Kedon paimenet ja Jumalan hyvä tahto (The hirts on the field and God's good will)

Tunnemme hyvin jouluevankeliumin, ja jotkut osaavat sen ulkoa. Mielessämme näemme sen ikäänkuin näyttämönä, jossa tapahtuu paljon. Mutta oliko kaikki todellisuudessa juuri niin? Näin on voinut olla, tai sitten aivan toisella tavalla. Meillä ei ole muuta tietoa Jeesuksen syntymästä kuin tämä kertomus, me olemme siis Sanan varassa. Sana taas ei ole historiallinen dokumentti, vaan se on luotu Vanhan testamentin pohjalta. Paimenet ovat tärkeässä roolissa kautta koko Vanhan testamentin, alkaen Kainin ja Abelin tarinasta ja huipentuen Hesekielin kirjan hyvän paimenen kuvaan: ”Minä kaitsen itse lampaitani ja vien ne lepäämään – näin sanoo Herra...Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin...”(Hes. 34) Kuva paimenista yöllä ulkona vartioimassa laumaansa on kertomassa siitä, että myös Israelilla on edelleen omat valvojansa – paimenet - ihan keisarin nenän alla, vaikka keisari luulee valvovansa kaikkea sotilaittensa välityksellä.

Nämä kedon paimenet kuulevat äänen taivaasta ja pelästyvät. Paimenet eivät pelkää keisarin sotaväkeä, mutta nyt he pelästyvät Herran enkeliä, taivaallisten sotajoukkojen johtajaa. Mutta tässä ei pelätä enkeliä sinänsä, vaan Jumalan sanomaa, joka on aina pelottava. Enkelin tehtävä ei ole pelastyttää ihmisiä, ei hän ole mikään haamu, vaan hän on sanoman tuoja, ja nyt on todella syytä pelätä, sillä näky jonka he näkevät, on sama kuin viimeisellä tuomiolla. Nyt julistetaan kuitenkin ilosanoma, ei tuomion sanomaa. Enkeli tuo ilosanoman (eu-aggelizomai), mikä sana on samaa juurta kuin enkeli (aggelos). Enkeli tuo sanoman Jumalalta ja se käy toteen, kuten aina Jumalan Sana. Se on iloinen ja hyvä sanoma, muttei kaikille, sillä se on myös tuomion sana niille, jotka sen hylkäävät. Merkki, joka annetaan, on lammaslaumalle tyypillinen: seimi, eläinten ruokintapaikka. Ensin tulee sanoma Kaikkeuden Herralta taivaista, ja se huipentuu vaatimattomaan seimeen. Seimi muistuttaa sitä kaislakoria Niilin virrassa, johon pieni Mooses-vauva oli pantu. Korista löytyi se mies, joka aikanaan opetti Israelin kansalle Jumalan lain. Samankaltaisen merkin kautta on löytyvä myös Messias Kristus, joka täydentää Mooseksen opetuksen. 

 ”Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Kunnia on yksin Jumalan, ja suomalainen uusi raamatunkäännös on tällä kertaa löytänyt hyvän ilmaisun lauseen alulle. Rauha maan päällä johtuu siitä, mitä Jumala antaa ihmiskunnalle. Loppulauseen alkuteksti en anthropois eudokias on hieman hämärä, josta syystä se on ymmärretty ja käännetty eri kielissä eri tavalla. Hyvä tahto (eudokia), joka on tullut ihmisten osaksi, on Jumalan tahto, koska tiedämme, että hyvä tahto voi olla yksin Jumalalla. Näin teksti kääntyy selvästi: ”...maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.” Näin kuului aikaisempi suomalainen käännös, ja se oli tarkka sekä kirjoitetun tekstin että asian ymmärtämisen kannalta. Jumala on tyytyväinen siihen, että hänen tahtonsa on nyt Jeesuksessa toteutettu maan päällä. Tässä ei esitetä, että Jumala olisi tyytyväinen ihmiskuntaan, eikä sellaista ole missään muualla raamatussa tuotu esiin. Jumala kyllä rakastaa ihmisiä ja kohdistaa siksi hyvän tahtonsa heihin. Englanninkielisessä käännöksessä, samoin kuin monissa muissa teksteissä, asia on kuitenkin ymmärretty siten, että rauha vallitsee maan päällä ihmisten kesken, joihin Jumala on mieltynyt: ”Glory to God...and on earth peace among men with whom he is pleased."

Kirkon teksteissä on valittu myös se selitys, että rauha vallitsisi maan päällä ja ihmisten kesken olisi hyvä tahto. Esim. psalmeja luettaessa: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, ja massa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.” Slaavinkielisessä muodossa on sama: ”...vo tselovetzeh blagovolenie”(ihmisissä hyvä tahto). Hyvä tahto ihmisillä on enemmänkin toiveajattelua, että Jumalan antaman lahjan takia ihmiset ymmärtäisivät osoittaa hyvää tahtoa toisilleen. Ja toivoa kyllä sopii!

Näin huomaamme, että käännös uusille kielille voi olla vaikea, jos ei ymmärretä sitä ajattelua, joka muinoin oli sanoman takana. Pelkkä sanojen kääntäminen ei aina riitä. Toisaalta näemme myös, että alkutekstin hämäryys saattaa kääntäjät ymmälleen ja eripuraisiksi siitä, mitä tässä todella tarkoitetaan. Tekstin kokonaisajatus on se, josta selvyyttä silloin tulee etsiä.

 

Synnit, velat ja armahdus (Sins, debts and grace)

 Luterilaisessa maassa kun elämme, niin meille on tuttua ajatus siitä, että hyvien tekojemme tähden – on niitä sitten tai ei – me emme pelastu, vaan yksin armosta. Perusteena pidetään Efesolaiskirjeen kohtaa: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut... Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisten tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä (2:8-9).”  Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin (Usko ja teot v. 2019) , mutta lisä ei haittaa. 

Isä meidän rukouksessa pyydämme, että Jumala antaisi meille meidän velkamme anteeksi, ja syntivelkaa onkin kertynyt jokaiselle synnintekijälle. Entäpä jos kuulisimmekin uutisen, että kaikki velkamme on maksettu ja velkatilin saldo näyttää nollaa. Suuren helpotuksen lisäksi varmaan mieleen nousee silloin kysymys: Kuka maksoi velkani? Saamme kuulla, että Mafia on maksanut velan. Eikö silloin kylmä hiki kohoa otsalle? Olenko nyt siis Mafian mielivallan alla ja joudun tekemään mitä he käskevät? Siltä näyttää.

Mutta entäpä, jos velkani onkin maksanut mahtava kuningas, kaikkeuden Herra, joka ei kaipaa mitään vastinetta velanmaksulleen, vain sen, että tästedes olemme hänen valtakuntansa alamaisia ja joudumme näin noudattamaan tämän valtakunnan lakeja, ja ”minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt (Matt. 11:30).” Onhan tämä aivan muuta kuin Mafialle alistuminen. 

Mutta Jumalan valtakunnan lait näyttävät silti olevan joillekin liian raskaita, koska monet haluaisivat tehdä asiat omalla tavallaan. Jos Jumalan laki raamatussa sanoo, että aviorikos on synti ja abortti on väärin, niin jotkut kiirehtivät sanomaan, että tämä ei sovi enää nykyaikana, ja vääntävät lain oman mielen mukaiseksi. Erityisesti he muistavat sanoa, että lait on tehty toisena aikana, ja nyt me elämme uutta aikaa, jolloin pitää olla suvaitsevainen ja ymmärtää ihmisten heikkouksia. Kyllähän niitä voi ymmärtää, mutta silti laki on laki, ja meille ei ole annettu muuta lakia kuin se mitä raamatussa on. Ajattelemmeko, että Jumala olisi jotenkin niin sidottu omiin ympyröihinsä, ettei hän huomaa meidän tarvitsevan nykyaikaisempaa lakia?

Nykyisin ajatellaan myös yleisesti, ettei rakastava Jumala voi tuomita ketään helvettiin. Lopulta hän pelastaa kaikki, teemme sitä tai tätä. Mutta tämä Jumala on ihmisen omin käsin mieleisekseen muovaama olento, ei raamatun Jumala. Oma luomuksesi on myös sellainen Jumala, joka vaatii sinua tekemään kaiken mahdollisen, jotta sillä lunastaisit oikeutesi pelastukseen. Et kuitenkaan voi raataa niin, että pääset tilanteesta ulos. Monet ortodoksit näyttävät ajattelevan näin. Kunhan vain käyn tarpeeksi kirkossa ja paastoan ja rukoilen, niin kyllä se siitä. Silloin yrität itse maksaa oman velkasi, johon eivät kuitenkaan kykysi riitä. Ja lisäksi Hän on jo maksanut sen! Kirkko kehottaaa meitä rukoilemaan, paastoamaan ja käymään ehtoollisella siksi, että muokkaisimme itsekästä luontoamme ymmärtämään paremmin mitä Jumalan laki meiltä vaatii. Sama koskee niin luostariväkeä kuin maailmassakin eläviä. Ei luostareissakaan olla erossa ihmisen itsekkyydestä ja vallanhalusta. Sen voi todeta lukemalla esim. nunna Kristodulin päiväkirjat.

Jos haluat päästä taivasten valtakuntaan, on ainoa mahdollisuutesi alistua Jumalan laille. Tälle laille alistuminen tai sen hylkääminen ratkaisee paljon. Sinä olet vastuussa kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Onko Jumala armahtava, sen näet sinä päivänä kun astut hänen tuomioistuimensa eteen.

Synnintunnustus ennen ja nyt (Confession earlier and now)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksiannetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:22) Tämän raamatunlauseen me tunnemme ja siihen perustuu synnintunnustuksen eli katumuksen sakramentti. On hyvä huomata, että lause on sanottu opetuslapsille eli apostoleille, ja vasta sen jälkeen, kun heille oli annettu Pyhä Henki. Siis syntejä ei voi julistaa anteeksiannetuiksi muuten kuin apostolisella vallalla ja Pyhän Hengen kautta.

Toisaalla Uudessa testamentissa luemme: ” Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1.Joh.5:16-17) 

Alkukirkossa katsottiin, että Jeesuksen kieltäminen vainoissa oli sellainen synti, joka johti kuolemaan, toisin sanoen henkilöltä evättiin pääsy taivasten valtakuntaan. Luopiot suljettiin uskovien yhteisön ulkopuolelle. Jos he kuitenkin vainojen jälkeen katuivat tekoaan, ja halusivat jälleen tulla kirkkoon, käytiin paljon keskustelua siitä, onko sellainen enää mahdollista. Lopulta päädyttiin siihen, että tämäkin synti voidaan julistaa anteeksiannetuksi, jos havaittiin henkilön vilpittömästi katuvan sitä. Julkinen synnintunnustus ja katumus oli ehtona sille, että katuva pääsi takaisin kirkon helmaan, ja sai kilvoitella siellä taivasten valtakuntaan pääsemiseksi. Ajan mittaan huomattiin kuitenkin, että julkinen tunnustaminen saattoi olla vahingoksi muille ihmisille, jotka joutuivat kuulemaan aika karskejakin syntejä. Niinpä synnintunnustus päätettiin tehdä vain papiston korville kuultavaksi. Katumuksen nähtyään tämä julisti anteeksiannon katuvalle. Mitään rippisalaisuutta ei vielä tuolloin tunnettu.

Ihmisen oli vaikea eritellä mitkä olivat kuolemaan johtavia syntejä, joten kaikki ihmisen itsensä synniksi lukemat teot mentiin varmuuden vuoksi tunnustamaan, ja hyvä näin. Kaikkien, vähäistenkin rikkomusten tunnustaminen papille juontaa kuitenkin juurensa luostarielämään, jossa on aina ollut tapana tutkia omaa hengellistä elämää rippi-isän valvonnassa.

Kun Venäjällä kirkko piti katumusta paljon esillä, tsaari Pietari Suuri huomasi tilaisuutensa tulleen: hän määräsi synnintunnustuksen pakolliseksi jokaiselle, jotta hän voisi papiston kautta valvoa mahdollisesti suunnitteilla olevia valtiota vahingoittavia tekoja. Papisto oli velvollinen paljastamaan viranomaisille nämä suunnitelmat. Jokainen syntinsä tunnustava merkittiin kirkon listoihin, ja näin nähtiin, ketkä olivat uskollisia kirkon ja tsaarin alamaisia. Tästä johtuen Venäjällä vieläkin pidetään synnintunnustusta hyvin tärkeänä kansallisena asiana, jota kirkko valvoo.

Suomessa on ollut voimassa pitkään, aina 1970-luvulle asti, piispojen määräämä tapa käydä synnintunnustuksella ennen ehtoolliseen osallistumista. Ilman tämän velvollisuuden täyttämistä ei ehtoolliseen voinut osallistua. Tämä johti siihen, että synnintunnustuksesta tuli useimmille pelkkä muodollisuus. Nykyisin on määräystä lievennetty, mikä taas on johtanut siihen, ettei kukaan enää muistakaan synnintunnustuksen kuuluvan kristityn elämään. Ehkä meillä myös vieroksutaan tapaa mennä papin luo kirkon nurkkaan, jossa kaikki voivat nähdä tapahtuman. On myös mahdollista sopia papin kanssa aika joko kirkossa tai muualla, jolloin synnintunnustus on varmasti yksityinen. Kirkko on myös opettanut, että joskus ”virallisen” synnintunnustustuksen ohella olisi yhtä tärkeää sopia sen henkilön kanssa, jolle on tehnyt vääryyttä.

Raamattu antaa kuitenkin mahdollisuuden katumuksen ja rukouksen avulla vapautua vähäisimmistä synneistä. Siksi kirkko jatkuvasti rukoilee: Herra armahda, ja tätä lausetta muistaen kristitty voi elää elämäänsä tasapainossa oman syntisyytensä ja Jumalan armon kanssa.

 

 

 

Manna ja ehtoollinen (Manna and the Holy Communion)

Tunnemme kaikki Vanhan testamentin kertomuksen mannasta, jota israelilaiset söivät erämaassa ja siten pysyivät hengissä erämaavaelluksen 40 vuoden aikana. Mutta he kuolivat kuitenkin ennen pitkää, kukaan ei jäänyt henkiin. (2. Moos.16; 4.Moos.14:26-35) Manna ei siis taannut heille ikuista elämää.

Johanneksen evankeliumissa ei ole ehtoollisen asettamisen sanoja, mutta Jeesus kertoo siellä mannasta ehtoollisen esikuvana: "Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet...Minä olen se elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja joka syö tätä leipää, elää ikuisesti." (Joh. 6:48-58)

Jos asia olisi niin yksinkertainen, että "tätä leipää syövä" saisi aina osakseen ikuisen elämän, ei paljon opetusta tarvittaisikaan. Mihin raamattua silloin tarvittaisiin?

Asiaan liittyy todella muutakin. Kun Jumala kutsui Mooseksen viemään Israelin kansan pois Egyptistä faaraon orjuudesta, hän ei tarkoittanut, että he olisivat sen jälkeen vapaita kuin taivaan linnut. Ei, heidät vietiin toisen kuninkaan – nimittäin Jumalan - palvelukseen. Ja heidän uuden isäntänsä talon säännöt annettiin heille Siinailla. Tätä lakia noudattaen he tulisivat perimään ihanan maan asuttavakseen.

Yhteinen ateria oli muinoin itämailla samoin kuin Rooman valtakunnassa tärkeä asia. Perhekunta kokoontui vanhinten johdolla syömään ja keskustelemaan, usein myös kuuntelemaan vanhojen opetusta elämästä, sillä nämä olivat kokeneita ja tiesivät miten elämä kulkee. Myöhemmin aterian järjestys on muuttunut ehkä niin, että lapset kertoivat koulukokemuksistaan, ja ehkä kysyivät vanhemmilta, miten asia oli heidän lapsuudessaan. Näin oli vanhemmilla tilaisuus opettaa lapsiaan sillä kokemuksella, mikä heille oli elämän myötä karttunut. Pääasia on se, että aterian suoma tilaisuus keskinäiseen kanssakäymiseen oli kaikille opetukseksi ja rakennukseksi. Tälle ajatukselle on myös ehtoollinen rakennettu.

1. korinttilaiskirjeessä on annettu ohjeita oikeanlaisen ehtoollisen viettämiseen ("Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö ja juo tästä maljasta... joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa" 11:27-29). Paavalin aikana ehtoollisen vietto ei paljoa eronnut normaalista perheateriasta, mutta meidän aikanamme on toisin. Ehtoollista ei kukaan enää voi sekoittaa normaaliin perheateriaan. Ymmärrämme kyllä, että kyseessä on pyhä ja tärkeä asia. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että Herran käskyjen noudattaminen kuuluu myös ehtoollisen luonteeseen? Me emme syö ja juo muuten vain, vaan julistaaksemme Herran kuolemaa ja hän kuoli, "jotta me alkaisimme elää uutta elämää", eli siis Jumalan tahdon mukaista elämää. "Ennen annoitte itsenne pahuuden palvelukseen...Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät" (Room. 6:4, 20-22).

Tämä sama ajatus on säilynyt halki vuosisatojen ortodoksisen kirkon elämässä. Liturgia, jossa ehtoollinen nautitaan, koostuu kahdesta osasta: opetuksesta ja leivän murtamisesta. Molemmat kuuluvat yhteen. Meillä ei voi olla vain toista tai toista, kuten on esim. luterilaisessa kirkossa, jossa on sanajumalanpalvelus ja ehtoollisjumalanpalvelus, ja pappi voi itse päättää kumman toimittaa sinä sunnuntaina. Jos ort. pappi vie ehtoollisen sairaalle kotiin, on kyseessä aina aiemmin liturgiassa pyhitetty leipä, eikä sitä voida pyhittää sairaan vuoteen vieressä, kuten luterilaisessa kirkossa on tapana.

Roomalais-katolisessa kirkossa on erikseen ns. ehtoollisleivän palvomisen palvelus (adoratio), jossa asetutaan rukoilemaan sakramenttilippaan eteen, jonka sisällä on pala ehtoollisleipää. Ort. liturgiassa pappi tai diakoni nauttii lopuksi kaiken mitä ehtoollismaljassa on, mutta sairaita varten on ehtoollisleivän palaset valmistettu erikseen Suuren torstain liturgiassa koko vuotta varten. Niitä säilytetään alttarilla koko vuosi sakramenttilippaassa. Näin Kristuksen ruumis on siis läsnä koko ajan alttarilla, ja siksi alttariin menijä kumartaa aina ovella maahan asti. Tämä on meidän adoratiomme.

Tämä osoittaa, että opetus ja ehtoollinen kuuluvat saumattomasti yhteen. Kukaan ei voi syödä tätä leipää ja elää ikuisesti, ellei ole ensin kuunnellut ja myös noudattanut kuulemaansa raamatun opetusta. Jos siis aiot tulla kirkkoon ehtoolliselle, on sinun ensin kuunneltava se opetus, jonka liturgian alkuosa antaa, ja sen jälkeen vasta voit osallistua ehtoollisesta. Aika kummallinen on se kuulemani opetus, että kirkkoon on tultava viimeistään uskontunnustuksen aikana, jos aikoo osallistua ehtoolliseen. Liturgia on kokonaisuus, jossa on kaksi osaa, yhtä tärkeitä molemmat, jos toivomme saavamme osaksemme iankaikkisen elämän.

 

 

Rakkaus -mitä se on? (What is love?)

 Useimmille tulee mieleen, että se on se lämmin tunne, jota tunnemme toista kohtaan. Valitettavasti täytyy taas olla toista mieltä kuin enemmistö: Raamatussa rakkaus ei ole esisijassa tunnetta, vaan se on tekoja.

Jumala on rakkaus – tämän me tiedämme, ja tästä lähtee rakkaus liikkeelle. Jumala on ensin rakastanut maailmaa ja luomiaan ihmisiä. Eikä hänen rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan ole ollut vain tunnetta, vaan tekoja, jotka tähtäävät siihen, ettei ihmiskunta joutuisi tuhoon. Jumala rakasti ihmisiä niin paljon, että antoi heille lakinsa, jota noudattaen ihmiskunta eläisi hyvin ja kuoleman jälkeen pääsisi Jumalan valmistamaan ikuiseen elämään. Lisäksi Jumala rakasti maailmaa niin, ”että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16). 

Jumalan rakkauden heijastumana maan päällä voitaisiin pitää äidinrakkautta. Äiti huolehtii lapsestaan, ruokkii ja vaatettaa eikä anna hänen joutua vaaraan, vaan on aina lähellä auttamassa ja varjelemassa. Lisäksi hän neuvoo, miten lapsen tulisi elää, jotta välttyisi vaaroilta ja vaikeuksilta. No, poikkeuksiakin on, mutta periaate on tämä. Sen voi jokainen äiti itsessään havaita, sillä tällaisiksi meidät on luotu. Yhtä hyvin kuin eläinäidit huolehtivat jälkikasvustaan, myös me ihmisäidit teemme niin luonnostamme. Isiä unohtamatta.

Mutta entä sitten tuo jatkuvasti elokuvien ja romaanien eteemme tuova kahden ihmisen välinen rakkaus? Se on useimmiten kuitenkin rakastumista, joka on aivan muuta kuin rakkaus. Rakastuminen kestää aikansa – yleensä sanotaan että kolme kuukautta – mutta jollei se muutu rakkaudeksi, se katoaa, eikä siitä jää jäljelle muuta kuin muisto. Ja taas olemme valmiita uuteen rakastumiseen, ja toivomme, että tämä nyt olisi se oikea...

Aviopuolison valinnassa ei pitäisi ajatella, olenko nyt rakastunut, vaan pikemminkin pitäisi pohtia, voisinko myös rakastaa tätä toista, jos hän tekee jotain toisin kuin itse tekisin. Siksi olisi parempi puolisoa valittaessa miettiä, jaammeko yhteiset arvot, myös raamatun opettaman rakkauden niin, että voisimme nyt suositun palavan tunteen sijasta tehdä jotain - meille ehkä ei niin mieluisaa - yhteisen hyvämme eteen. Lisäksi tulisi sopia lasten kasvattamiseen liittyvät arvot, myös se mihin kirkkoon lapsi liitetään.

Jotkut hääparit toivovat, että heille luettaisiin vihkitoimituksessa 1.korinttilaiskirjeen 13. luvun rakkauden ylistys, ja pettyvät saadessaan kuulla, että meillä luetaan efesolaiskirjeen 5. luvun kohta, jossa annetaan käytännön neuvoja avioliiton onnistumiseksi, ja mm. sanotaan, että vaimon tulee suostua miehen tahtoon (aiemmin: olkaa miehellenne alamaiset). Tämä on kirjoittamisajankohtana merkinnyt sitä, että vaimon ei tule olla känkkäränkkä, joka ajattelee vain itseään. Miehen tahtoon suostumisen voi kyllä nykyisin korvata yhteisellä keskustelulla, joka tuottaa parhaan ratkaisun kyseessä olevaan asiaan. Tätä juuri on rakkaus, yhteisen hyvän etsimistä eikä rakastumisen tunnetta. 

 Vuorisaarnassa Jeesus puhuu rakkaudesta (Matt.5). ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette?” Näin ollen rakkaus ei kysy tunteita, vaan päinvastoin: Tunteet on unohdettava silloin kun haluaa rakkauden tulevan teoiksi. Ei ole mitään sellaista tilannetta, jolloin meidän ei tarvitsisi rakastaa, eli suhtautua ystävällisesti toisiin ja pitää huolta meitä lähellä olevista ihmisistä. Ei yhtäkään sellaista tilannetta. Lisäksi meidän kaikkien on hyvä kuulla toisilta, jos olemme toimineet vastoin Jumalan rakkauden käskyä. Muuta tietä rakkauden oppimiseen ei ole.

Nykyisin on avioero tehty helpoksi, ja sitä myös käytetään. Mutta kristityn tulisi muistaa tässä tilanteessa, että vaikkei minulla enää olekaan rakastamisen tunnetta puolisoa kohtaan, on minulla kuitenkin rakkauden eli huolenpidon ja auttamisen velvollisuus häntä kohtaan. Jos avioerosta päätetään, tulee kuitenkin jäljelle jäädä keskinäisen huolenpidon velvoite. Ei ole samantekevää kristitylle miten entinen puoliso pärjää elämässä, ja miten mahdolliset lapset voivat, vaan se mitä voimme tehdä, se tulee tehdä rakkauden tähden. Rakkautta tulee osoittaa kaikille ihmisille, jotka meidän lähipiirissämme ovat. Tämä on Jumalan käsky, ja sen noudattamiseen meitä kaikkia raamatussa kutsutaan.

 

Maria nousi ja kulki kiireesti Juudeaan... ("Mary rose and went hastily to Judea...")

 Kaikki muistamme Luukkaan evankeliumin alun kertomuksen, jossa Maria ”nousi ja kulki kiiruusti vuorimaahan” ja meni tapaamaan Elisabetia, ja miten lapsi hypähti hänen kohdussaan. Jos luemme kertomuksen (Luuk.1:39-41) vain suomen kielellä ja ajattelemme sitä vain historiallisena tapahtumana, jäämme paitsi useita oleellisia seikkoja.

Ensinnäkin on muistettava, että raamatun kertomuksia ei ole kirjoitettu meille – tosin meitäkin varten- vaan aivan toisenlaisissa olosuhteissa toisenlaisille ihmisille. Kertomukset eivät olleet vain kertomuksia, vaan niillä oli kuulijoille sanoma, joka oli piilotettu tekstiin. Lisäksi naiset esiintyvät aina raamatun kertomuksissa jonkun ryhmän edustajana. Neitsyt Maria on useimmiten Paavalin perustaman pakanakirkon kuva, kun taas Elisabet pappi Sakariaan vaimona edustaa juutalaiskristillistä Jerusalemin kirkkoa.

Maria, josta käytetään tekstissä arameankielistä sanaa Mariam, oli jo aikaisemmassa kertomuksessa suostunut ottamaan vastaan Jumalan lähettilään Gabrielin sanoman Jumalan pojan syntymästä. Hän oli jo alentanut itsensä Jumalan orjaksi, kuten Paavalin seurakuntakin. Sen luemme Paavalin kirjeistä, jotka ovat ensimmäiset kristilliset kirjoitukset. Jerusalem vielä sinnitteli vanhassa juutalaisessa traditiossa, ja Elisabet edustaa sitä. Maria tulee Galileasta - ”pakanain Galileasta”(Jes. 8:23; Matt.4:15), sillä Paavali oli perustanut kirkkonsa pakanoiden keskuuteen. Nyt Maria menee Juudeaan, jossa toimii Jerusalemin papiston yhteisö. Marian tervehtiessä Elisabetia tekstiin on kätketty ajatus Paavalista tervehtimässä Jerusalemin yhteisöä ja tuomassa Messiaan heidän yhteyteensä.

Marialla oli siis tehtävä, jonka hän toteutti meta spoudes. Tämä on käännetty meillä kuten monissa muissakin käännöksissä ”kiireesti”. Mutta sanalla on muitakin merkityksiä. Se tarkoittaa myös ahkerasti, tarmokkaasti, intoa täynnä. Monet muut UT:n kohdat, joissa esiintyy sana spoudes, tarkoittavat nimenomaan ahkeruutta, ei kiirettä. Esim. Room. 12:8: ”... joka johtaa, johtakoon ahkerasti, tarmokkaasti (meta spoudes), tai 2.Kor.7:11: ”...näettehän millaista intoa (spouden) Jumalan mielen mukainen murhe on luonut teihin...” Ihmisen mielessä kiireellä ja ahkeruudella voi olla sama tarkoitus: olen saanut tämän tehtäväkseni ja koska pidän tätä tärkeänä, teen sen innolla enkä viivyttele.

Maria nousi siis intoa täynnä, ja lähti Juudeaan, sillä sanoma jonka hän oli saanut Jumalan pojan syntymästä, koski kaikkia kansoja, mutta myös Jerusalemin juutalaista yhteisöä. ”Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä”. Nytkö vasta? Eikö Pyhä Henki jo aiemmin ollut mukana tapahtumissa? Sanoihan enkeli Gabriel Sakariaalle: ”Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä.” Nyt ei ole kysymys vain sukulaisten kohtaamisesta ystävällisissä merkeissä, vaan Jumalan Pyhän Hengen toiminnasta. Kun Gabriel ilmoitti Marialle Jeesuksen syntymästä, hän sanoi: ”Korkeimman voima varjoaa sinut...” Maria tuli siis enkelin ilmoituksesta täyteen Pyhää Henkeä, ja Henki välittyi hänestä Elisabetin kohdussa hypähtäneeseen lapseen, Johannekseen, jolla myös oli Hengen antama tehtävä edessään.

Ensimmäiset Paavalin seurakunnat tunsivat Paavalin jo ennen kuin tämä oli kertonut heille Jeesuksesta tai Pyhästä Hengestä. Paavali oli siis portti tietoon Pyhästä Hengestä. Näin oli ennen evankeliumeja. Mutta kun evankeliumit kirjoitetaan, ei Paavali esiinny niissä, ja siksi hänen perustavaa laatua oleva tehtävänsä täytyy ilmaista toisin. Maria Messiaan äitinä edustaa Paavalin kirkkoa, ja hän tulee Elisabetin, Johannes Kastajan äidin luo, joka edustaa Jerusalemin kirkkoa. Naisten kohtaamisessa itse asiassa Paavali ilmoittaa Jerusalemille Jeesuksen pelastustehtävän. Paavalin kirjeissä on useita kohtia, joista tämä käy ilmi. Jerusalemin seurakunta oli käsittänyt Jeesuksen tehtävän suppeasti, pitäen häntä vain juutalaisia varten syntyneenä Messiaana. Paavali laajentaa tehtävän koskemaan koko maailmaa, ja koska hän oli aloittanut saarnan ”koko maailmalle”, oli nyt aihetta saattaa oikea tieto myös Jerusalemille.

Johannes Kastajasta muotoutuu evankeliumin kertomuksen mittaan Paavalin kuva. Sanoohan Johannes: ”Hänen (Jeesuksen) tulee kasvaa, mutta minun vähetä...” (Joh. 3:30) Johannes oli se, joka ei kelvannut edes sitomaan Jeesuksen kengännauhoja, mutta joka kuitenkin julisti parannusta ja syntien anteeksiantoa kasteen kautta. Tätä teki myös Hengellä täyttynyt Paavali saamansa tehtävän mukaisesti (Apt. 9; 13:9).

 

Apostolit ja Sanan julistajat (Apostles and the Preachers of the Word)

 Kirkkokalenterin mukaan elämme nyt apostolien paaston aikaa. Jakso alkaa Kaikkien Pyhien sunnuntain jälkeen ja jatkuu apostolien Pietarin ja Paavalin päivään kesäkuun lopulla.

Apostoli on sanana meille tuttu, mutta niin on postikin. Samasta juuresta molemmat lähtevät: apostolos merkitsee lähetetty ja postiakin lähetetään joka päivä. Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen Jeesuksen opetuslapset saivat tehtävän lähteä kaikkialle maailmaan julistamaan evankeliumin sanomaa. Minne he lähtivät, siitä eivät kirjoitukset kerro: oleellista on vain se, että he olivat saaneet Jeesuksen antaman opetuksen ja lähtivät lähetettyinä – a-postoloi, ja Pyhän Hengen voimalla varustettuna.

Raamatussa puhutaan enemmän opetuslapsista (kreik. mathetai) kuin apostoleista. Tuo vanhahtava sana merkitsee oppilasta, ja raamatunkäännöstä tehtäessä käytiin pitkä keskustelu siitä, olisiko jo aika hylätä tuo vanhentunut opetuslapsi ja korvata se oppilaalla. Opetuslapsi kuitenkin jäi. Perusteluna oli se, että oppilaita on vaikka keitä, mutta opetuslapsia ovat vain ne, jotka raamatussa niiksi mainitaan.

Evankeliumin mukaan opetuslapsia/apostoleja oli 12 Israelin kahdentoista sukukunnan mukaan. Heidän nimensäkin luetellaan raamatussa. Toisaalla kerrotaan, että Jeesuksella oli paljon enemmänkin oppilaita kuin nuo kaksitoista (Luuk.6:13-14). Luukas puhuu seitsemästäkymmenestäkahdesta (Luuk. 10:1-20). Kaikille oli annettu tehtäväksi julistaa ilosanomaa Messiaasta. Siksi meidän ei tarvitse pysyttäytyä luvuissa, vaan huomattava, että kaikille kristityille on annettu tehtäväksi viedä ilosanomaa eteenpäin – kuka milläkin tavalla.

Apostolit ovat kuitenkin erikoisasemassa, koska he tunsivat Jeesuksen ja olivat itse kuulleet hänen opetustaan. Kirkko ei rohkene liittää apostolien joukkoon myöhemmin vaikuttaneita julistajia, vaan kutsuu näitä nimellä Apostolienvertainen. Heitä olivat mm. pyhä Vladimir Suuri, venäläisten valistaja, pyhä Niina, Georgian/Gruusian valistaja, pyhä Konstantinus Suuri, kristinuskon laillistaja, ja jopa pyhä Maria Magdalena, Jeesuksen aikalainen. He veivät omalla toiminnallaan eteenpäin tietoa ja uskoa, vaikka heidän historiallisuudestaan onkin esitetty monenlaisia varauksia.

Apostoli nimitystä harvemmin kuulee nykyajan kirkkojen virkaluettelossa, mutta evankelistan nimen tapaamme usein protestanttisissa yhteyksissä. Evankelistoja on kirkossa kuitenkin vain neljä, ja heidän opetuksensa on auktoritatiivista. Tällä nimityksellä ei pitäisi auktorisoida henkilöä, joka opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Me emme tiedä, minne apostolit lähtivät viemään sanaa, eikä se ole tärkeääkään. Spekulaatioita on ollut paljon, mutta pääasia on se, että Sanaa lähdettiin viemään esteistä välittämättä. Monet ihmiset ottivat vastaan kasteen ja ryhtyivät elämään kristillistä elämää. Emme sano, että he tulivat uskoon, sillä se ei vielä riitä. On myös alettava elää Jeesuksen opetuksen mukaan. Helpointa se on, jos ympärillä on samolin ajattelevia ja toimivia ihmisiä. Siksi syntyi seurakuntia. Ja seurakunnalle tarvittiin päällekatsoja epi-skopos eli piispa.

Yksilö ei ole tärkeä, vaan se ryhmä, joka seisoo hänen takanaan.Tärkeää ei ole se, kuka nimenomainen henkilö on jotain saanut aikaan, vaan se että hänen takanaan on ollut ryhmä, jonka kanssa on jotain saatu yhteisesti aikaan. Keulakuvaksi asetettiin usein henkilö, joka tunnettiin ja jolla oli auktoriteettia. Mutta hän itse ei koko tehtävää täyttänyt, vaan siihen tarvittiin seurakunta, joka toimiessaan saadun opetuksen mukaan veivät sanomaa eteenpäin.

Kun ajattelemme Suomen ortodoksisen kirkon historiaa, nousee sieltä esiin muutamia vaikuttajahahmoja, kuten arkkipiispat Herman ja Paavali. He eivät kuitenkaan luoneet tätä kirkkoa, vaan sen loivat ihmiset, jotka halusivat olla ortodokseja ja vaikuttaa ortodokseina myös yhteiskunnassa. Johtajat tulevat ja menevät. He tekevät osuutensa yhteiseksi hyväksi, mutta ihmiset ovat ne, jotka kirkon muodostavat. Kaikkein tärkein tehtävä evankeliumin sanoman eteenpäin viemisessä on perhekunnilla, joissa kasvatetaan tulevia sukupolvia. Jos lapsemme eivät välitä kirkosta, kirkkoa uhkaa näivettyminen. Suomen ortodoksiselle kirkolle on ollut siunaus saada uusia jäseniä ulkomailta pitämään yllä ja viemään eteenpäin kansainvälistä, mutta kuitenkin suomalaista, ortodoksista kirkkoa.