Apostolit ja Sanan julistajat (Apostles and the Preachers of the Word)

 Kirkkokalenterin mukaan elämme nyt apostolien paaston aikaa. Jakso alkaa Kaikkien Pyhien sunnuntain jälkeen ja jatkuu apostolien Pietarin ja Paavalin päivään kesäkuun lopulla.

Apostoli on sanana meille tuttu, mutta niin on postikin. Samasta juuresta molemmat lähtevät: apostolos merkitsee lähetetty ja postiakin lähetetään joka päivä. Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen Jeesuksen opetuslapset saivat tehtävän lähteä kaikkialle maailmaan julistamaan evankeliumin sanomaa. Minne he lähtivät, siitä eivät kirjoitukset kerro: oleellista on vain se, että he olivat saaneet Jeesuksen antaman opetuksen ja lähtivät lähetettyinä – a-postoloi, ja Pyhän Hengen voimalla varustettuna.

Raamatussa puhutaan enemmän opetuslapsista (kreik. mathetai) kuin apostoleista. Tuo vanhahtava sana merkitsee oppilasta, ja raamatunkäännöstä tehtäessä käytiin pitkä keskustelu siitä, olisiko jo aika hylätä tuo vanhentunut opetuslapsi ja korvata se oppilaalla. Opetuslapsi kuitenkin jäi. Perusteluna oli se, että oppilaita on vaikka keitä, mutta opetuslapsia ovat vain ne, jotka raamatussa niiksi mainitaan.

Evankeliumin mukaan opetuslapsia/apostoleja oli 12 Israelin kahdentoista sukukunnan mukaan. Heidän nimensäkin luetellaan raamatussa. Toisaalla kerrotaan, että Jeesuksella oli paljon enemmänkin oppilaita kuin nuo kaksitoista (Luuk.6:13-14). Luukas puhuu seitsemästäkymmenestäkahdesta (Luuk. 10:1-20). Kaikille oli annettu tehtäväksi julistaa ilosanomaa Messiaasta. Siksi meidän ei tarvitse pysyttäytyä luvuissa, vaan huomattava, että kaikille kristityille on annettu tehtäväksi viedä ilosanomaa eteenpäin – kuka milläkin tavalla.

Apostolit ovat kuitenkin erikoisasemassa, koska he tunsivat Jeesuksen ja olivat itse kuulleet hänen opetustaan. Kirkko ei rohkene liittää apostolien joukkoon myöhemmin vaikuttaneita julistajia, vaan kutsuu näitä nimellä Apostolienvertainen. Heitä olivat mm. pyhä Vladimir Suuri, venäläisten valistaja, pyhä Niina, Georgian/Gruusian valistaja, pyhä Konstantinus Suuri, kristinuskon laillistaja, ja jopa pyhä Maria Magdalena, Jeesuksen aikalainen. He veivät omalla toiminnallaan eteenpäin tietoa ja uskoa, vaikka heidän historiallisuudestaan onkin esitetty monenlaisia varauksia.

Apostoli nimitystä harvemmin kuulee nykyajan kirkkojen virkaluettelossa, mutta evankelistan nimen tapaamme usein protestanttisissa yhteyksissä. Evankelistoja on kirkossa kuitenkin vain neljä, ja heidän opetuksensa on auktoritatiivista. Tällä nimityksellä ei pitäisi auktorisoida henkilöä, joka opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Me emme tiedä, minne apostolit lähtivät viemään sanaa, eikä se ole tärkeääkään. Spekulaatioita on ollut paljon, mutta pääasia on se, että Sanaa lähdettiin viemään esteistä välittämättä. Monet ihmiset ottivat vastaan kasteen ja ryhtyivät elämään kristillistä elämää. Emme sano, että he tulivat uskoon, sillä se ei vielä riitä. On myös alettava elää Jeesuksen opetuksen mukaan. Helpointa se on, jos ympärillä on samolin ajattelevia ja toimivia ihmisiä. Siksi syntyi seurakuntia. Ja seurakunnalle tarvittiin päällekatsoja epi-skopos eli piispa.

Yksilö ei ole tärkeä, vaan se ryhmä, joka seisoo hänen takanaan.Tärkeää ei ole se, kuka nimenomainen henkilö on jotain saanut aikaan, vaan se että hänen takanaan on ollut ryhmä, jonka kanssa on jotain saatu yhteisesti aikaan. Keulakuvaksi asetettiin usein henkilö, joka tunnettiin ja jolla oli auktoriteettia. Mutta hän itse ei koko tehtävää täyttänyt, vaan siihen tarvittiin seurakunta, joka toimiessaan saadun opetuksen mukaan veivät sanomaa eteenpäin.

Kun ajattelemme Suomen ortodoksisen kirkon historiaa, nousee sieltä esiin muutamia vaikuttajahahmoja, kuten arkkipiispat Herman ja Paavali. He eivät kuitenkaan luoneet tätä kirkkoa, vaan sen loivat ihmiset, jotka halusivat olla ortodokseja ja vaikuttaa ortodokseina myös yhteiskunnassa. Johtajat tulevat ja menevät. He tekevät osuutensa yhteiseksi hyväksi, mutta ihmiset ovat ne, jotka kirkon muodostavat. Kaikkein tärkein tehtävä evankeliumin sanoman eteenpäin viemisessä on perhekunnilla, joissa kasvatetaan tulevia sukupolvia. Jos lapsemme eivät välitä kirkosta, kirkkoa uhkaa näivettyminen. Suomen ortodoksiselle kirkolle on ollut siunaus saada uusia jäseniä ulkomailta pitämään yllä ja viemään eteenpäin kansainvälistä, mutta kuitenkin suomalaista, ortodoksista kirkkoa.

 

 

Miksi? (Why? The Ukraina situation)

 Näinä aikoina nousee monen mieleen yhä uudestaan kysymys Miksi? Miksi Jumala sallii tällaisen pahuuden, mitä näemme Ukrainassa? Miten Venäjän ortodoksinen kirkko voi olla mukana tässä pahuudessa? Miksi? Miksi?

Tähän on olemassa vain yksi vastaus: Me emme tiedä. Jumala ei ole tästä vastuussa, vaan ihmiset. Jumala on luonut kaiken hyväksi (1.Moos. 1:31), mutta ihminen on kautta aikojen käyttänyt väärin vapauttaan tehdä pahaa eikä hyvää.

Miksei Jumala sitten estä pahuutta ihmisessä? Onhan hän kaikkivaltias. Mitä kaikkivaltiutta se sellainen on, jos ei pysty hallitsemaan maan päällä raivoavaa pahuutta? Sitä ei meille ole ilmoitettu. Sen sijaan meille on annettu tämä tieto Jumalasta: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella" (Jes 55:8-9).

Meille on annettu raamatussa vain se määräys, että kunnioittaisimme Jumalaa ja hänen Sanaansa, ja tekisimme sen, mitä hän on käskenyt meidän tehdä eli sen mikä on meidän vallassamme tehdä toisten ihmisten hyväksi. Jos näin tekisimme, niin pahuus väistyisi maailmasta. On siis meidän vallassamme karkottaa paha. Mutta tuskin tähän päämäärään pääsemme ainakaan kovin nopeasti, koska pahuus on pesiytynyt kaikkialle maailmaan, myös kirkkoihin.

Entä rukous? Eikö ole sanottu, että "vanhurskaan rukous voi paljon, jos se on harras"(Jaakob 5:16)? Meille on sanottu, että sekä vihollisten että ystävien puolesta tulee rukoilla jatkuvasti. Voimmeko sitten poistaa pahuuden rukouksen voimalla? Tähänkään ei meille ole annettu vastausta. On vain käsketty rukoilemaan. Siispä me rukoilemme, ja luotamme siihen, ettei Jumala voi olla kuulematta jatkuvia rukouksiamme: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan?" (Luuk.18:7)  

Sodat, kulkutaudit ja nälänhädät eivät ole Jumalan rangaistuksia ihmiskunnan pahuudesta, vaan keinoja saattaa ihmiset kääntymään pois pahoilta teiltään ja palaamaan Jumalan lain kunnioittamisen piiriin. Vanhan testamentin kirjoissa on useita kertomuksia, joissa Jumalaan turvautuminen tuottaa pikemmin voiton kuin miekkaan tarttuminen. "Jos meitä kohtaa joku onnettomuus, miekka, rangaistustuomio, rutto tai nälänhätä, niin me astumme tämän temppelin eteen ja sinun eteesi, sillä sinun nimesi on tässä temppelissä; ja me huudamme sinua hädässämme, ja sinä kuulet ja autat" (2. Aik. 20:9).  

Siispä meille jää sodan uhan alla vain kaksi tehtävää: ihmisten – erityisesti sotapakolaisten – auttaminen ja Jumalaan rukouksessa turvautuminen. "Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman" (Joh. 16:33).

Jeesuksen ylösnousemus ja meidän ylösnousemuksemme (Jesus' Resurrection and our resurrection)

Tiedämme, että Paavalin kirjeet olivat ensimmäiset kristilliset dokumentit, ja evankeliumit kirjoitettiin vasta kirjeiden jälkeen. Siksi evankeliumeissa on paljon samaa kuin Paavalin kirjeissä, mutta yksi asia on uusi: evankeliumeissa päähahmona on mies nimeltä Jeesus, ei Paavali. 

Ensiksi kirjoitettu evankeliumi, Markuksen evankeliumi, kertoo Jeesuksen toiminnasta sekä hänen kärsimyshistoriastaan. Ylösnousemus ei ole kertomuksen pääkohta, vaan se tuodaan lopussa lyhyesti esiin erikoisella tavalla: haudassa istui nuori mies yllään valkoiset vaatteet, ja hän ilmoitti Jeesuksen ylösnousemisesta. Hän myös kehotti opetuslapsia menemään Galileaan: siellä te näette hänet. Nuori mies on itse Paavali, joka kastepukuun puettuna julistaa ylösnousemusta. Mutta hän myös ilmoittaa, mistä Jeesus on löydettävissä: Galileasta eli muukalaisten maasta, jonne Paavali oli jo lähtenyt viemään evankeliumia.

Mutta mistä Jeesus tulee evankeliumeihin? Vanhasta testamentista tietysti. Eikä ole vaikea löytää, kuka on toiminut mallina: Joosua. Jeesuksen kreikkalainen muoto evankeliumeissa on Iesous, ja Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä Septuagintassa Joosua on myös Iesous. Kun Marialle ilmoitettiin pojan syntymästä, hänelle samalla sanottiin, että pojan nimeksi tulee panna Iesous. Niin kuin Joosua vei kansan luvattuun maahan, niin myös Jeesus tulee viemään kristityt kaikkialta maailmasta heille luvattuun maahan, taivasten valtakuntaan. Mutta tämä tulee tapahtumaan vasta kuoleman kautta. 

Jo Eedenin puutarhassa ensimmäiselle ihmiselle annettiin elämän päätepisteeksi kuolema, ja se annettiin rangaistukseksi tottelemattomuudesta. Rangaistukseen kuului myös karkotus paratiisista, "ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö, ja niin elä ikuisesti."(1.Moos. 3:22). Siksi ihmisen tuli kuolla Edenin ulkopuolella, jossa ei ollut pääsyä elämän puulle. 

Jeesuksen kohdalla ei oleellista ollut suinkaan se, että hän kuoli, sillä kaikki ihmiset kuolevat, vaan se, että hänet tuomittiin kuolemaan, vieläpä ristinkuolemaan. Jeesuksen kuolemaa edeltävät vaiheet syytöksista, oikeudenkäynnistä ja tuomiosta ovat tarinassa oleellisia. Toisin sanoen, Jeesus todettiin syylliseksi, ja kaikki, niin roomalaiset kuin juutalaiset ja muutkin kansakunnat halusivat tuomita hänen muistonsakin unohdukseen. Tämä toteutti profeetta Jesajan ennustuksen (Jes. 53)."Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti?...Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä...Hän kärsi, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet".

Meille on opetettu, että "pyhät ihmiset" ovat jo kokeneet saman ylösnousemuksen kuin Kristus. Mutta onko niin? Ensinnäkin Uudessa testamentissa puhutaan kaikista kristityistä "pyhinä", sillä kasteessa heidät on pyhitetty Jumalalle. Toiseksi "pyhillekin" on Kristuksen kaltainen ylösnousemus vasta edessäpäin. Kun luemme alkutekstistä Room.6:3-7; 1.Kor.15:20-23 ja 1.Tess.4:14-16, huomaamme, että niissä käytetään tulevaa aikamuotoa: "Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme (tulemme nousemaan) kuolleista niin kuin hän". "Kaikki Kristuksesta osallisina tehdään (tullaan tekemään) eläviksi, esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee"."Silloin Jumala on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan". Meidät kaikki siis tullaan meille ulottumattomassa tulevaisuudessa herättämään kuolleista.

Entä Matteuksen kertomus Jeesuksen kuoleman yhteydessä, jossa sanotaan"...haudat aukenivat ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan...ja näyttäytyivät monille." (Matt. 27:52-53) Tässä kertomuksessa on tulevaisuudessa tapahtuva asia osoitettu menneisyydestä, jotta asian merkitys korostuisi, ja sillä on oma nimensä: kirjallinen prolepsis. Vaikka ottaisimmekin lauseen kirjaimellisesti, on kyseessä vain yhden kerran, Jeesuksen kuoleman yhteydessä, tapahtunut asia.

Vaikka teksteissä sanotaankin, että meidän ylösnousemisemme tulee olemaan samanlainen kuin Kristuksen, se ei merkitse että olisimme samanlaisessa asemassa kuin hän, koska hänet on "korotettu Jumalan oikealle puolelle", toisin sanoen "valtaan" (Apt. 2:33-34; 5:31). Meidät taas herätetään kuolleista "elämään" eikä mihinkään valtaan. Jeesus on Herra ikuisesti, ja me tulemme olemaan myös kuolemamme jälkeen vain hänen palvelijoitaan. Raamattu on valmistanut meitä tähän sanoessaan, että Jumala vapautti israelilaiset Egyptin orjuudesta, jotta heistä tulisi hänen (Jumalan) orjiaan (2.Moos.6:6). Tämän saman opetuksen antaa Paavali, kun hän muistuttaa, että tulevassa ylösnousemuksessammekin me tulemme pysymään Jeesuksen orjina (Room.6:22-23).

Ja jotta emme unohtaisi tätä, Paavali tekee selväksi, että vaikka olisimmekin täällä maailmassa "herroja", meillä on kuitenkin taivaassa vain yksi Herra: "(Herrat) Isännät, kohdelkaa orjianne oikeudenmukaisesti. Muistakaa, että teilläkin on taivaassa Herra(nne)" (Kol.4:1).

Kosto ja armo (Revenge and Grace)

Olemme tottuneet näkemään Vanhan testamentin Jumalan koston Jumalana. Hän sanoo: "Kosto on minun" ja varoittaa ihmisiä kostamasta kärsimäänsä vääryyttä millään tavalla.

Mutta jotain mekin voimme tehdä, ja ihan "laillisesti". Me voimme kostaa pahan hyvällä, ja silloin menettelemme aivan raamatun mukaisesti. Raamatussa ei nimittäin ole vain yhtä kostaa -verbiä, vaan tilanteesta riippuen niitä on kolme. Yksi on selvästi muita myönteisempi ja se on shillem, joka merkitsee maksamista eri merkityksissä, mutta myös kostamista. Jobin kirjasta luemme nykykäännöksenä: "Hän rankaisee (jeshallem) ihmistä tekojen mukaan. Miten mies vaeltaa, sen mukaan hänet palkitaan." (Job 34:11) Tässä lauseessa rankaiseminen voidaan kääntää myös maksamiseksi, ja alku voidaan kääntää siis: "Hän maksaa ihmiselle hänen tekojensa mukaan." Teoista riippuu, onko tulossa kosto vai palkinto.

Raamattu käyttää kostamisen yhteydessä myös verbiä palauttaa (heshib). Esim. Joel 4:4 luemme nykykäännöksenä: "Minulleko yritätte kostaa? Jos yritätte, käännän ('ashib) tekonne teitä itseänne vastaan..." Tässä tarkoitetaan, että se mitä olemme tehneet, asetetaan vielä kerran meidän eteemme, ja kysytään: Onko tämä koston vai palkitsemisen arvoista?

Hepreassa on myös verbi naqam, joka tarkoittaa kostamista siten kuin yleisesti sen ymmärrämme. Tätä verbiä käytetään, jos halutaan pyytää, että Herra kostaisi jonkun veren, eli surman. Surmaa ei oikein voi palkita millään, eikä "palauttaa", joten kosto on ainoa vaihtoehto. Ja se jää Jumalalle.

Kostaa voidaan siis monella tavalla. Jo Agricola tiesi tämän käyttäessään kostaa -sanaa myös palkitsemisen merkityksessä. Ehkä tunnemme vanhan suomalaisen sanonnan Kost´jumala (Kostakoon Jumala) silloin kun kiitetään jotakuta hänen hyvästä teostaan. Voitaisi sanoa myös "Maksakoon Jumala (tämän teon sopivaksi katsomallaan tavalla)".

Mitä tästä opimme? Sen, että kostoa on monenlaista, ja me emme aina voi tietää, millaisen "koston" ihminen ansaitsee. Siksi on parasta jättää se Jumalan huomaan. Jumala voi nimittäin myös armahtaa, ja se on hänen tärkeä ominaisuutensa. Ei vain islamissa, mutta myös kristinuskossa Jumala on "armollinen armahtaja" (arabiaksi ar-rahman ar-rahim). Raham merkitsee sekä raamatussa että arabian kielessä yllättävästi kohtua sekä myös äidillistä huolenpitoa.

Miten ihmeessä kohtu voidaan yhdistää armoon? Muinaisina aikoina suurin siunaus, minkä mies saattoi saada, oli lukuisat lapset. Siitä, paljonko perheessä oli lapsia, nähtiin Jumalan siunaus ja armo. Kohtu ei sinänsä ole tärkeä, vaan se mahdollisuus mikä siihen kätkeytyy. Mies ei itse kykene saamaan – tai edes siittämään – lasta, koska siihen tarvitaan kohtu. Kohtu on kaiken keskus. Jumala avaa kohdun, kuten esim. Rakelin kohdalla (1.Moos.30:22), mutta hän voi myös sulkea kohdun, kuten Hannan kohdalla (1.Sam.1:6). Jumala myös antaa armonsa jollekin tai sitten ei anna. Jumalan rakkaus ja huolenpito - eli hänen armonsa – on hänen kaiken kattava ominaisuutensa, jonka turvin ihmiskunta on tähän päivään asti sinnitellyt, ja toivottavasti vielä jaksaa sinnitellä.

 

Salaperäinen Johanneksen ilmestys ? (The Revelation to John)

Johanneksen ilmestys, entiseltä nimeltään Ilmestyskirja, alkukielellä Apokalypsis Ioannou, on aina kiehtonut ihmisten mieliä niin kuin vain hyvä tarina voi.

Raamatun kertomuksethan ovat tarinoita, joiden tarkoituksena on opettaa jotain, ei olla viihdykkeenä, muttei myöskään minään oraakkelina, josta voisimme lukea oman aikamme tulevaisuuden näkymiä. Mistä siis tässä apokalypsiksessa on kyse? Mitä se opettaa?

Jos Johanneksen ilmestys esitettäisiin lyhyesti, se kuuluisi näin: ”Jos kestät vainot etkä luovu uskostasi, Jumala palkitsee sinut lopussa.” Paljon olisi säästetty papyrusta ja mustetta, jos näin olisi tehty. Mutta olisihan tuo aika tylsä lausuma. Se sopii meidän ajallemme, mutta tuon ajan kirjallisuudessa oli tapana esittää asiat laajasti. Teksti antaa kuulijalleen selkeän ja voimallisen kuvan maailmasta, jossa paha näyttäisi olevan niskan päällä, vaikka se onkin vain tilapäisesti vallassa, kunnes Jumala poistaa sen juurineen päivineen.

Juuri tuo tekstin kertova luonne pystyy rohkaisemaan niitä, jotka haluasivat pysyä lujina, vaikka epäröivät. Teksti jättää kuulijaan vahvan toivon siitä, että heitä odottava kunnia on suurempaa kuin nykyiset kärsimykset. Ilmestyskirjassa Kristus esitetään marttyyrin prototyyppinä, jonka kärsimyksiin kaikki marttyyrit tulevat osallistumaan. Mutta Kristuksen kanssa he tulevat myös hallitsemaan tulevassa Jumalan valtakunnassa.

Erityisesti haluaisin varoittaa nykyihmisiä pitämästä tätä kirjaa ennustuksena siitä, mitä tulevaisuudessa meille tulee tapahtumaan. Raamattu ei missään kohdin toimi meidän inhimillisen uteliaisuutemme tyydyttäjänä, vaan sillä on vakava tehtävä opettaa ihmisiä toimimaan niin, että Jumalan tahto toteutuisi maailmassa ja ihmisillä olisi mahdollisuus päästä Jumalan valtakuntaan kuoleman jälkeen. Tätä pyydämme Isä meidän rukouksessa: Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi... Ortodoksinen kirkko ei ohjaa lukemaan jumalanpalveluksissa Johanneksen ilmestystä ehkä juuri siksi, että sama asia voidaan lukea selkeästi Markuksen evankeliumissa- jota pidetään ensin kirjoitettuna - ja sen rinnakkaiskohdissa muissa evankeliumeissa (Matt. 24; Luuk. 12:1-11; 21).

Ilmestyskirjaa ei siis ole kirjoitettu meille – vaikka kyllä meitäkin varten – vaan se on kirjoitettu ajanlaskumme alun kristityille suurten vainojen ollessa käynnissä. Jokainen tuon ajan ihminen, joka on saanut kuulla kristittyjen tappamisesta, osaa ilman muuta yhdistää Johanneksen kirjoituksen niihin. Onhan jo Markuksen evankeliumin 13. luvussa viitattu samanlaisiin tapahtumiin. Voi jopa olla mahdollista, että sama henkilö on kirjoittanut sekä Markuksen evankeliumin että Johanneksen ilmestyksen, ja hän on Johannes Markus, johon viitataan Apt. 12:12 ja 12:25. Tämä näkökulma vaatii kuitenkin omat selityksensä. Johannes ja Markus ovat molemmat joka tapauksessa Paavalin evankeliumin eteenpäin viejiä.

Jos siis Ilmestyskirja on opettavaista tarinaa, niin mistä on tarinan ainekset saatu? Ne tulevat Vanhasta testamentista, sieltä mistä Uuden testamentin tarinat ovat saaneet innoituksensa. Ilmestyskirja käyttää profeettojen kirjoja, etupässä Danielia, Jesajaa ja Hesekieliä, joissa on apokalyptisiä kohtia.

Jos lyhyesti käyn läpi Ilmestyskirjan sisällön, se voisi näyttää tällaiselta:

Alkuluvuissa Kristus esitetään voittajana, maailman hallitsijana, jonka miekka, eli siis hänen Sanansa, lyö Rooman valtakunnan miekan eli hallitsijan vallan. Sanoma, joka esitetään useille Paavalin perustamille seurakunnille, on perusteiltaan sama: kutsu marttyyriuteen. Voitto saavutetaan vain uhrautumisen kautta. Kristus on ensimmäinen uhri, hänet esitetään uhrilampaana, joka kuitenkin on voittaja. Hänen seitsemän sarveaan symbolisoivat jumalallista voimaa ja seitsemän silmää taas oikeudenmukaisen tuomarin hallitsemaa tietoa. Nuo silmät merkitsevät Jumalan kaikkinäkevyyttä, hänen kaikkialla läsnä olevan henkensä kautta. Seitsemän on jumalallinen luku. Yksi vähemmän kuin seitsemän eli kuusi viittaa paholaiseen, sillä piru pystyy pukeutumaan hyvään, vaikkei olekaan hyvä. Kolmasti peräjälkeen esiintyvä kuusi 666 painottaa samaa: luku voi olla jonkun henkilön numeerinen nimi, mutta se viittaa joka tapauksessa äärimmäiseen pahuuteen. Numeerisella nimellä tarkoitetaan sitä, että nimen jokainen kirjain saa vastaavan lukuarvon ja nämä lasketaan yhteen. Esim. (kreik) neron kaisar = (hepr) nrwn qsr tuottaa juuri luvun 666.

Sinetit, jotka murretaan yksi toisensa jälkeen, ja joista paljastuu kauhistuttavia asioita, ovat toistoa. Noina aikoina ainoa tapa vahvistaa sanomaa oli sen toisto, kun ei ollut mahdollisuutta alleviivaukseen tai muuhun tekstin korostukseen. Mutta marttyyrit ovat turvassa Jumalan alttaripöydän alla - siis lähimpänä häntä – odottamassa heidän verensä kostoa. Se tapahtuu kuitenkin vasta kun marttyyrien luku on tullut täydeksi.

Jos Jumala alkaisi kostonsa heti, jäisi monta tulevaa marttyyria osattomaksi hänen armostaan. Siksi tulee odottaa kunnes marttyyrien luku tulee täydeksi, on se sitten mikä tahansa – me emme sitä tiedä. 7. luvussa esiintyy luku 144 000. Luku on symbolinen. Tuhat merkitsee suurta joukkoa. Tuhannen moninkertaistaminen ja Israelin 12 heimon luvun neliöinti ( 12 x 12=144) alleviivaavat pelastettujen joukon moninkertaistumista. He ovat peräisin sekä juutalaisesta että muista kansoista (7:9). Marttyrit saavuttavat uhrikuolemansa tähden heti voittopalkinnon, mutta muut joutuvat kuolemansa jälkeen viimeiselle tuomiolle, jonka jälkeen vasta palkkio annetaan tai sitten ei.

Seitsemän enkeliä, joilla on seitsemän torvea (trumpettia, pasuunaa), julistavat tulevan tuhon ilmoituksen. Ensimmäiset neljä torvea julistavat maan neljän osan (meri, maa, joet ja taivas) kolmanneksen tuhoa. Viides ja kuudes torvi tuovat maahan heinäsirkat ja skorpionit, jotka viittaavat tuskalliseen aikaan, joka tulee kestämään kauan. Nopeaa loppua ei ole kärsiville odotettavissa. Vasta seitsemäs torvi tuo eteemme Jumalan valtakunnan täyteydessään. Sitä ennen täytyy kuitenkin pahan vielä temmeltää maan päällä.

Ennen seitsemättä torvea esiintyy kaksi marttyyria eli todistajaa (11. luku). Aiemmin teksti puhui marttyyreista yleisesti, mutta nyt tuodaan esiin kaksi yksilöä, jotka antavat todistuksen ristiinnaulitusta Kristuksesta. Todistajia tulee olla kaksi, sillä vasta kahden todistajan yhtäpitävä kertomus on Rooman lain mukaan luotettava. He ovat Paavali ja Pietari, jotka perustavat opetuksensa Vanhan testamentin Moosekseen (lain antaja) ja Eliaan (profeettojen edustaja). Nämä on kuvattu oliivipuina ja lampunjalkoina profeetta Sakarjan ennustuksen mukaisesti (Sak. 4:1-14). Vaikka heitä kohtaa Rooman taholta viha ja vaino, he nousevat kuolleista kolmantena päivänä kuten Jeesuskin.

Nainen ja lohikäärme on selvää tekstiä: Maria synnyttää Jeesuksen, jonka lohikäärme eli Rooman valtakunta haluaa niellä. Nainen on raamatussa aina jonkun joukon symbolina, ja tässäkin hän on kaikkien kristittyjen kuvana. Hänen seppeleenään on kaksitoista tähteä Israelin 12 sukukunnan mukaan. Myös EU:n lipun 12 tähteä liittyvät tähän traditioon: Eurooppa perustuu kristinuskoon. Maria esiintyy myös uuden Jerusalemin symbolina, kuten kuulemme laulettavan pääsiäisajan kanonin 9. veisussa:”Loista sinä uusi Jerusalem, loista kirkasta valoa! Sillä Herran kunnia on ylitsesi koittanut. Riemuitse sinäkin puhdas neitsyt...”  

Kaksi petoa, jotka nousevat merestä ja joille lohikäärme oli antanut valtansa, ovat Rooman keisareita, jotka ovat julistautuneet jumaliksi tai jumalten pojiksi (seitsenluku on Jumalan luku) ja joilla on valta ja voima tehdä mitä haluavat. Koska he ovat Jeesuksen eli Jumalan pojan kaltaisia - mm. saavat kuolettavan haavan, mutta toipuivat siitä - he eksyttävät monia. Se etteivät ihmiset voi myydä tai ostaa mitään, viittaa taloudelliseen kurimukseen, sillä ihmisten tappamisen sijaan johtaa elannon vieminen heiltä samaan lopputulokseen.

Kauhistuttavan kuvauksen jälkeen seuraa 14. luvussa seesteinen kuva lopputuloksesta, Jumalan voitosta. Samalla varoitetaan lipsumasta vainoojan lupauksiin: Jumala ei salli itseään pilkattavan. Hänen vihansa kohdistuu pahantekijöihin, kuten Paavali jo Roomalaiskirjeessä varoittaa (Room.1:18; 2:5,8; 5:9-10). Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää (Gal.6:7-8).

Jumalan vihan maljat 15. luvussa ovat peräisin Hesekielin kirjasta, jossa luvut 37-40 kuvaavat lopun aikojen taistelua Magogin maassa, sekä Uuden Jerusalemin eli Jumalan valtakunnan voittoa kaikista vihollisista. Gog ja Magog kuvaavat sitä joukkoa, joka taistelee Jumalan tahtoa vastaan, eivätkä ne ole mitään reaalisia valtakuntia. Ilmestyskirjassa lopullinen Jumalan voiton julistus tapahtuu samalta alttarilta, jonne marttyyrien sielut on koottu.

Roomaa kutsutaan portoksi, sillä raamatussa portto sanaa käytetään metaforana synnistä Jumalaa vastaan, erityisesti niistä jotka hylkäävät Israelin Jumalan ja lähtevät seuraamaan vieraita jumalia, joita Roomassa edustivat patsasjumalat ja jumaliksi julistautuneet keisarit. Myös Babylon tarkoittaa Roomaa, jolla on seitsemän kukkulaa (17:9) ja jota aikalaiset kristityt pitivät pahuuden pesänä.

Kirjan loppuluvut (19-22) on omistettu kuvaamaan Jumalan suurta voittoa vihollisista ja marttyrien osakseen saamaa kunniaa. Valkoisen hevosen ratsastaja on Jeesus Kristus, joka voittoisana sulhasena saapuu hääaterialle hohtavaan pellavapukuun puetun morsiamensa, vainot kestäneen kirkon, rinnalle. Näin alkaa Jumalan valtakunnan loppumaton aika, kuten Paavali korinttilaiskirjeessään kuvaa (1.Kor. 15:24-28). Valkoinen hevonen ja sen ratsastaja kuvataan ortodoksisessa ikonografiassa pyhän Gregorioksen ja Pyhän Dimitrioksen ikoneissa samassa merkityksessä. Marttyyrit ratsastavat Jeesuksen hyveillä ja tuhoavat keihäällään eli kestävyydellään pahan eli lohikäärmeen. Ei siinä tarvita mitään neito ja torni-satuja, vaan raamattu kertoo kaiken.

Vielä on yksi ongelma selvitettävänä, ja se on tuhatvuotinen valtakunta (Ilm. 20:1-6). Kaiken edellä kerrotun perusteella on selvää, ettei kyseessä ole mikään maanpäällinen, tuhat vuotta kestävä valtio. Ilmestyskirjan lukusymboliikan mukaan tuhat vuotta on määrittämätön, hyvin pitkä aika, ja se viittaa todennäköisesti siihen aikaan, jonka vainot tulevat kestämään. Johannes eli itse vainojen ajalla eikä voinut tietää kuinka kauan ne tulevat vielä kestämään. Hän tiesi vain, että pitkän aikaa, ja lopulta ne päättyvät. Paholainen on sidottu tänä aikana, mikä merkitsee sitä, että se käy taistelua, jota se ei voi voittaa, eikä se kykene vahingoittamaan Jumalan todistajia edes tappamalla heitä. Mehän tiedämme, että marttyyrien veri oli Kirkon siemen. Ilman marttyyrien todistusta ei Kirkko olisi niin nopeasti levinnyt ympäri maailmaa. Olihan sivustakatsojien mahdotonta ymmärtää, miksi kristityt alistuivat kuolemaan Jumalaansa ylistäen, jollei siihen ollut jotain syytä.

Johannes on lainannut paljon Hesekielin kirjasta ja myös suuren hääaterian kuvaus (Ilm. 19:17-) on sieltä peräisin (Hes. 39:17-). Hesekiel kertoo ensin taistelusta israelilaisia vastaan Magogin maassa ja Gog häviää taistelun. Sitten seuraa juhla-ateria, jossa linnut syövät mitä vihollisista on jäljellä. Näin Jumala osoittaa pyhyytensä kansalleen, ja kokoaa heidät taas omaan maahansa (eli taivasten valtakuntaan) ”ja israelilaiset tulevat tietämään, että minä olen Herra”.

Hesekielin kuvaus on Ilmestyskirjassa kuitenkin käännetty toisin päin. Ilmestyskirjassa esiintyy ensin tuhatvuotinen valtakunta eli vainojen aika. Sen jälkeen syödään juhla-ateria ja sitten vasta käydään tuo Magogin taistelu. Sillä halutaan osoittaa, ettei marttyyrien tule huolehtia viimeisestä hurjasta taistelusta, koska he ovat jo päässeet voittajiksi siitä hyökkääjästä, joka on sodan aiheuttanut. He ovat jo turvassa alttarin alla. Meidän ei tule lukea Ilmestyskirjaa ”tulevaisuuden historiana”, vaan kertomuksena siitä, millainen on se lopun aikojen luonne, joka vallitsi sinä aikana, jona kirja on kirjoitettu.

Johanneksen ilmestyksen viimeiset luvut kuvaavat Jumalan valtakuntaa, joka aikojen lopulla tulee voimassaan. Kristallivirta ja elämän puu kukoistavat. Yötä ei enää ole eikä auringon valoakaan tarvita, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. Jatkuuko elämä maan päällä, sitä ei tässä kerrota, mutta kerrotaan selvästi, että kuoleman jälkeen koittaa tuo odotettu Jumalan valtakunta, jonka temppelinä on Kaikkivaltias Herra Jumala. ”Ja Jumala on pyyhkivä heidän silmistään kaikki kyyneleet.” (7:17)

 

Pitäisikö meidän lukea raamattua? (Do we have to read Scripture?)

Meille Suomessa on itsestään selvää, että halutessamme voimme tarttua suomenkieliseen raamattuun ja lukea sieltä, mitä itse haluamme. Tämä käytäntö on peräisin luterilaisesta kirkosta. Ortodoksisissa kulttuureissa se ei ole ollut aina itsestään selvää. Vielä 100 vuotta sitten raamattuun tutustuminen tapahtui kirkossa, missä jumalanpalveluksessa luettiin raamattua ja ihmiset ottivat sen vastaan kuunneltuna, ei itse luettuna. Näin oli alusta alkaen: raamattua kuunneltiin. Suomen kansa osasi osia raamatusta ulkoa, koska oli kuunnellut niitä paljon, ei itse lukenut. 

Vasta 1800 luvun lopussa raamattu oli saatavilla itse luettavaksi Pipliaseuran käännös-, painatus- ja jakelutyön ansiosta. Myös kirkkoslaavinkielinen raamattu käännettiin tuolloin venäjäksi. Raamatun kääntäminen jokaisen omalle äidinkielelle on ollut hyvä asia, vaikka sekin on tuottanut ongelmia: käännetystä tekstistä voi joku löytää asioita, joita ei ole alkutekstissä. Monet alkukieliset sanat ja sanaleikit olivat kuultuina helposti ymmärrettäviä, mutta meillä ne ovat yliopistokoulutuksen saaneiden asiantuntijoiden hallussa, jos sielläkään. Onneksi raamattu – ainakin Uusi testamentti ja psalmit – on kirjoitettu siten, että sen pääkohdat tulevat aina oikein ymmärretyiksi, oli kieli mikä tahansa. 

Kuunteleminen oli se tapa, jolla kansa sai haltuunsa uudet aatteet ja vanhat tarinat. Tämä tapahtui nuotiolla istuen, tai jossain tilassa kokoontuen. Lähi-idässä miehet istuivat kahviloissa, ja yksi korkeammalle asetettu tuoli oli tarkoitettu lukijalle, jota muut kuuntelivat. Tämä on vieläkin Lähi-idässä nähtävisssä. Kirkko omaksui alusta alkaen tämän tavan, ja vanhoissa kirkoissa näkyy vieläkin korkealla paikka, josta evankeliumia ja muita kirjoituksia luettiin. Paikka näyttää meikäläisittain saarnatuolilta, mutta se oli nimenomaan tekstien lukemista, ei saarnoja varten. Luostareissa tämä käytäntö on vielä voimassa aterioiden aikana, vaikka lukija ei yleensä kovin korkealta tekstiä kuulutakaan. Kuunneltu painui hyvin mieleen aikana, jolloin ei ollut kokoaikaista informaatiotulvaa sitä hajottamassa kuten meillä nykyisin.

Kirkkoon syntyi jo varhain lukemisen sykli, joka palveli raamatun oikeaa ymmärtämistä. Ja sama teksti kertautui joka vuosi. Jos osallistui sunnuntaisin ja juhlina yhteiseen jumalanpalvelukseen, sai vuoden mittaan täyden annoksen tietoa raamatun sisällöstä ja hymnit selittivät sitä siten kuin kirkko oli sen alunperin tulkinnut. Juhlan ja sunnuntain liturgian ensimmäinen osa oli pyhitetty raamatun luvulle. Kun ensin oli opetus kuultu, saatettiin sen antamien ohjeiden mukaisesti siirtyä toiseen osaan eli murtamaan leipää ja nauttimaan viiniä.

Ortodoksinen kirkko on parhaiten säilyttänyt alkuperäisen raamatun kuulemistavan. Alkukirkko jo rakensi lektionaarioita, joista seurakunnan lukija (lektor) sai tiedon siitä, mitä oli milloinkin luettava. Lukija otti usein kirkon ainoan evankeliumin ja epistolakirjan kotiinsa harjoitellakseen siellä tulevan sunnuntain tekstien lukua. Tästä meille on säilynyt tietoa varhaisissa marttyyrikertomuksissa. Kun keisarin edustajat sitten tulivat kirkkoon ja vaativat saaliikseen kirkon pyhiä kirjoja, saatettiin sanoa, että kirjat ovat lukijan kotona. Ja lukija oli silloin tietysti hengenvaarassa...

Kun raamatussa puhutaan mietiskelystä tai muistelemisesta, on sanan takana hepreankielen haga, joka tarkoittaa kirjaimellisesti mutista itsekseen. Tämä taas tarkoittaa, että henkilö toistaa kuulemiaan lauseita niitä hiljaa mutisten. Hän ei siis pohdiskele, mitä tämä mahtaa tarkoittaa, vaan hän toistaa sitä, minkä on kuullut ja siten painaa sen syvemmälle mieleensä. Tämä sana esiintyy esim. psalmeissa 1:2, 63:7 ja 77:13.

Pitäisikö meidän siis lukea kotona raamattua? Ortodoksiseen kalenteriin on merkitty kullekin päivälle omat lukukappaleensa, joita voi kotona lukea, jos ei kirkkoon pääse. Ja voihan raamattua lukea isoina annoksina, jotta tietäisi, mitä siellä on. Mutta jos ryhdyt miettimään, mitä tämä kohta sinulle tarkoittaa, ja alat selittää sitä peilaten itseesi, saatat mennä metsään. Raamattua ei ole kirjoitettu meitä varten – tosin meillekin – vaan aivan toisenlaisille ihmisille toisenlaisessa maailmantilanteessa. Sen opetus on tarinoissa, joilla on alku ja loppu, eikä yksittäisiä lauseita ole lupa irrottaa kokonaisuudesta.

Kuunteleminen on myös nykyisin aika yleistä, esim. podcastien ja äänikirjojen kautta. Raamattukin on saatavissa äänikirjana. Myös tarinat ovat nykyisin muotia, ja sitä ne ovat olleet aina. Kun kerrotaan tarinaa, samalla tiedotetaan siitä ilmi käyvää ideaa tai tapahtumaa. Näin on ollut aina, myös raamatussa.

Galilea ja Jerusalem

Nämä sanat esiintyvät usein Uudessa testamentissa. Ovatko ne vain paikkakuntien nimiä, vai olisiko niillä muutakin sanomaa?

Raamatun kirjoittamisen aikoihin paperi (eli pergamentti tai papyrus) oli kallista, eikä sitä kannattanut käyttää turhiin maalailuihin. Kaikki mitä kirjoitettiin, oli oleellista ja tärkeää.

Juudean provinssissa oli toki kaupunki nimeltä Jerusalem, ja pohjoisessa oli paikkakunta, jota kutsuttiin Galileaksi. Mutta näihin sanoihin sisältyy myös opetus.

Galileassa Jeesus aloitti julkisen toimintansa kaikkien evankeliumien mukaan (Matt. 4, Mark.1, Luuk. 4, Joh.2). Tämä on tärkeää siksi, että lukija tai kuulija ymmärtää, että Galileasta lähti sanoma liikkeelle ja sieltä se levisi muualle. Markuksen evankeliumin ylösnousemuskertomuksessa kohtaamme nuoren miehen, joka kehottaa opetuslapsia menemään Galileaan: ” Siellä te saatte hänet nähdä” (Mark. 16:5-7). Oliko siis tehtävä jalan tuo vaivalloinen matka etelästä pohjoiseen jotta voisi tavata Herran? Siitä ei ole kysymys.

Galilea oli Jesajan kirjasta lähteneen käsityksen mukaan juutalaisten mielissä ”muukalaisten Galilea”(Jes. 8:23). Jeesuksen aikana asujamisto koostui tosin enimmäkseen juutalaisista (arkeologian mukaan), mutta nyt ei ajatellakaan todellista tilannetta, vaan sitä minkä Vanha testamentti aiemmin oli julistanut. Uusi testamentti pohjautuu Vanhaan testamenttiin eikä historiaan. ”Muukalaiset”, joilla ei ollut lakia ja jotka palvelivat patsaita jumalina, olivat syntisiä. Mutta raamattu ilmoittaa, että juuri näiden ”syntisten” keskeltä nousi pelastus, sillä Jeesus asui muukalaisten Galileassa.

Jeesuksen sanoma lähti siis Galileasta eikä Jerusalemista. Jerusalem ei ollut Jumalan sanoman lähde, vaikka tuo sanoma tulikin Jerusalemin kautta. Viesti oli tarkoitettu kaikille kansoille, mutta myös Jerusalemille. Se joko hyväksyttiin tai hylättiin. Kun opetuslapsia ylösnousemuskertomuksessa kehotetaan menemään Galileaan, heitä kehotetaan itse asiassa menemään muukalaisten eli pakanoiden luo viemään heille sanomaa pelastuksesta.

Miksi on tärkeää, että tuo sanoma ei tullut Jerusalemista? Siksi, että tuo sanoma oli siitä Jerusalemista, joka on ylhäällä eli taivasten valtakunnasta, ei maallisesta Jerusalemista. Jerusalemissa olivat temppeli, juutalaisten johtomiehet ja koko valtaapitävien eliitti. Määräysvalta oli sillä itsetyytyväisellä väellä, joka oli sitä mieltä, että he määrittivät sanoman. He eivät kuitenkaan voineet kontrolloida Jeesuksen sanomaa, vaan pikemminkin tuo sanoma kontrolloi heitä, eli he olivat sanoman kohteena siinä missä kaikki muutkin. Kun raamatussa puhutaan Jerusalemista, hyvin usein viitataan taivaalliseen Jerusalemiin eli Jumalan valtakuntaan. Me historiaan kiinnittyneet länsimaiset ihmiset näemme aina edessämme vain maallisen Jerusalemin temppeleineen ja Pyhän Haudan kirkkoineen.

Jumalan sanoma oli kuitenkin kätketty kirjoituksiin itseensä. Siksi Jerusalemin auktoriteettien piti valita, alistuisivatko he tälle sanomalle vai ei. He päättivät kapinoida ja ristiinnaulita Jeesuksen He eivät siis alistuneet Jumalan sanomalle, vaan pitäytyivät itse luomissaan säädöksissä. Tämä vastaa siihen monesti mietittyyn kysymykseen, miksi Paavali painottaa ettei kenenkään tule alistua juutalaisten perinnäissäännösten noudattamiseen.

Enkeli sanoo tyhjällä haudalla: ”Hän menee teidän edellänne Galileaan”(Matt. 28:7). Näin Jeesus evankeliumin lopussa kutsuu kaikkia menemään alkuun eli Galileaan, josta opetus alkaa, ja kehottaa meitä elämään sitä elämää, jonka Jeesus on asettanut esikuvaksemme evankeliumeissa.

(Fr. Aaron Warwick)   Merja Merras