuren torstain liturgiassa koko vuotta varten. Niitä säilytetään alttarilla koko vuosi sakramenttilippaassa. Näin Kristuksen ruumis on siis läsnä koko ajan alttarilla, ja siksi alttariin menijä kumartaa aina ovella maahan asti. Tämä on meidän adoratiomme.

Tämä osoittaa, että opetus ja ehtoollinen kuuluvat saumattomasti yhteen. Kukaan ei voi syödä tätä leipää ja elää ikuisesti, ellei ole ensin kuunnellut ja myös noudattanut kuulemaansa raamatun opetusta. Jos siis aiot tulla kirkkoon ehtoolliselle, on sinun ensin kuunneltava se opetus, jonka liturgian alkuosa antaa, ja sen jälkeen vasta voit osallistua ehtoollisesta. Aika kummallinen on se kuulemani opetus, että kirkkoon on tultava viimeistään uskontunnustuksen aikana, jos aikoo osallistua ehtoolliseen. Liturgia on kokonaisuus, jossa on kaksi osaa, yhtä tärkeitä molemmat, jos toivomme saavamme osaksemme iankaikkisen elämän.

 

 

Rakkaus -mitä se on? (What is love?)

 Useimmille tulee mieleen, että se on se lämmin tunne, jota tunnemme toista kohtaan. Valitettavasti täytyy taas olla toista mieltä kuin enemmistö: Raamatussa rakkaus ei ole esisijassa tunnetta, vaan se on tekoja.

Jumala on rakkaus – tämän me tiedämme, ja tästä lähtee rakkaus liikkeelle. Jumala on ensin rakastanut maailmaa ja luomiaan ihmisiä. Eikä hänen rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan ole ollut vain tunnetta, vaan tekoja, jotka tähtäävät siihen, ettei ihmiskunta joutuisi tuhoon. Jumala rakasti ihmisiä niin paljon, että antoi heille lakinsa, jota noudattaen ihmiskunta eläisi hyvin ja kuoleman jälkeen pääsisi Jumalan valmistamaan ikuiseen elämään. Lisäksi Jumala rakasti maailmaa niin, ”että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16). 

Jumalan rakkauden heijastumana maan päällä voitaisiin pitää äidinrakkautta. Äiti huolehtii lapsestaan, ruokkii ja vaatettaa eikä anna hänen joutua vaaraan, vaan on aina lähellä auttamassa ja varjelemassa. Lisäksi hän neuvoo, miten lapsen tulisi elää, jotta välttyisi vaaroilta ja vaikeuksilta. No, poikkeuksiakin on, mutta periaate on tämä. Sen voi jokainen äiti itsessään havaita, sillä tällaisiksi meidät on luotu. Yhtä hyvin kuin eläinäidit huolehtivat jälkikasvustaan, myös me ihmisäidit teemme niin luonnostamme. Isiä unohtamatta.

Mutta entä sitten tuo jatkuvasti elokuvien ja romaanien eteemme tuova kahden ihmisen välinen rakkaus? Se on useimmiten kuitenkin rakastumista, joka on aivan muuta kuin rakkaus. Rakastuminen kestää aikansa – yleensä sanotaan että kolme kuukautta – mutta jollei se muutu rakkaudeksi, se katoaa, eikä siitä jää jäljelle muuta kuin muisto. Ja taas olemme valmiita uuteen rakastumiseen, ja toivomme, että tämä nyt olisi se oikea...

Aviopuolison valinnassa ei pitäisi ajatella, olenko nyt rakastunut, vaan pikemminkin pitäisi pohtia, voisinko myös rakastaa tätä toista, jos hän tekee jotain toisin kuin itse tekisin. Siksi olisi parempi puolisoa valittaessa miettiä, jaammeko yhteiset arvot, myös raamatun opettaman rakkauden niin, että voisimme nyt suositun palavan tunteen sijasta tehdä jotain - meille ehkä ei niin mieluisaa - yhteisen hyvämme eteen. Lisäksi tulisi sopia lasten kasvattamiseen liittyvät arvot, myös se mihin kirkkoon lapsi liitetään.

Jotkut hääparit toivovat, että heille luettaisiin vihkitoimituksessa 1.korinttilaiskirjeen 13. luvun rakkauden ylistys, ja pettyvät saadessaan kuulla, että meillä luetaan efesolaiskirjeen 5. luvun kohta, jossa annetaan käytännön neuvoja avioliiton onnistumiseksi, ja mm. sanotaan, että vaimon tulee suostua miehen tahtoon (aiemmin: olkaa miehellenne alamaiset). Tämä on kirjoittamisajankohtana merkinnyt sitä, että vaimon ei tule olla känkkäränkkä, joka ajattelee vain itseään. Miehen tahtoon suostumisen voi kyllä nykyisin korvata yhteisellä keskustelulla, joka tuottaa parhaan ratkaisun kyseessä olevaan asiaan. Tätä juuri on rakkaus, yhteisen hyvän etsimistä eikä rakastumisen tunnetta. 

 Vuorisaarnassa Jeesus puhuu rakkaudesta (Matt.5). ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette?” Näin ollen rakkaus ei kysy tunteita, vaan päinvastoin: Tunteet on unohdettava silloin kun haluaa rakkauden tulevan teoiksi. Ei ole mitään sellaista tilannetta, jolloin meidän ei tarvitsisi rakastaa, eli suhtautua ystävällisesti toisiin ja pitää huolta meitä lähellä olevista ihmisistä. Ei yhtäkään sellaista tilannetta. Lisäksi meidän kaikkien on hyvä kuulla toisilta, jos olemme toimineet vastoin Jumalan rakkauden käskyä. Muuta tietä rakkauden oppimiseen ei ole.

Nykyisin on avioero tehty helpoksi, ja sitä myös käytetään. Mutta kristityn tulisi muistaa tässä tilanteessa, että vaikkei minulla enää olekaan rakastamisen tunnetta puolisoa kohtaan, on minulla kuitenkin rakkauden eli huolenpidon ja auttamisen velvollisuus häntä kohtaan. Jos avioerosta päätetään, tulee kuitenkin jäljelle jäädä keskinäisen huolenpidon velvoite. Ei ole samantekevää kristitylle miten entinen puoliso pärjää elämässä, ja miten mahdolliset lapset voivat, vaan se mitä voimme tehdä, se tulee tehdä rakkauden tähden. Rakkautta tulee osoittaa kaikille ihmisille, jotka meidän lähipiirissämme ovat. Tämä on Jumalan käsky, ja sen noudattamiseen meitä kaikkia raamatussa kutsutaan.

 

Maria nousi ja kulki kiireesti Juudeaan... ("Mary rose and went hastily to Judea...")

 Kaikki muistamme Luukkaan evankeliumin alun kertomuksen, jossa Maria ”nousi ja kulki kiiruusti vuorimaahan” ja meni tapaamaan Elisabetia, ja miten lapsi hypähti hänen kohdussaan. Jos luemme kertomuksen (Luuk.1:39-41) vain suomen kielellä ja ajattelemme sitä vain historiallisena tapahtumana, jäämme paitsi useita oleellisia seikkoja.

Ensinnäkin on muistettava, että raamatun kertomuksia ei ole kirjoitettu meille – tosin meitäkin varten- vaan aivan toisenlaisissa olosuhteissa toisenlaisille ihmisille. Kertomukset eivät olleet vain kertomuksia, vaan niillä oli kuulijoille sanoma, joka oli piilotettu tekstiin. Lisäksi naiset esiintyvät aina raamatun kertomuksissa jonkun ryhmän edustajana. Neitsyt Maria on useimmiten Paavalin perustaman pakanakirkon kuva, kun taas Elisabet pappi Sakariaan vaimona edustaa juutalaiskristillistä Jerusalemin kirkkoa.

Maria, josta käytetään tekstissä arameankielistä sanaa Mariam, oli jo aikaisemmassa kertomuksessa suostunut ottamaan vastaan Jumalan lähettilään Gabrielin sanoman Jumalan pojan syntymästä. Hän oli jo alentanut itsensä Jumalan orjaksi, kuten Paavalin seurakuntakin. Sen luemme Paavalin kirjeistä, jotka ovat ensimmäiset kristilliset kirjoitukset. Jerusalem vielä sinnitteli vanhassa juutalaisessa traditiossa, ja Elisabet edustaa sitä. Maria tulee Galileasta - ”pakanain Galileasta”(Jes. 8:23; Matt.4:15), sillä Paavali oli perustanut kirkkonsa pakanoiden keskuuteen. Nyt Maria menee Juudeaan, jossa toimii Jerusalemin papiston yhteisö. Marian tervehtiessä Elisabetia tekstiin on kätketty ajatus Paavalista tervehtimässä Jerusalemin yhteisöä ja tuomassa Messiaan heidän yhteyteensä.

Marialla oli siis tehtävä, jonka hän toteutti meta spoudes. Tämä on käännetty meillä kuten monissa muissakin käännöksissä ”kiireesti”. Mutta sanalla on muitakin merkityksiä. Se tarkoittaa myös ahkerasti, tarmokkaasti, intoa täynnä. Monet muut UT:n kohdat, joissa esiintyy sana spoudes, tarkoittavat nimenomaan ahkeruutta, ei kiirettä. Esim. Room. 12:8: ”... joka johtaa, johtakoon ahkerasti, tarmokkaasti (meta spoudes), tai 2.Kor.7:11: ”...näettehän millaista intoa (spouden) Jumalan mielen mukainen murhe on luonut teihin...” Ihmisen mielessä kiireellä ja ahkeruudella voi olla sama tarkoitus: olen saanut tämän tehtäväkseni ja koska pidän tätä tärkeänä, teen sen innolla enkä viivyttele.

Maria nousi siis intoa täynnä, ja lähti Juudeaan, sillä sanoma jonka hän oli saanut Jumalan pojan syntymästä, koski kaikkia kansoja, mutta myös Jerusalemin juutalaista yhteisöä. ”Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä”. Nytkö vasta? Eikö Pyhä Henki jo aiemmin ollut mukana tapahtumissa? Sanoihan enkeli Gabriel Sakariaalle: ”Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä.” Nyt ei ole kysymys vain sukulaisten kohtaamisesta ystävällisissä merkeissä, vaan Jumalan Pyhän Hengen toiminnasta. Kun Gabriel ilmoitti Marialle Jeesuksen syntymästä, hän sanoi: ”Korkeimman voima varjoaa sinut...” Maria tuli siis enkelin ilmoituksesta täyteen Pyhää Henkeä, ja Henki välittyi hänestä Elisabetin kohdussa hypähtäneeseen lapseen, Johannekseen, jolla myös oli Hengen antama tehtävä edessään.

Ensimmäiset Paavalin seurakunnat tunsivat Paavalin jo ennen kuin tämä oli kertonut heille Jeesuksesta tai Pyhästä Hengestä. Paavali oli siis portti tietoon Pyhästä Hengestä. Näin oli ennen evankeliumeja. Mutta kun evankeliumit kirjoitetaan, ei Paavali esiinny niissä, ja siksi hänen perustavaa laatua oleva tehtävänsä täytyy ilmaista toisin. Maria Messiaan äitinä edustaa Paavalin kirkkoa, ja hän tulee Elisabetin, Johannes Kastajan äidin luo, joka edustaa Jerusalemin kirkkoa. Naisten kohtaamisessa itse asiassa Paavali ilmoittaa Jerusalemille Jeesuksen pelastustehtävän. Paavalin kirjeissä on useita kohtia, joista tämä käy ilmi. Jerusalemin seurakunta oli käsittänyt Jeesuksen tehtävän suppeasti, pitäen häntä vain juutalaisia varten syntyneenä Messiaana. Paavali laajentaa tehtävän koskemaan koko maailmaa, ja koska hän oli aloittanut saarnan ”koko maailmalle”, oli nyt aihetta saattaa oikea tieto myös Jerusalemille.

Johannes Kastajasta muotoutuu evankeliumin kertomuksen mittaan Paavalin kuva. Sanoohan Johannes: ”Hänen (Jeesuksen) tulee kasvaa, mutta minun vähetä...” (Joh. 3:30) Johannes oli se, joka ei kelvannut edes sitomaan Jeesuksen kengännauhoja, mutta joka kuitenkin julisti parannusta ja syntien anteeksiantoa kasteen kautta. Tätä teki myös Hengellä täyttynyt Paavali saamansa tehtävän mukaisesti (Apt. 9; 13:9).

 

Apostolit ja Sanan julistajat (Apostles and the Preachers of the Word)

 Kirkkokalenterin mukaan elämme nyt apostolien paaston aikaa. Jakso alkaa Kaikkien Pyhien sunnuntain jälkeen ja jatkuu apostolien Pietarin ja Paavalin päivään kesäkuun lopulla.

Apostoli on sanana meille tuttu, mutta niin on postikin. Samasta juuresta molemmat lähtevät: apostolos merkitsee lähetetty ja postiakin lähetetään joka päivä. Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen Jeesuksen opetuslapset saivat tehtävän lähteä kaikkialle maailmaan julistamaan evankeliumin sanomaa. Minne he lähtivät, siitä eivät kirjoitukset kerro: oleellista on vain se, että he olivat saaneet Jeesuksen antaman opetuksen ja lähtivät lähetettyinä – a-postoloi, ja Pyhän Hengen voimalla varustettuna.

Raamatussa puhutaan enemmän opetuslapsista (kreik. mathetai) kuin apostoleista. Tuo vanhahtava sana merkitsee oppilasta, ja raamatunkäännöstä tehtäessä käytiin pitkä keskustelu siitä, olisiko jo aika hylätä tuo vanhentunut opetuslapsi ja korvata se oppilaalla. Opetuslapsi kuitenkin jäi. Perusteluna oli se, että oppilaita on vaikka keitä, mutta opetuslapsia ovat vain ne, jotka raamatussa niiksi mainitaan.

Evankeliumin mukaan opetuslapsia/apostoleja oli 12 Israelin kahdentoista sukukunnan mukaan. Heidän nimensäkin luetellaan raamatussa. Toisaalla kerrotaan, että Jeesuksella oli paljon enemmänkin oppilaita kuin nuo kaksitoista (Luuk.6:13-14). Luukas puhuu seitsemästäkymmenestäkahdesta (Luuk. 10:1-20). Kaikille oli annettu tehtäväksi julistaa ilosanomaa Messiaasta. Siksi meidän ei tarvitse pysyttäytyä luvuissa, vaan huomattava, että kaikille kristityille on annettu tehtäväksi viedä ilosanomaa eteenpäin – kuka milläkin tavalla.

Apostolit ovat kuitenkin erikoisasemassa, koska he tunsivat Jeesuksen ja olivat itse kuulleet hänen opetustaan. Kirkko ei rohkene liittää apostolien joukkoon myöhemmin vaikuttaneita julistajia, vaan kutsuu näitä nimellä Apostolienvertainen. Heitä olivat mm. pyhä Vladimir Suuri, venäläisten valistaja, pyhä Niina, Georgian/Gruusian valistaja, pyhä Konstantinus Suuri, kristinuskon laillistaja, ja jopa pyhä Maria Magdalena, Jeesuksen aikalainen. He veivät omalla toiminnallaan eteenpäin tietoa ja uskoa, vaikka heidän historiallisuudestaan onkin esitetty monenlaisia varauksia.

Apostoli nimitystä harvemmin kuulee nykyajan kirkkojen virkaluettelossa, mutta evankelistan nimen tapaamme usein protestanttisissa yhteyksissä. Evankelistoja on kirkossa kuitenkin vain neljä, ja heidän opetuksensa on auktoritatiivista. Tällä nimityksellä ei pitäisi auktorisoida henkilöä, joka opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Me emme tiedä, minne apostolit lähtivät viemään sanaa, eikä se ole tärkeääkään. Spekulaatioita on ollut paljon, mutta pääasia on se, että Sanaa lähdettiin viemään esteistä välittämättä. Monet ihmiset ottivat vastaan kasteen ja ryhtyivät elämään kristillistä elämää. Emme sano, että he tulivat uskoon, sillä se ei vielä riitä. On myös alettava elää Jeesuksen opetuksen mukaan. Helpointa se on, jos ympärillä on samolin ajattelevia ja toimivia ihmisiä. Siksi syntyi seurakuntia. Ja seurakunnalle tarvittiin päällekatsoja epi-skopos eli piispa.

Yksilö ei ole tärkeä, vaan se ryhmä, joka seisoo hänen takanaan.Tärkeää ei ole se, kuka nimenomainen henkilö on jotain saanut aikaan, vaan se että hänen takanaan on ollut ryhmä, jonka kanssa on jotain saatu yhteisesti aikaan. Keulakuvaksi asetettiin usein henkilö, joka tunnettiin ja jolla oli auktoriteettia. Mutta hän itse ei koko tehtävää täyttänyt, vaan siihen tarvittiin seurakunta, joka toimiessaan saadun opetuksen mukaan veivät sanomaa eteenpäin.

Kun ajattelemme Suomen ortodoksisen kirkon historiaa, nousee sieltä esiin muutamia vaikuttajahahmoja, kuten arkkipiispat Herman ja Paavali. He eivät kuitenkaan luoneet tätä kirkkoa, vaan sen loivat ihmiset, jotka halusivat olla ortodokseja ja vaikuttaa ortodokseina myös yhteiskunnassa. Johtajat tulevat ja menevät. He tekevät osuutensa yhteiseksi hyväksi, mutta ihmiset ovat ne, jotka kirkon muodostavat. Kaikkein tärkein tehtävä evankeliumin sanoman eteenpäin viemisessä on perhekunnilla, joissa kasvatetaan tulevia sukupolvia. Jos lapsemme eivät välitä kirkosta, kirkkoa uhkaa näivettyminen. Suomen ortodoksiselle kirkolle on ollut siunaus saada uusia jäseniä ulkomailta pitämään yllä ja viemään eteenpäin kansainvälistä, mutta kuitenkin suomalaista, ortodoksista kirkkoa.

 

 

Miksi? (Why? The Ukraina situation)

 Näinä aikoina nousee monen mieleen yhä uudestaan kysymys Miksi? Miksi Jumala sallii tällaisen pahuuden, mitä näemme Ukrainassa? Miten Venäjän ortodoksinen kirkko voi olla mukana tässä pahuudessa? Miksi? Miksi?

Tähän on olemassa vain yksi vastaus: Me emme tiedä. Jumala ei ole tästä vastuussa, vaan ihmiset. Jumala on luonut kaiken hyväksi (1.Moos. 1:31), mutta ihminen on kautta aikojen käyttänyt väärin vapauttaan tehdä pahaa eikä hyvää.

Miksei Jumala sitten estä pahuutta ihmisessä? Onhan hän kaikkivaltias. Mitä kaikkivaltiutta se sellainen on, jos ei pysty hallitsemaan maan päällä raivoavaa pahuutta? Sitä ei meille ole ilmoitettu. Sen sijaan meille on annettu tämä tieto Jumalasta: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella" (Jes 55:8-9).

Meille on annettu raamatussa vain se määräys, että kunnioittaisimme Jumalaa ja hänen Sanaansa, ja tekisimme sen, mitä hän on käskenyt meidän tehdä eli sen mikä on meidän vallassamme tehdä toisten ihmisten hyväksi. Jos näin tekisimme, niin pahuus väistyisi maailmasta. On siis meidän vallassamme karkottaa paha. Mutta tuskin tähän päämäärään pääsemme ainakaan kovin nopeasti, koska pahuus on pesiytynyt kaikkialle maailmaan, myös kirkkoihin.

Entä rukous? Eikö ole sanottu, että "vanhurskaan rukous voi paljon, jos se on harras"(Jaakob 5:16)? Meille on sanottu, että sekä vihollisten että ystävien puolesta tulee rukoilla jatkuvasti. Voimmeko sitten poistaa pahuuden rukouksen voimalla? Tähänkään ei meille ole annettu vastausta. On vain käsketty rukoilemaan. Siispä me rukoilemme, ja luotamme siihen, ettei Jumala voi olla kuulematta jatkuvia rukouksiamme: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan?" (Luuk.18:7)  

Sodat, kulkutaudit ja nälänhädät eivät ole Jumalan rangaistuksia ihmiskunnan pahuudesta, vaan keinoja saattaa ihmiset kääntymään pois pahoilta teiltään ja palaamaan Jumalan lain kunnioittamisen piiriin. Vanhan testamentin kirjoissa on useita kertomuksia, joissa Jumalaan turvautuminen tuottaa pikemmin voiton kuin miekkaan tarttuminen. "Jos meitä kohtaa joku onnettomuus, miekka, rangaistustuomio, rutto tai nälänhätä, niin me astumme tämän temppelin eteen ja sinun eteesi, sillä sinun nimesi on tässä temppelissä; ja me huudamme sinua hädässämme, ja sinä kuulet ja autat" (2. Aik. 20:9).  

Siispä meille jää sodan uhan alla vain kaksi tehtävää: ihmisten – erityisesti sotapakolaisten – auttaminen ja Jumalaan rukouksessa turvautuminen. "Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman" (Joh. 16:33).

Jeesuksen ylösnousemus ja meidän ylösnousemuksemme (Jesus' Resurrection and our resurrection)

Tiedämme, että Paavalin kirjeet olivat ensimmäiset kristilliset dokumentit, ja evankeliumit kirjoitettiin vasta kirjeiden jälkeen. Siksi evankeliumeissa on paljon samaa kuin Paavalin kirjeissä, mutta yksi asia on uusi: evankeliumeissa päähahmona on mies nimeltä Jeesus, ei Paavali. 

Ensiksi kirjoitettu evankeliumi, Markuksen evankeliumi, kertoo Jeesuksen toiminnasta sekä hänen kärsimyshistoriastaan. Ylösnousemus ei ole kertomuksen pääkohta, vaan se tuodaan lopussa lyhyesti esiin erikoisella tavalla: haudassa istui nuori mies yllään valkoiset vaatteet, ja hän ilmoitti Jeesuksen ylösnousemisesta. Hän myös kehotti opetuslapsia menemään Galileaan: siellä te näette hänet. Nuori mies on itse Paavali, joka kastepukuun puettuna julistaa ylösnousemusta. Mutta hän myös ilmoittaa, mistä Jeesus on löydettävissä: Galileasta eli muukalaisten maasta, jonne Paavali oli jo lähtenyt viemään evankeliumia.

Mutta mistä Jeesus tulee evankeliumeihin? Vanhasta testamentista tietysti. Eikä ole vaikea löytää, kuka on toiminut mallina: Joosua. Jeesuksen kreikkalainen muoto evankeliumeissa on Iesous, ja Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä Septuagintassa Joosua on myös Iesous. Kun Marialle ilmoitettiin pojan syntymästä, hänelle samalla sanottiin, että pojan nimeksi tulee panna Iesous. Niin kuin Joosua vei kansan luvattuun maahan, niin myös Jeesus tulee viemään kristityt kaikkialta maailmasta heille luvattuun maahan, taivasten valtakuntaan. Mutta tämä tulee tapahtumaan vasta kuoleman kautta. 

Jo Eedenin puutarhassa ensimmäiselle ihmiselle annettiin elämän päätepisteeksi kuolema, ja se annettiin rangaistukseksi tottelemattomuudesta. Rangaistukseen kuului myös karkotus paratiisista, "ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö, ja niin elä ikuisesti."(1.Moos. 3:22). Siksi ihmisen tuli kuolla Edenin ulkopuolella, jossa ei ollut pääsyä elämän puulle. 

Jeesuksen kohdalla ei oleellista ollut suinkaan se, että hän kuoli, sillä kaikki ihmiset kuolevat, vaan se, että hänet tuomittiin kuolemaan, vieläpä ristinkuolemaan. Jeesuksen kuolemaa edeltävät vaiheet syytöksista, oikeudenkäynnistä ja tuomiosta ovat tarinassa oleellisia. Toisin sanoen, Jeesus todettiin syylliseksi, ja kaikki, niin roomalaiset kuin juutalaiset ja muutkin kansakunnat halusivat tuomita hänen muistonsakin unohdukseen. Tämä toteutti profeetta Jesajan ennustuksen (Jes. 53)."Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti?...Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä...Hän kärsi, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet".

Meille on opetettu, että "pyhät ihmiset" ovat jo kokeneet saman ylösnousemuksen kuin Kristus. Mutta onko niin? Ensinnäkin Uudessa testamentissa puhutaan kaikista kristityistä "pyhinä", sillä kasteessa heidät on pyhitetty Jumalalle. Toiseksi "pyhillekin" on Kristuksen kaltainen ylösnousemus vasta edessäpäin. Kun luemme alkutekstistä Room.6:3-7; 1.Kor.15:20-23 ja 1.Tess.4:14-16, huomaamme, että niissä käytetään tulevaa aikamuotoa: "Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme (tulemme nousemaan) kuolleista niin kuin hän". "Kaikki Kristuksesta osallisina tehdään (tullaan tekemään) eläviksi, esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee"."Silloin Jumala on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan". Meidät kaikki siis tullaan meille ulottumattomassa tulevaisuudessa herättämään kuolleista.

Entä Matteuksen kertomus Jeesuksen kuoleman yhteydessä, jossa sanotaan"...haudat aukenivat ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan...ja näyttäytyivät monille." (Matt. 27:52-53) Tässä kertomuksessa on tulevaisuudessa tapahtuva asia osoitettu menneisyydestä, jotta asian merkitys korostuisi, ja sillä on oma nimensä: kirjallinen prolepsis. Vaikka ottaisimmekin lauseen kirjaimellisesti, on kyseessä vain yhden kerran, Jeesuksen kuoleman yhteydessä, tapahtunut asia.

Vaikka teksteissä sanotaankin, että meidän ylösnousemisemme tulee olemaan samanlainen kuin Kristuksen, se ei merkitse että olisimme samanlaisessa asemassa kuin hän, koska hänet on "korotettu Jumalan oikealle puolelle", toisin sanoen "valtaan" (Apt. 2:33-34; 5:31). Meidät taas herätetään kuolleista "elämään" eikä mihinkään valtaan. Jeesus on Herra ikuisesti, ja me tulemme olemaan myös kuolemamme jälkeen vain hänen palvelijoitaan. Raamattu on valmistanut meitä tähän sanoessaan, että Jumala vapautti israelilaiset Egyptin orjuudesta, jotta heistä tulisi hänen (Jumalan) orjiaan (2.Moos.6:6). Tämän saman opetuksen antaa Paavali, kun hän muistuttaa, että tulevassa ylösnousemuksessammekin me tulemme pysymään Jeesuksen orjina (Room.6:22-23).

Ja jotta emme unohtaisi tätä, Paavali tekee selväksi, että vaikka olisimmekin täällä maailmassa "herroja", meillä on kuitenkin taivaassa vain yksi Herra: "(Herrat) Isännät, kohdelkaa orjianne oikeudenmukaisesti. Muistakaa, että teilläkin on taivaassa Herra(nne)" (Kol.4:1).

Kosto ja armo (Revenge and Grace)

Olemme tottuneet näkemään Vanhan testamentin Jumalan koston Jumalana. Hän sanoo: "Kosto on minun" ja varoittaa ihmisiä kostamasta kärsimäänsä vääryyttä millään tavalla.

Mutta jotain mekin voimme tehdä, ja ihan "laillisesti". Me voimme kostaa pahan hyvällä, ja silloin menettelemme aivan raamatun mukaisesti. Raamatussa ei nimittäin ole vain yhtä kostaa -verbiä, vaan tilanteesta riippuen niitä on kolme. Yksi on selvästi muita myönteisempi ja se on shillem, joka merkitsee maksamista eri merkityksissä, mutta myös kostamista. Jobin kirjasta luemme nykykäännöksenä: "Hän rankaisee (jeshallem) ihmistä tekojen mukaan. Miten mies vaeltaa, sen mukaan hänet palkitaan." (Job 34:11) Tässä lauseessa rankaiseminen voidaan kääntää myös maksamiseksi, ja alku voidaan kääntää siis: "Hän maksaa ihmiselle hänen tekojensa mukaan." Teoista riippuu, onko tulossa kosto vai palkinto.

Raamattu käyttää kostamisen yhteydessä myös verbiä palauttaa (heshib). Esim. Joel 4:4 luemme nykykäännöksenä: "Minulleko yritätte kostaa? Jos yritätte, käännän ('ashib) tekonne teitä itseänne vastaan..." Tässä tarkoitetaan, että se mitä olemme tehneet, asetetaan vielä kerran meidän eteemme, ja kysytään: Onko tämä koston vai palkitsemisen arvoista?

Hepreassa on myös verbi naqam, joka tarkoittaa kostamista siten kuin yleisesti sen ymmärrämme. Tätä verbiä käytetään, jos halutaan pyytää, että Herra kostaisi jonkun veren, eli surman. Surmaa ei oikein voi palkita millään, eikä "palauttaa", joten kosto on ainoa vaihtoehto. Ja se jää Jumalalle.

Kostaa voidaan siis monella tavalla. Jo Agricola tiesi tämän käyttäessään kostaa -sanaa myös palkitsemisen merkityksessä. Ehkä tunnemme vanhan suomalaisen sanonnan Kost´jumala (Kostakoon Jumala) silloin kun kiitetään jotakuta hänen hyvästä teostaan. Voitaisi sanoa myös "Maksakoon Jumala (tämän teon sopivaksi katsomallaan tavalla)".

Mitä tästä opimme? Sen, että kostoa on monenlaista, ja me emme aina voi tietää, millaisen "koston" ihminen ansaitsee. Siksi on parasta jättää se Jumalan huomaan. Jumala voi nimittäin myös armahtaa, ja se on hänen tärkeä ominaisuutensa. Ei vain islamissa, mutta myös kristinuskossa Jumala on "armollinen armahtaja" (arabiaksi ar-rahman ar-rahim). Raham merkitsee sekä raamatussa että arabian kielessä yllättävästi kohtua sekä myös äidillistä huolenpitoa.

Miten ihmeessä kohtu voidaan yhdistää armoon? Muinaisina aikoina suurin siunaus, minkä mies saattoi saada, oli lukuisat lapset. Siitä, paljonko perheessä oli lapsia, nähtiin Jumalan siunaus ja armo. Kohtu ei sinänsä ole tärkeä, vaan se mahdollisuus mikä siihen kätkeytyy. Mies ei itse kykene saamaan – tai edes siittämään – lasta, koska siihen tarvitaan kohtu. Kohtu on kaiken keskus. Jumala avaa kohdun, kuten esim. Rakelin kohdalla (1.Moos.30:22), mutta hän voi myös sulkea kohdun, kuten Hannan kohdalla (1.Sam.1:6). Jumala myös antaa armonsa jollekin tai sitten ei anna. Jumalan rakkaus ja huolenpito - eli hänen armonsa – on hänen kaiken kattava ominaisuutensa, jonka turvin ihmiskunta on tähän päivään asti sinnitellyt, ja toivottavasti vielä jaksaa sinnitellä.