Onko Raamattu väärennetty? (Is Scripture falsified?)

Mediassa on viime aikoina runsaasti käsitelty Mäkipelto-Huotarin kirjaa Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Kirjassa esitellään runsaasti esimerkkejä siitä, miten raamatun teksti on ”elänyt” vuosisadasta toiseen eikä alkuperäistä raamatun tekstiä – sekä Vanhan että Uuden testamentin osalta - ole voitu rekonstruoida. Kirjassa esitetyt esimerkit tekstin muuttumisesta aikojen kuluessa ovat aivan oikeita, mutta johtopäätökset, jotka asiasta on tehty, ovat kyllä kyseenalaisia. Tehtyjä muutoksia tulee tarkastella kokonaisuudesta käsin. Muuttavatko ne mitään kokonaisuuden sanomasta? Vaikuttaa siltä, että tämä kirja on kirjoitettu tarjoamaan meille totuuden raamatusta, johon ei kannata uskoa, koska ei ole mitään syytä siihen. 

Kirjan nimi Sensuroitu on jo ongelmallinen. Mitähän sillä on yritetty sanoa? Eikö sensori ole henkilö joka poistaa julkisuudesta tekstejä, jotka katsoo vahingollisiksi joko ideologian (esim. kommunismi) tai vallitsevan tilanteen (esim. sota) takia? Siis tekstiä ei poisteta siksi, etteikö se olisi totta. Se ei vain nyt satu sopimaan julkisuuteen. Totuudenvastaiset sanomiset taas ovat disinformaatiota tai trollausta. Onko siis ollut tarkoitus tieteen arvovallalla ilmoittaa, että raamatusta on poistettu ideologialle eli kristinuskolle vahingollisia ajatuksia? Ja toisaalta, pyritäänkö osoittamaan, ettei raamatulla ole mitään todellista merkitystä, koska se ei ole ”alkuperäisessä asussaan”? 

Tunnen Lähi-idän ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle, miten kulkee itämainen tarinankerronta. Henkilö on lukenut tai saanut muuten tietoonsa vanhoja tarinoita, joita hän alkaa mielessään punoa uuteen muotoon tarkoituksenaan kertoa joku tarina tai opetus. Hän polveilee tarinan sisältä ulos ja ulkoa sisälle, poistaa jotain vanhoista kuulemistaan tarinoista ja lisää sekaan uusia, itse keksittyjä, mutta asialle valoa heittäviä ajatuksia. Kaiken päämääränä on kertoa asia, jonka me länsimaissa voisimme sanoa kahdessa kappaleessa, mutta johon itämaisen tarinankertojan pitää käyttää pari tuntia. Siis viihdyttämisen ja opettamisen takia.

Olen ymmärtänyt, että myös suomalaisia kansanrunoja ja kertomuksia on välitetty samalla tavalla. Yksi runonlaulaja kertoo asian omalla tavallaan ja toinen vähän erilaisin painotuksin. Päämääränä on kuitenkin laulaa kertomus esim. Kullervon tai Väinämöisen elämästä kaikkine kiemuroineen. Kun kansanrunouden professorit tutkivat näitä, he hermostuivat siitä, että laulajat ”eivät pysy asiassa”, vaan lavertelevat niitä näitä.

Heprealaista Vanhaa testamenttia ei ole kirjoitettu useiden vuosisatojen kuluessa, kuten yleisesti opetetaan, vaan se on kirjoitettu nykyiseen muotoonsa hellenistisellä ajalla 300-200 eKr käyttäen hyväksi vanhoja tarinoita. (Tästä tarkemmin blogissani Kuka kirjoitti raamatun valmiiksi?) Samoihin aikoihin se myös käännettiin kreikaksi, sillä kreikka oli valtakunnan yleiskieli. Tämä siksi, että sanoma leviäisi laajemmalle kuin vain juutalaisten keskuuteen. Olihan raamattu kirjoitettu ”kaikille kansoille”, jotka kutsuttiin tulevaan Jumalan valtakuntaan. Kirjurit kopioivat tekstiä minkä ehtivät ja omilla puutteellisilla tiedoillaan he tekivät virheitä. He myös yrittivät korjata tekstiä, jos arvelivat sen olevan aiemmin väärin kopioitu. Mutta nämä korjaukset ja lisäykset eivät vaikuttaneet sitä tai tätä itse sanomaan, joka on muuttumaton. Mitä yritämme itsellemme todistaa sillä, että kaivamme kaikki virheet näkyviin ja syytämme tekstiä ”vääräksi”? 

Vanhaa testamenttia käsiteltäessa on kirjassa yksi selkeä virhe. Siinä on niputettu kaikki raamatun ulkopuoliset tekstit apokryfisiksi eli ”salaisiksi”. Kuitenkin kautta aikojen on katolisen maailman raamattuun kuuluneet ns. deuterokanoniset kirjat eli ”toisen kaanonin kirjat”. Ne eivät kuulu apokryfisiin teksteihin. Jos Luther ei deuterokanonisista teksteistä paljoa perustanut, se ei merkitse, etteikö niillä olisi omaa tehtäväänsä raamatun kokonaisuudessa. Suomalaisessa raamatussa nämä tekstit olivat mukana vielä 1800-luvulla, ja ne ovat kuuluneet ja edelleen kuuluvat itsestään selvästi sekä katolisen että ortodoksisen kirkon raamattuun.

Toinen virhe on selittää Israelin usko alunperin monijumalaiseksi. Koska kaikilla kansakunnilla oli omat jumalansa, ei Israelin kansa voinut välttyä näkemästä muita jumalia. Israelin Jumalalla ei kuitenkaan ollut patsasta kuten muilla oli. Heidän Jumalansa ”asui” liitonarkussa, jossa olivat lain taulut eli hänen käskynsä. Siis tämä Jumala oli läsnä vain käskyissään. Tämä on läpi koko raamatun kulkeva punainen lanka. Muiden jumalien olemassaoloa ei kielletty, mutta ”teillä saa olla vain yksi Jumala”. Monikolliset nimitykset kuten Elohim tai Jumalan pojat selittyvät tästä käsin. 

Se, mitä Mäkipelto-Huotarin kirjassa puhutaan evankeliumeista, on tyypillistä omahyväistä yliopistotutkimuksen kieltä. Tätä osittain väärälle uralle lähtenyttä raamatunselitystä ei voida näköjään korvata millään uudemmalla ajattelulla. Laiva kääntyy hitaasti, jos ollenkaan. Mitään evankeliumeiden ulkopuolista Q-lähdettä ei ole löydetty, mutta silti tutkimus perustuu siihen. Paljon helpompaa olisi tajuta, että kaikki se mitä evankeliumeissa sanotaan, on jo sanottu Paavalin kirjeissä. Ja Paavali oli ensimmäinen, joka kirjoitti papyrukselle tietonsa Jeesuksesta. Jos tutkimus on suurennuslasia käyttäen havainnut, että kaikki Paavalin kirjeet eivät ole yhden ja saman tekijän kynästä, niin mitä sitten? Ne ovat kuitenkin täysin saman opetuksen läpitunkemia. Vai löytääkö joku jonkun kohdan, jossa Pseudo-Paavali olisi kirjoittanut alkuperäistä Paavalia vastaan nousevan tekstin?

Mitähän varten Jeesus on pantu lausumaan nämä kuolemattomat sanat: ”Laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat” (Matt.5:18; Luuk. 16:17)? Sanoman kokonaisuudesta ja lain velvoittavuudesta on tässä kyse, ei kirjurien virheistä. Mutta kun Luther päätti ettei Vanhan testamentin lailla ole enää sitovuutta, niin tätä rataa kulki sitten koko yliopistollinen ”puolueeton” tutkimus, jonka hedelmää luemme Mäkipelto-Huotarin kirjasta.

Joosuan kirja - sotapäällikön muistelmat? (The Book of Joshua - Memoirs of a Warlord?)

 Ukrainan sodan tähden monet etsivät raamatusta jotain yhtymäkohtaa sotimiselle, erityisesti Venäjän sotimiselle. Sellaiseksi tarjoutuu selvästi Joosuan kirja, koska siellä soditaan, tapetaan "vihollisia" surutta, ja valloitetaan maata omaksi. Mutta mikä on Joosuan kirjan sanoma sen alkuperäisessä tarkoituksessa? Ei kai sentään sotien oikeutus? Ja onko tässä kyseessä sotapäällikön muistelmat?

Ei nyt sentään! Itse asiassa Joosuan kirja ei kerro mistään todellisesta sodasta mitään. Kunpa ihmiset muistaisivat, ettei raamattu ole historiankirja, eikä asioita käsitellä siinä historian kannalta, vaan Jumalan lain kannalta. Laki on koko raamatun keskus, ja Joosuan kirja on raamatussa sijoitettu Tooran eli viiden Mooseksen kirjan jälkeen, ja on jatkoa sille. Ensin on selvitetty Jumalan antama laki ja varoitettu, että joka ei sitä noudata, sen käy huonosti. Nyt lähdetään toteuttamaan Jumalan lupausta saada luvattu maa-alue käyttöön pitkän erämaavaelluksen jälkeen. Tuo maa, jota nyt lähdetään ottamaan haltuun, on Kanaanin maa, se joka luvattiin Abrahamille (1.Moos.15:7, 18-21; 17:7-8) ja Jaakobille (28:13-15). Alkuteksti puhuu perintömaasta (jarash, nahal) eikä maasta joka pitäisi valloittaa tai ostaa omaksi. Väkivallallako perintömaa pitäisi ottaa haltuun?

"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on", me olemme jo lukeneet psalmista 24. Herra Jumala on siis se Isä, joka omistaa maan ja antaa sen perinnöksi lapsilleen. Parhaan esimerkin perintömaasta tarjoaa kertomus Nabotin viinitarhasta (1.Kun.21). Perintömaa eli Patrimonium on isän omaisuutta ja se muistuttaa hänestä. Ainoa, joka voi ottaa patrimoniumin haltuunsa, on isän määräämä perijä. Patrimonium kulkee perintönä polvelta polvelle. Kun kansa saapuu Kanaanin maan rajoille,vain maan omistaja – Jumala – voi antaa tarkat määräykset valitsemilleen perillisille siitä, miten maa tulee ottaa haltuun. Siispä Joosuan kirja ei kerrokaan valloitussodasta, vaan perintömaan jakamisesta.

Me olemme raamatun käännöksen varassa, jos emme osaa alkukieltä. Siinä on ensimmäinen kompastuskivi. On vaikeaa löytää sopivaa suomen sanaa, kun joudutaan kääntämään maan ottaminen haltuun. Eri syistä useimmat käännökset tyytyvät vaillinaiseen ilmaisuun: ottaa omaksi. Siitä seuraa, että automaattisesti ajattelemme valloitussotaa. Mutta siitä ei ole kysymys. Kanaanin maahan ei ole tarkoitus perustaa modernia kansakuntaa nykymallin mukaan. Maa annetaan arpomalla niille heimoille, joiden on tarkoitus asua siellä. Lisäksi tämä isän perintömaa on karjan laidunmaata, jossa paimenet kulkevat paikasta toiseen etsien karjalle syötävää. Myös maata voi viljellä tai viinitarhan perustaa, mutta silloin on muistettava, mitä laki sanoo riemuvuodesta: joka seitsemäs vuosi on maa jätettävä kesannolle (3.Moos. 25). Entä miten laaja tuo alue on? Joos. 1:4 mukaan alue on varsin laaja, ja se panee ajattelemaan, että ehkä ei kyseessä olekaan konkreettinen maa-alue, vaan pikemminkin funktionaalinen paikka: Jumalan perintömaata on se paikka, missä hänen tahtoaan noudatetaan. Joosuan kirjan alussa tehdään selväksi, että kansa haluaa noudattaa lakia ja vannookin sen.

Jumala antaa alussa Joosualle tarkan tehtävän: "Ole vain rohkea ja luja. Noudata tarkoin sitä lakia, jonka palvelijani Mooses sinulle antoi. Pidä tämän lainkirjan sanat aina huulillasi. Tutki lakia päivin ja öin, niin pystyt tarkoin noudattamaan kaikkea mitä siihen on kirjoitettu" (Joos.1:6-8). Aika outo ohje kenraalille, joka lähtee sotaan! Eikö kenraalin pitäisi tehdä sotasuunnitelma ja neuvotella alaistensa kanssa eikä istua lukemassa lakikirjaa. Mutta kohdattuaan miehen paljastettu miekka kädessään, Joosua ymmärtää, ettei hän ole Israelin sotajoukon johtaja, vaan johtaja on Jumalan enkeli, joka paljastaa itsensä: "Olen Herran sotajoukon päällikkö ja olen juuri saapunut tänne"(Joos. 5:13-15). Kaikki se menestys, minkä Joosua saa aikaan - myös Jerikon valloitus (Joos. 6) - johtuu hänen pitäytymisessään Jumalan lakiin. Kaikki sotilaalliset voitot ovat enkeli-sotapäällikön aikaansaamia. Toisin sanoen: "Herra taistelee teidän puolestanne, te olkaa hiljaa!" (2.Moos. 14:14)

On myös huomattava, että perintömaa on annettu israelilaisille ehdollisesti. Ehtona on, että maan perilliset noudattavat perinnön antajan tahtoa. Perillisten on osoittauduttava perinnön arvoisiksi, tai muuten heidät tehdään perinnöttömäksi. Näin on tapahtunut jo aiemmin: "Kun Herra teidän Jumalanne karkottaa vieraat kansat teidän tieltänne, älkää ajatelko, että Herra on teidän omien ansioittenne tähden antanut teille tämän maan. Ei, vaan Herra hävittää nämä kansat teidän tieltänne niiden pahuuden tähden... täyttääkseen lupauksensa, jonka hän on valalla vannoen antanut teidän esi-isillenne..." (5.Moos. 9:4-6) Siis yhdet perilliset on jo ajettu pois, ja nyt on Israelin vuoro osoittautua maan arvoisiksi. Mehän tiedämme, että näin ei käynyt. Myös israelilaiset karkotettiin aikanaan pois maastaan, Baabelin virtain vierille.

Kun israelilaiset valloittivat jonkun kaupungin, Joosua määräsi, että se julistetaan Herralle kuuluvaksi uhriksi (hepreaksi cherem). Silloin ei kukaan saa ottaa sieltä mitään, se on tabu. Tämä on vastoin kaikkia inhimillisen sodan lakeja. Sotaanhan lähdetään juuri sotasaaliin tähden. Jos eivät sotilaat saa ottaa mitään valloittamansa maan tavaraa ja rikkauksia mukaansa, mitä koko sota hyödyttää! Mutta nyt ollaankin Jumalan määrittämällä sotaretkellä. Kaikki saalis julistetaan Jumalalle kuuluvaksi eikä kukaan saa ottaa siitä mitään. Tämäkin seikka tekee Joosuan kirjasta ei-todellisen sodan kuvauksen.

Vielä on yksi piirre huomattavana. Kaanaan maa esitetään esimerkkinä siitä, että maa on tarkoitettu jaettavaksi kaikkien Adamin lasten kanssa. Joosuan kirjan luvuissa 13-16 mainitaan heimoja, joita ei karkotettu Israelin tieltä, vaan he elivät israelilaisten keskuudessa "aina tähän päivään saakka" (esim. 13:13; 15:63; 16:10; Tuom.1:21). Kaikki, mitä tapahtuu Joosuan kirjassa, johtuu jumalallisesta Sanasta, ja siksi kirja on pohjimmiltaan opetusta, vertauskuva, eikä mikään tosielämän raportti. Jumalallinen suunnitelma (kreik. oikonomia) on kätketty raamatun sanoihin. Jumala ja hänen Sanansa eivät seiso raamatun ulkopuolella, vaan raamatun sanojen sisällä. Jumala tulee mieleemme ja sydämiimme vain raamatun sanoista. Vain niissä Jumala on ja kohtaa meidät, kunnes hän aikojen lopulla tulee tuomitsemaan meidät sen mukaan olemmeko kuunnelleet hänen sanojaan vai ei.

 

Lisää Joosuan kirjan yksityiskohdista: Paul Nadim Tarazi, Joshua. A Commentary. The Chrysostomos Bible. OCABS Press 2013.

Nyky-Israel ja Raamatun Israel (The Israel of our time and the Israel of the Bible)

 Satuin lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Luvatun maan lumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. Muistan hyvin, miten vuonna 1967 osallistuin yleiseen innostukseen, kun ns. kuuden päivän sodan tuloksena Jerusalem liitettiin Israelin valtioon. Tuo kirja kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, mikä silloin lähes kaikkialla kristikunnassa vallitsi. Myöhemmin ymmärsin kuitenkin, ettei tämä tapahtuma kenties ollutkaan ihan raamatullinen.

Onko nykyinen Israel siis jatkoa muinaiselle Israelille? Onko meidän nähtävä, että raamatun ennustukset Israelista ovat nykypäivänä toteutuneet, kun ”Israel on palannut maahansa”? Intomieliset raamatun ja Israelin ystävät sanovat, että tietysti, totta kai. Ja tämän innostuksen tarinan kertoo Timo Stewartin kirja. Tosiasiassa ne raamatun ennustukset, joissa ”Israel palaa maahansa” tarkoittavat Baabelin vankeudesta omaan maahan palaamista, sillä tämä lupaus toi kansalle toivon heidän ahdingossaan. Osa kansasta pääsikin palaamaan isiensä maahan, vaikkei toivoa ollutkaan omasta valtiosta. Nämä rivit kirjoitettiin heille, ei meille.

Kun Israelin valtiota sitten perustettiin, keskusteltiin siitä, mikä olisi tulevan valtion nimi. Vanha testamentti nimeää useita valtiota tuolle seudulle: Israel, Juuda, Samaria... Rooman valtakunta antoi provinssille nimen Judea (asukkaaat judahites) ja myöhemmin Syyria. Äänestyksen jälkeen uuden valtion nimeksi tuli Israel. Ei siis ole mitenkään selvää, että nyky-Israel olisi jatkoa muinaiselle Israelille. Yhtymäkohta on man-made, eli keinotekoinen. Nyky-Israel on valtakunta muiden joukossa, perustettu nyky-juutalaisten kansalliseksi kodiksi. Mutta eikö Herra antanut tätä maata israelilaisten tai juutalaisten asuttamaksi?

”Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan” (1.Moos. 12:7; 15:7, 18). Mutta hän antoi sen laidunmaaksi hänen karjalleen eikä omaisuudeksi, kuten käännös monessa kohtaa virheellisesti antaa ymmärtää. Israelilaiset ovat ikäänkuin Jumalan lauma ja sellaisena he laiduntavat tietyllä heille osoitetulla alueella. Abrahamista käytetään sanaa 'ibri eli heprealainen (1.Moos.14:13) ja 'ibri johtuu verbistä 'abar , joka tarkoittaa paikasta toiseen kulkemista. Niinpä heprealainen on se, joka on aina liikkeessä, kuten paimen on, ja jonka asuinsijana on siirrettävä teltta (1.Moos.13:17-18). Maata käytetään omistamatta sitä, sillä ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on”(Ps. 24).

Kun Jumala lupasi maan valitsemalleen kansalle, liittyi maahan ehto: Kansan tuli palvella ainoastaan Herraa, Israelin Jumalaa, ja hävittää kaikki muut jumalat. Herran antamaa lakia tuli noudattaa. Siinä maassa, joka oli heille annettu elettäväksi, he olivat Jumalan siunauksen tai kirouksen alaisia riippuen siitä, noudattavatko he hänen lakiaan vai ei. Heidän kohtalonsa ei riippunut sotilaallisesta voimasta tai heikkoudesta. Se riippui yksinomaan heidän tottelevaisuudestaan Jumalan lakia kohtaan (2.Moos 19:4-6; 5.Moos. 10:12-14, 18-19; 11:8-9). Myöhemmin raamatun tarinassa näemme, miten maa osoittautuu testiksi Israelille: ymmärtävätkö he, että maa on Jumalan omaisuutta eikä heidän. Jumala antaa maan käytön niille joille haluaa, ja ottaa maan pois niiltä, jotka eivät noudata hänen lakiaan. Niinpä pohjoisesta tuli suuri kuningas, joka otti maan haltuunsa ja vei sen kansan pois pakkosiirtolaisuuteen.

Minua on aina ihmetyttänyt se, ettei Israelissa näytetä keskusteltavan ollenkaan tästä. He luottavat armeijaansa ja Amerikan tukeen, mutta eivät pyri noudattamaan Jumalan käskyä elää rauhassa vierasheimoisten kanssa (3.Moos.19:33-34). Tosin Israelissa asuu paljon ns. ultraortodoksisia juutalaisia, jotka tutkivat kaiket päivät Jumalan lakia ja rabbien selitystä siihen. He ovatkin julkisesti vastustaneet Israelin valtiota ja sanovat, että vasta Messias perustaa heille valtakunnan, ja tämä nykyinen ei ole se. Uutta maallista valtakuntaa ei kuitenkaan ole enää luvattu, vaan Messiaan perustama on taivaallinen valtakunta, jonne pääsy käy vain kuoleman portin kautta (Ilm. 21).

Mutta miksi ei Israelin valtio sitten voisi olla jatkoa raamatun Israelille? Onhan merkillisempiäkin käänteitä historiassa nähty. Siihen on vain yksi selitys: Raamatun kaanon on suljettu. Vanha testamentti on tarkoin rajattu kirjoitus, ja sen näemme Hesekielin kirjan sanoista: ”Syö tämä kirjakäärö ja sitten lähde, mene puhumaan Israelin kansalle... ja minä söin ja se maistui suusssani makealta kuin hunaja” (Hes. 2-3; Jer. 36). Toisin sanoen profeettoja ei lähetetty puhumaan omiaan, vaan tarkoin rajattua heille ”syötettyä” Jumalan sanaa. Sama on Uudessa testamentissa. Se on rajattu nykyiseen muotoonsa Vanhan testamentin esikuvan mukaisesti (laki=evankeliumit, profeetat= Apostolien teot ja kirjoitukset= Paavalin ja muiden kirjeet) eikä siihen voi lisätä mitään. Israelin taru valtakuntana loppui Babylonian maanpakolaisuuteen, ja Juudan taru Rooman valtakunnan aiheuttamaan tuhoon. Näin on raamatussa kerrottu. Juutalaiset hajaantuivat ympäri asutun maan, ja ajoittaisista vainoista huolimatta omaksuivat uuden asuinmaansa elämäntavan. Toisen maailmansodan kauhut saivat heidät haluamaan omaa kansallista kotia, jossa heitä ei vainottaisi, ja jossa he voisivat elää oman kulttuurinsa keskellä. Näin syntyi Israel.

Abrahamille annettu siunauksen lupaus ei koskenut vain hänen jälkeläisiään eli kaikkia Israelin sukukuntia, vaan se annettiin myös ”kaikille maailman kansoille” (1.Moos.12:3). Jumalan lupaus toteutuu, jos kansa pystyy elämään yhdessä muiden ulkopuolisten kanssa. Onko tämä määräys edelleen voimassa nyky-Israelia ajatellen? Kyllä on, ja samalla se on voimassa myös kaikille muille kansoille, jos nämä haluavat palvella Jumalaa ja noudattaa hänen lakiaan. Onhan kaikki kansat asetettu Abrahamin perillisiksi, kuten apostoli Paavali kirjoittaa: ”Näin (Abrahamista) tuli kaikkien niiden isä, jotka uskovat ja jotka katsotaan vanhurskaiksi, vaikka he ovat ympärileikkaamattomia”, ts. ei-juutalaisia (Room. 4:9-12).

Tästä voimme päätellä, että Suomen kansan kohtalo on vain Jumalan käsissä, ei NATOn, ja me pelastumme, jos noudatamme Herran lakia. Talvisota osoitti tämän: silloin kansa yksimielisesti turvautui Herraan ja rukoili häntä auttamaan, sekä rintamalla että kodeissa. Jumala armahti kansaa, ja pelasti Suomen miehitykseltä, joka olisi muuttanut Suomen historian kulun täysin. Minäkään en olisi syntynyt, sillä isäni olisi suojeluskuntalaisena viety Siperiaan!

 

Funktio, kohdun avaaja ja Jeesuksen temppeliin tuominen (Function, opener of the womb and the Presentation of the Lord)

 Meidän on vaikeaa ymmärtää raamatun sanomaa, koska nykyinen yhteiskunta on erkaantunut kauas siitä, mikä oli raamatussa merkityksellistä. Esimerkkinä vaikka synnytys. Ennen nainen tiesi, että hänen tehtävänsä oli synnyttää, luoda toledot eli ”sukujatkumo” perheelleen. Nykyisin nainen pohtii, synnyttäisikö vai ei, ja kuka olisi isä, ja milloin synnytys olisi parasta tehdä, jne. Hän ei juurikaan ajattele lapsen mahdollisen isän oikeutta jatkaa sukuaan, hän ajattelee enimmäkseen itseään. Siksi nykyisin pohditaankin, mihin enää miestä tarvitaan, kun spermapankit on keksitty. Raamatullinen ajattelu on kaukaista menneisyyttä. Raamattu joutaa sille hyllylle, missä on aikansa eläneitä opuksia. Näin meille vakuuttavat arvostetut filosofit ja yhteiskunnalliset vaikuttajat.

 Jos kuitenkin haluamme kulkea vastavirtaan, ja arvostaa raamatun kielikuvia ja opetuksia, on ensimmäisenä selvitettävä itselleen, mitä on funktionaalisuus. Funktiolla tarkoitetaan matematiikassa eri asiaa kuin lääketieteessä tai arkkitehtuurissa. Suomenkielessä ei ole oikein hyvää vastinetta funktiolle tai funktionaaliselle. Voimme tietysti kääntää sanan toiminnaksi tai toiminnalliseksi, mutta toimintaa voi olla myös Action. Minulta meni kauan ennen kuin ymmärsin ns. sisältäpäin, mitä funktionaalisuus raamatussa tarkoittaa. Koitan selittää asiaa esimerkin avulla, ja tämä esimerkki sopii hyvin avaamaan myös lähestyvän Herran temppeliintuomisen juhlan tekstiä (Luuk. 2:21-40).

 Muinaisessa Lähi-idässä, samoin kuin vielä nytkin arabimaailmassa, naisesta käytetään nimeä neitsyt tai morsian siihen saakka, kunnes hän synnyttää ensimmäisen lapsensa. Neitsyydellä ei ole sitä merkitystä, jonka länsimaat ovat sille myöhemmin antaneet. Myös nimitys morsian ulottuu häiden yli, aina synnyttämiseen saakka. Sen jälkeen nainen saa kunnianimen äiti, lisättynä tuon lapsen nimellä: siis umm Josef, Joosefin äiti Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin blogissa Jumalan persoona ja sukupuoli.Äitiys on siis yli kaiken arvostettua raamatussa ja myös Lähi-idän maissa.

 Naisen funktio on hänen kohtunsa. Hänet on luotu synnyttämään ja kun hän synnyttää, hän on funktionaalinen. Kun hän opettaa koulussa tai lentää suihkukonetta, se ei ole funktiota, vaan actionia. Tämä on tärkeä ero. Nainen voi myös kieltäytyä synnyttämästä, ja Jumala sallii sen hänelle, mutta silloin hän jää ilman lapsen tuomaa siunausta. Hän ei ole silloin enää functional, vaan suorittaa actionia palkkatyössään. Hyvä näinkin.

 Raamatun henkilöt osoittavat toiminnallaan – funktiolla – merkityksensä. Heillä ei ole merkitystä itsessään, vaan toimintansa kautta. Daavid oli paimenpoika, kuningas ja virsien sepittäjä. Nuo olivat hänen funktioitaan, itse miehestä emme tiedä mitään, ei edes sitä oliko hän todellinen historiallinen kuningas. Samoin Jumala on merkityksellinen funktiossaan eli siinä miten hän toimii, eikä persoonassaan, jota emme tunne ja jota tutkimasta on meitä muuten kielletty. Efraim Syyrialainen painottaa tätä erityisesti kaikissa runoissaan: ”Älä tutki, vaan kumarra uskossa”. Kaikki yritykset kuvata kreikkalaisen filosofian mukaan Jumalan olemusta, ovat raamatun kannalta spekulaatiota.

 Herran temppeliintuomisen juhlan tekstissä Luukkaan evankeliumissa käytetään sanaa kohdun avaaja. Alunperin sana esiintyy 2. Mooseksen kirjassa: ”Pyhitä minulle jokainen esikoinen, jokainen joka israelilaisten seassa - sekä ihmisistä että karjasta – avaa äidinkohdun; se on minun.” Määräys annettiin sillä hetkellä kun ”Herra surmasi kaikki Ergyptin maan esikoiset...ynnä karjan esikoiset”, mutta israelilaiset säästyivät ja valmistautuivat lähtemään Egyptin orjuudesta. Näin israelilaisten esikoiset eivät kuolleet, mutta heidät tuli kuitenkin pyhittää Herralle. Me lännessä ajattelemme aina, että lapset ovat meidän, kuuluvat meille, me omistamme heidät. He ovat silti Jumalan lahjoja meille, ajattelimmepa asiaa miten vain, koska aina ei lasta synny, vaikkei siihen näyttäisi olevan mitään todennettavaa syytä. Vanhan testamentin ensisynnyttäjä oli velasssa Jumalalle lapsestaan, ja tuo velka kuitataan kyyhkysellä. Siksi Maria teki lain mukaan (2.Moos. 11:4-7; 12:12-13, 29; 13:1-2, 11-15). Pyhittäessään Jeesuksen hän uhrasi kyyhkyset kiitokseksi siitä, että sai Jumalan lahjana elävän pojan. Kirkottaminen on muisto tuosta Vanhan testamentin säännöstä. Siinäkin kiitetään Jumalaa lapsesta ja pyydetään hänelle ja hänen perheelleen Jumalan siunausta.

 Saatamme ihmetellä, miksei sana esikoinen tekstissä riitä, vaan on lisättävä vielä kohdun avaaja. Eikö kyseessä ole sama asia? Entisinä aikoina miehellä saattoi olla useita vaimoja. Näiden vaimojen ensimmäinen lapsi oli perheen esikoinen, samalla tietysti myös äitinsä kohdun avaaja. Kun muut vaimot saivat lapsen, ei tuo lapsi enää ollut esikoinen, vaikka olikin kohdun avaaja. Jaakobin pojista Ruuben oli esikoinen, äitinsä Lean kohdun avaaja, mutta Raakaelin kohdun avaaja, Joosef, ei ollut esikoinen. Esikoinen ei siis sovi aina korvaamaan sanaa kohdun avaaja. Siksi sanotaan, että se lapsi, joka avaa äidinkohdun, on pyhitettävä Herralle.

 Sanat pyhä ja pyhittää eivät raamatussa tarkoita jotain hengellistä tilaa, vaan erotettua jotain tiettyä tarkoitusta varten. Pyhyydellä on raamatussa aina tehtävä, funktio. Esimerkkinä vaikka pappeus. Se ei ole ontologista eli olemukseen liittyvää, vaan funktionaalista, toiminnallista. Papiksi vihittäessä Jumala tekee miehestä funktionaalisen. Hän toimii tietyssä hänelle vihkimyksessä annetussa tehtävässä. Merkiksi tästä hän pukee ylleen tehtävänsä edellyttämät vaatteet. Kun ei vaatteita ole, on pappi kuin kuka tahansa mies. 

 Me tiedämme Luukkaan evankeliumia lukiessamme miten Jeesukselle kävi, koska olemme ennen sitä lukeneet jo Matteuksen evankeliumin. Tässä Luukas antaa oman selityksensä Jeesuksen tulevalle kuolemalle: hänet oli jo lapsena Herralle pyhitetty, ja tällä pyhittämisellä oli funktio. Heprealaiskirjeessä on asia selitetty näin: ”Kristus sanoo maailmaan tullessaan: Uhreja ja lahjoja sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit. Polttouhrit ja syntiuhrit eivät sinua miellyttäneet. Silloin minä sanoin: Tässä olen. Niin kuin minusta on kirjakääröön kirjoitettu, niin olen tullut tekemään, täyttämään sinun tahtosi, Jumala. Hän siis kumoaa nuo uhrimääräykset asettaakseen niiden tilalle Jumalan tahdon. Tämän tahdon mukaisesti meidät on pyhitetty ainutkertaisella Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla” (Hepr.10:5-10).

 Monia ihmisiä nykyaikana kiusaa raamatun monet uhrit. On helppoa sanoa, että ne olivat silloin, mutta ei ole enää. Em. heprealaiskirjeen kohta osoittaa, että uhreja ei ole missään julistettu poistetuiksi. Ne vain on kuitattu yhdellä ainutkertaisella uhrilla. Jeesuksen antaman uhrin jälkeen ei ollut enää tarvetta muihin uhreihin. Mutta jos uhreja ei olisi ollut Vanhan testamentin aikana, mistä Uuden testamentin kansa olisi voinut ymmärtää Jeesuksen uhrin merkityksen? Kaikella on merkityksensä raamatussa, eikä mitään ole sinne sattumalta tai oman aikansa tuotteena heitetty. Meidän on vain löydettävä oikea selitys niille.

 

Kedon paimenet ja Jumalan hyvä tahto (The hirts on the field and God's good will)

Tunnemme hyvin jouluevankeliumin, ja jotkut osaavat sen ulkoa. Mielessämme näemme sen ikäänkuin näyttämönä, jossa tapahtuu paljon. Mutta oliko kaikki todellisuudessa juuri niin? Näin on voinut olla, tai sitten aivan toisella tavalla. Meillä ei ole muuta tietoa Jeesuksen syntymästä kuin tämä kertomus, me olemme siis Sanan varassa. Sana taas ei ole historiallinen dokumentti, vaan se on luotu Vanhan testamentin pohjalta. Paimenet ovat tärkeässä roolissa kautta koko Vanhan testamentin, alkaen Kainin ja Abelin tarinasta ja huipentuen Hesekielin kirjan hyvän paimenen kuvaan: ”Minä kaitsen itse lampaitani ja vien ne lepäämään – näin sanoo Herra...Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin...”(Hes. 34) Kuva paimenista yöllä ulkona vartioimassa laumaansa on kertomassa siitä, että myös Israelilla on edelleen omat valvojansa – paimenet - ihan keisarin nenän alla, vaikka keisari luulee valvovansa kaikkea sotilaittensa välityksellä.

Nämä kedon paimenet kuulevat äänen taivaasta ja pelästyvät. Paimenet eivät pelkää keisarin sotaväkeä, mutta nyt he pelästyvät Herran enkeliä, taivaallisten sotajoukkojen johtajaa. Mutta tässä ei pelätä enkeliä sinänsä, vaan Jumalan sanomaa, joka on aina pelottava. Enkelin tehtävä ei ole pelastyttää ihmisiä, ei hän ole mikään haamu, vaan hän on sanoman tuoja, ja nyt on todella syytä pelätä, sillä näky jonka he näkevät, on sama kuin viimeisellä tuomiolla. Nyt julistetaan kuitenkin ilosanoma, ei tuomion sanomaa. Enkeli tuo ilosanoman (eu-aggelizomai), mikä sana on samaa juurta kuin enkeli (aggelos). Enkeli tuo sanoman Jumalalta ja se käy toteen, kuten aina Jumalan Sana. Se on iloinen ja hyvä sanoma, muttei kaikille, sillä se on myös tuomion sana niille, jotka sen hylkäävät. Merkki, joka annetaan, on lammaslaumalle tyypillinen: seimi, eläinten ruokintapaikka. Ensin tulee sanoma Kaikkeuden Herralta taivaista, ja se huipentuu vaatimattomaan seimeen. Seimi muistuttaa sitä kaislakoria Niilin virrassa, johon pieni Mooses-vauva oli pantu. Korista löytyi se mies, joka aikanaan opetti Israelin kansalle Jumalan lain. Samankaltaisen merkin kautta on löytyvä myös Messias Kristus, joka täydentää Mooseksen opetuksen. 

 ”Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Kunnia on yksin Jumalan, ja suomalainen uusi raamatunkäännös on tällä kertaa löytänyt hyvän ilmaisun lauseen alulle. Rauha maan päällä johtuu siitä, mitä Jumala antaa ihmiskunnalle. Loppulauseen alkuteksti en anthropois eudokias on hieman hämärä, josta syystä se on ymmärretty ja käännetty eri kielissä eri tavalla. Hyvä tahto (eudokia), joka on tullut ihmisten osaksi, on Jumalan tahto, koska tiedämme, että hyvä tahto voi olla yksin Jumalalla. Näin teksti kääntyy selvästi: ”...maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.” Näin kuului aikaisempi suomalainen käännös, ja se oli tarkka sekä kirjoitetun tekstin että asian ymmärtämisen kannalta. Jumala on tyytyväinen siihen, että hänen tahtonsa on nyt Jeesuksessa toteutettu maan päällä. Tässä ei esitetä, että Jumala olisi tyytyväinen ihmiskuntaan, eikä sellaista ole missään muualla raamatussa tuotu esiin. Jumala kyllä rakastaa ihmisiä ja kohdistaa siksi hyvän tahtonsa heihin. Englanninkielisessä käännöksessä, samoin kuin monissa muissa teksteissä, asia on kuitenkin ymmärretty siten, että rauha vallitsee maan päällä ihmisten kesken, joihin Jumala on mieltynyt: ”Glory to God...and on earth peace among men with whom he is pleased."

Kirkon teksteissä on valittu myös se selitys, että rauha vallitsisi maan päällä ja ihmisten kesken olisi hyvä tahto. Esim. psalmeja luettaessa: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, ja massa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.” Slaavinkielisessä muodossa on sama: ”...vo tselovetzeh blagovolenie”(ihmisissä hyvä tahto). Hyvä tahto ihmisillä on enemmänkin toiveajattelua, että Jumalan antaman lahjan takia ihmiset ymmärtäisivät osoittaa hyvää tahtoa toisilleen. Ja toivoa kyllä sopii!

Näin huomaamme, että käännös uusille kielille voi olla vaikea, jos ei ymmärretä sitä ajattelua, joka muinoin oli sanoman takana. Pelkkä sanojen kääntäminen ei aina riitä. Toisaalta näemme myös, että alkutekstin hämäryys saattaa kääntäjät ymmälleen ja eripuraisiksi siitä, mitä tässä todella tarkoitetaan. Tekstin kokonaisajatus on se, josta selvyyttä silloin tulee etsiä.

 

Synnit, velat ja armahdus (Sins, debts and grace)

 Luterilaisessa maassa kun elämme, niin meille on tuttua ajatus siitä, että hyvien tekojemme tähden – on niitä sitten tai ei – me emme pelastu, vaan yksin armosta. Perusteena pidetään Efesolaiskirjeen kohtaa: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut... Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisten tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä (2:8-9).”  Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin (Usko ja teot v. 2019) , mutta lisä ei haittaa. 

Isä meidän rukouksessa pyydämme, että Jumala antaisi meille meidän velkamme anteeksi, ja syntivelkaa onkin kertynyt jokaiselle synnintekijälle. Entäpä jos kuulisimmekin uutisen, että kaikki velkamme on maksettu ja velkatilin saldo näyttää nollaa. Suuren helpotuksen lisäksi varmaan mieleen nousee silloin kysymys: Kuka maksoi velkani? Saamme kuulla, että Mafia on maksanut velan. Eikö silloin kylmä hiki kohoa otsalle? Olenko nyt siis Mafian mielivallan alla ja joudun tekemään mitä he käskevät? Siltä näyttää.

Mutta entäpä, jos velkani onkin maksanut mahtava kuningas, kaikkeuden Herra, joka ei kaipaa mitään vastinetta velanmaksulleen, vain sen, että tästedes olemme hänen valtakuntansa alamaisia ja joudumme näin noudattamaan tämän valtakunnan lakeja, ja ”minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt (Matt. 11:30).” Onhan tämä aivan muuta kuin Mafialle alistuminen. 

Mutta Jumalan valtakunnan lait näyttävät silti olevan joillekin liian raskaita, koska monet haluaisivat tehdä asiat omalla tavallaan. Jos Jumalan laki raamatussa sanoo, että aviorikos on synti ja abortti on väärin, niin jotkut kiirehtivät sanomaan, että tämä ei sovi enää nykyaikana, ja vääntävät lain oman mielen mukaiseksi. Erityisesti he muistavat sanoa, että lait on tehty toisena aikana, ja nyt me elämme uutta aikaa, jolloin pitää olla suvaitsevainen ja ymmärtää ihmisten heikkouksia. Kyllähän niitä voi ymmärtää, mutta silti laki on laki, ja meille ei ole annettu muuta lakia kuin se mitä raamatussa on. Ajattelemmeko, että Jumala olisi jotenkin niin sidottu omiin ympyröihinsä, ettei hän huomaa meidän tarvitsevan nykyaikaisempaa lakia?

Nykyisin ajatellaan myös yleisesti, ettei rakastava Jumala voi tuomita ketään helvettiin. Lopulta hän pelastaa kaikki, teemme sitä tai tätä. Mutta tämä Jumala on ihmisen omin käsin mieleisekseen muovaama olento, ei raamatun Jumala. Oma luomuksesi on myös sellainen Jumala, joka vaatii sinua tekemään kaiken mahdollisen, jotta sillä lunastaisit oikeutesi pelastukseen. Et kuitenkaan voi raataa niin, että pääset tilanteesta ulos. Monet ortodoksit näyttävät ajattelevan näin. Kunhan vain käyn tarpeeksi kirkossa ja paastoan ja rukoilen, niin kyllä se siitä. Silloin yrität itse maksaa oman velkasi, johon eivät kuitenkaan kykysi riitä. Ja lisäksi Hän on jo maksanut sen! Kirkko kehottaaa meitä rukoilemaan, paastoamaan ja käymään ehtoollisella siksi, että muokkaisimme itsekästä luontoamme ymmärtämään paremmin mitä Jumalan laki meiltä vaatii. Sama koskee niin luostariväkeä kuin maailmassakin eläviä. Ei luostareissakaan olla erossa ihmisen itsekkyydestä ja vallanhalusta. Sen voi todeta lukemalla esim. nunna Kristodulin päiväkirjat.

Jos haluat päästä taivasten valtakuntaan, on ainoa mahdollisuutesi alistua Jumalan laille. Tälle laille alistuminen tai sen hylkääminen ratkaisee paljon. Sinä olet vastuussa kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Onko Jumala armahtava, sen näet sinä päivänä kun astut hänen tuomioistuimensa eteen.

Synnintunnustus ennen ja nyt (Confession earlier and now)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksiannetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:22) Tämän raamatunlauseen me tunnemme ja siihen perustuu synnintunnustuksen eli katumuksen sakramentti. On hyvä huomata, että lause on sanottu opetuslapsille eli apostoleille, ja vasta sen jälkeen, kun heille oli annettu Pyhä Henki. Siis syntejä ei voi julistaa anteeksiannetuiksi muuten kuin apostolisella vallalla ja Pyhän Hengen kautta.

Toisaalla Uudessa testamentissa luemme: ” Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1.Joh.5:16-17) 

Alkukirkossa katsottiin, että Jeesuksen kieltäminen vainoissa oli sellainen synti, joka johti kuolemaan, toisin sanoen henkilöltä evättiin pääsy taivasten valtakuntaan. Luopiot suljettiin uskovien yhteisön ulkopuolelle. Jos he kuitenkin vainojen jälkeen katuivat tekoaan, ja halusivat jälleen tulla kirkkoon, käytiin paljon keskustelua siitä, onko sellainen enää mahdollista. Lopulta päädyttiin siihen, että tämäkin synti voidaan julistaa anteeksiannetuksi, jos havaittiin henkilön vilpittömästi katuvan sitä. Julkinen synnintunnustus ja katumus oli ehtona sille, että katuva pääsi takaisin kirkon helmaan, ja sai kilvoitella siellä taivasten valtakuntaan pääsemiseksi. Ajan mittaan huomattiin kuitenkin, että julkinen tunnustaminen saattoi olla vahingoksi muille ihmisille, jotka joutuivat kuulemaan aika karskejakin syntejä. Niinpä synnintunnustus päätettiin tehdä vain papiston korville kuultavaksi. Katumuksen nähtyään tämä julisti anteeksiannon katuvalle. Mitään rippisalaisuutta ei vielä tuolloin tunnettu.

Ihmisen oli vaikea eritellä mitkä olivat kuolemaan johtavia syntejä, joten kaikki ihmisen itsensä synniksi lukemat teot mentiin varmuuden vuoksi tunnustamaan, ja hyvä näin. Kaikkien, vähäistenkin rikkomusten tunnustaminen papille juontaa kuitenkin juurensa luostarielämään, jossa on aina ollut tapana tutkia omaa hengellistä elämää rippi-isän valvonnassa.

Kun Venäjällä kirkko piti katumusta paljon esillä, tsaari Pietari Suuri huomasi tilaisuutensa tulleen: hän määräsi synnintunnustuksen pakolliseksi jokaiselle, jotta hän voisi papiston kautta valvoa mahdollisesti suunnitteilla olevia valtiota vahingoittavia tekoja. Papisto oli velvollinen paljastamaan viranomaisille nämä suunnitelmat. Jokainen syntinsä tunnustava merkittiin kirkon listoihin, ja näin nähtiin, ketkä olivat uskollisia kirkon ja tsaarin alamaisia. Tästä johtuen Venäjällä vieläkin pidetään synnintunnustusta hyvin tärkeänä kansallisena asiana, jota kirkko valvoo.

Suomessa on ollut voimassa pitkään, aina 1970-luvulle asti, piispojen määräämä tapa käydä synnintunnustuksella ennen ehtoolliseen osallistumista. Ilman tämän velvollisuuden täyttämistä ei ehtoolliseen voinut osallistua. Tämä johti siihen, että synnintunnustuksesta tuli useimmille pelkkä muodollisuus. Nykyisin on määräystä lievennetty, mikä taas on johtanut siihen, ettei kukaan enää muistakaan synnintunnustuksen kuuluvan kristityn elämään. Ehkä meillä myös vieroksutaan tapaa mennä papin luo kirkon nurkkaan, jossa kaikki voivat nähdä tapahtuman. On myös mahdollista sopia papin kanssa aika joko kirkossa tai muualla, jolloin synnintunnustus on varmasti yksityinen. Kirkko on myös opettanut, että joskus ”virallisen” synnintunnustustuksen ohella olisi yhtä tärkeää sopia sen henkilön kanssa, jolle on tehnyt vääryyttä.

Raamattu antaa kuitenkin mahdollisuuden katumuksen ja rukouksen avulla vapautua vähäisimmistä synneistä. Siksi kirkko jatkuvasti rukoilee: Herra armahda, ja tätä lausetta muistaen kristitty voi elää elämäänsä tasapainossa oman syntisyytensä ja Jumalan armon kanssa.