Ukko Nooa oli kunnon mies... (Old man Noah was a respectable man...)

Näinhän on Suomessa kauan rallatettu, eikä syyttä, sillä ukko Noa oli todella kunnon mies, sellainen jonka kaltaiseksi raamattu toivoo kaikkien tulevan. ”Noa oli nuhteeton mies ja vaelsi Jumalan yhteydessä” (Gen.6:9). Ihminen ei voi olla nuhteeton, kunnon mies, ellei hän kulje Jumalan käskyjen tietä. Myös Abrahamia kehotetaan samaan: ”Vaella nuhteettomasti edessäni” (17:1), sillä vain näin hän sopii Jumalan suunnitelmiin. Jumala käskee Sanansa kautta. Jumala vain lausuu Sanan ja Noa tekee mitä on käsketty tehdä. Pelastus tulee Jumalan Sanasta, ei Nooan tekemisistä. Sanat ovat kuin siemen, jonka istutamme, ja siemen kasvaa ja saa aikaan pelastuksen. Sitä eivät tuota meidän tekomme, vaan se että ”vaellamme Jumalan (siemenen) yhteydessä”. Jumala antaa Sanan, hän itse ei tee mitään. Hänen sanansa tekevät sen, mitä varten ne on lähetetty (Jes. 55:10-11; 1.Kor.3).

Jumala käskee Noan rakentaa arkin (teba'), jotta arkissa pelastuisivat vedenpaisumukselta Noan jälkeläiset samoin kuin maailman eläimet. Vanhassa testamentissa kuulemme myös toisesta arkista, - joka nyt tosin on käännetty arkuksi – nimittäin liitonarkista. Alkutekstissä käytetään liitonarkusta sanaa 'aron, joka tuo mieleen Mooseksen veljen Aaronin, eikä syyttä, sillä kyseessä on sama sana. Mutta tästä ei tällä kertaa enempää.

Sen sijaan on syytä huomata, että Noan arkki, teba', on sama sana, jota käytetään siitä kaislakorista, johon Mooses pantiin lapsena ja jätettiin Niilin virran huomaan. Samoin kuin Noan arkki pelasti hänen poikansa vaimoineen - eli ne jotka veivät kertomusta eteenpäin - samoin myös Mooseksen kaisla-arkku pelasti sen, joka tuli keskeiseksi henkilöksi Jumalan pelastussuunnitelmassa.

Arkkiin otettiin siis Noan pojat ja heidän vaimonsa. Näin on ihmissuvun jatkuminen varmistettu. Jos suojan olisivat saaneet vain Noa ja hänen vaimonsa, se olisi jäänyt siihen, sillä molemmat olivat jo hyvin iäkkäitä. Vedenpaisumuksen jälkeen ei luotu uutta maailmaa, vaan sama Adamista lähtenyt ihmiskunta jatkoi elämäänsä. Sitten sanotaan eläimistä, että niitä tulee ottaa pareittan: kaksi kutakin lajia, uros ja naaras, samat sanat jotka olivat mukana jo luomiskertomuksessa. Tulva kesti 40 päivää ja 40 yötä. Lukusymboliikka kertoo, että neljä on ilmansuuntien määrä eli siis maan kokonaisuuden mitta. Kun neljä kerrotaan 10:llä eli täydellisellä luvulla, saadaan vähillä sanoilla ilmaistua, että tulva peitti koko maan.

”Ja ne (eläimet) menivät Nooan luo arkkiin kaksittain, kaikki liha, kaikki, jossa oli elämän henki”(Gen. 7:15). Käytän tässä vanhaa käännöstä, jossa on säilynyt oleellinen eli Jumalan Henki. Uudessa käännöksessa henki tosin on mukana jakeessa 22: ”Kaikki liha, kaikki jossa oli elämän henki”. Jumala on siis se, joka antaa elämän hengen kaikelle lihalle, sekä eläimille että ihmisille. Liha ei ole itsessään elävää, vaan vasta kun siihen tulee henki, se alkaa elää. Olemme paljon kuulleet sanottavan, että ihminen on lihaa, henkeä ja sielua. Näin ei ole raamatun mukaan. Olemme vain kuollutta lihaa, maahan palaavaa ainesta, jolle Jumala on antanut hengen: ”Jumala puhalsi Adamin sieraimiin elämän hengen.”(Gen.2:7) Kun Jumala ottaa hengityksen pois, me kuolemme. 

Teologia on lisännyt kreikkalaisen filosofian perusteella ihmiseen myös sielun, jotta olisi helpompi ymmärtää kuolemanjälkeistä elämää. Me nimittäin ajattelemme, että kuollessamme sielu kuitenkin jää elämään. Hepreankielinen alkuteksti ei kuitenkaan tunne erillistä sielua: on vain liha ja siihen puhallettu Jumalan henki. ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut, ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut”(Saarn 12:7). Heprean sana nefesh käännetään usein sieluksi, mutta se tarkoittaa vain elämän henkäystä, ei muuta. 

Mitä sitten meistä jää elämään kuoleman jälkeen? Jeesus on paras esimerkki. Herra Jumala herätti hänet kuolleista, eli sekä Jeesuksen ruumis että hänen henkensä palasivat takaisin Tuonelasta. Siksi meilläkin on lupa odottaa ylösnousemusta sekä ruumiin että hengen osalta. Näinhän omassa uskontunnustuksessamme sanomme: ”Odotan kuolleitten ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”. Myöhemmin tehdyssä Apostolisessa uskontunnustuksissa on tämä vielä tarkennettu: ”Uskon ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän.”

Paimen, laki ja leipä (Shepherd, the law and bread)

”Tämä laki, jonka minä teille nyt annan, ei ole liian vaikea, ei etäinen eikä salattu. Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi.” (5. Moos. 30:11,14)

Raamatun läpikäyvä ajatus on paimentolaisuuden ihannointi. Se alkaa Abelista, Adamin pojasta, josta tuli lammaspaimen. Se jatkuu paimenten Abrahamin, Jaakobin ja Joosefin kautta Moosekseen, joka hänkin oli paimen, ”joka kaitsi appensa Jetron lampaita” (2.Moos. 2:15-3:2). Daavid oli myös paimen ennen kuin hänestä tuli Israelin kuningas. Paimenena hän teki Jumalan avulla uskomattoman uroteon, kun surmasi Goljatin. Mutta kuninkaana hän nousi Jumalan lakia vastaan ja siirtyi vallan, naisen ja rikkauden tavoitteluun. Kaikki Israelin kuninkaat seurasivat tätä linjaa, ja lopputuloksena oli kansan karkotus maanpakoon. Uudessa testamentissa kohtaamme Jeesuksen, joka esitetään myös paimenena. Hän oli ihmisten paimen, joka toteutti Hesekielin kirjan ennustuksen hyvästä paimenesta (Hes. 34).

Paimentolaisuutta ei tietenkään ole tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti. Ei kaikista tarvitse tulla paimenia, mutta kaikki voivat silti noudattaa paimentolaisuuden ihannetta. Hesekielin profetia kertoo, mitä paimen luonnostaan tekee. Hän kaitsee laumaa, vie sen rehevien ruohomättäiden luo, etsii eksyneet ja hoitaa loukkaantuneet. ”Mutta vahvat ja lihavat lampaat minä pidän kurissa.” Paimen joutuu luottamaan Jumalaan, sillä vain hän antaa sateen ja paisteen, joka kasvattaa ruohon karjalle. Vain hänen lakinsa ilmoittaa, miten ihmisten tulee elää keskenään ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Hän on ilmastonmuutoksenkin isä, sillä hänen lakiaan noudattamalla – eli kaiken osaksemme tulleen hyvän jakamisella osattomien kesken – ilmastonmuutoskin on mahdollista pitää kurissa. Jumalan laki määrää myös perhesuhteista, jotta kaikki tietävät paikkansa. Jos isän rooli perheen suojelijana ja kokoajana hämärtyy, on perhe tuuliajolla. Me näemme joka puolella, miten Jumalan laki on siirretty syrjään ihmisten omien mieltymysten ja yksilöllisten pyrkimysten tieltä. Voimme kyllä hymistellä: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...” mutta antautuminen tuon paimenen johdettavaksi jää useilta kyllä puolitiehen. Haluamme itse tehdä mikä meitä miellyttää.

Kun evankeliumissa Jeesus ruokkii asumattomalla seudulla 5000 ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, meille opetetaan, että Jumalan laki eli viisi Mooseksen kirjaa riittävät antamaan ravinnon kaikille nälkäisille. Se ei tarkoita, että leipä laskeutuisi alas taivaasta, vaan että ne, jotka haluavat noudattaa Jumalan lakia, jakavat omastaan toisille.

Markuksen evankeliumissa (6:7-13) saamme kuulla, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään viestiä ”ilman leipää, laukkua ja rahaa.”(6:30-44). Kun Jeesus ruokkii viisituhatta ihmistä, ovat opetuslapset jälleen mukana, mutta nyt he ovat huolehtimassa leivästä: ”Tämä on asumatonta seutua, ja päivä on jo pitkällä. Lähetä ihmiset pois, että he menisivät kyliin ostamaan itselleen ruokaa”. Opetuslapset olivat siis valmiita lähettämään ihmiset takaisin sinne, mistä he olivat tulleet. Jeesus hyvänä paimenena ajatteli toisin: ”Antakaa te heille syötävää!” Tässä kohdin on hyvä muistaa itämainen käytäntö – myös meilläkin tunnettu – että isäntä antaa ruokaa vierailleen. Jos siis Jeesus on lauman paimen eli isäntä, hänen oletetaan ruokkivan vieraansa, ja vieläpä erämaassa. Ajatus lähettää heidät ostamaan itselleen ruokaa on tästä hyvin kaukana. Mutta kertomus haluaakin esittää meille jälleen kerran, miten huonosti opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen opetusta.

Jeesus oli jo aiemmin kertomuksessa selittänyt opetuslapsille, että heidän tulisi ruokkia ihmisiä Jumalan Sanalla. Viesti ei ollut mennyt perille, vaikka opetuslapset olivat saaneet nähdä Herran opetuksen tuloksen: he paransivat monia sairaita (Mark. 6:12) He eivät ymmärtäneet, että Jumalan Sanalla ruokkiminen tuottaa myös maallisen leivän. Nyt se esitettiin heille konkreettisesti. Nuo viisi leipää olivat viisi Mooseksen kirjaa eli laki, ja kaksi kalaa olivat kaksi kirkkoa: juutalaisten ja kreikkalaisten seurakunnat, jotka eivät vielä olleet löytäneet toisiaan yhteisessä uskossa. Tätä ongelmaa käsittelee Paavali useasti kirjeissään ja se on esillä vertauskuvin evankeliumeissakin. Antiikissa kala oli paitsi Jeesuksen myös kristittyjen kokoontumispaikan symboli, sillä kala elää parvissa. Evankeliumissa kala merkitsee opetusta kuulemaan saapunutta seurakuntaa (kuten Joh. 21:3-11). 

Opetuslapset olivat enemmän huolissaan siitä, mitä heillä ei ollut kuin siitä mitä heillä jo oli. Tämä on tyypillinen yksilön ja myös ryhmän synti ja se ajaa heidät toimimattomuuden tilaan. Näin on myös kirkossa: me sanomme, voi, meillä ei ole tiloja, ei ole rahaa, miten voisimme auttaa köyhiä! Niinpä Jeesus sanoo: Tuokaa leivät ja kalat minulle! Kun Jeesus siunaa ruuan, sitä riittää kyllä. Näin Jeesus ottaa tehdäkseen sen, minkä opetuslasten oli määrä tehdä. Ensin hän jakaa leivän opetuslapsilleen merkiksi siitä, että näiden työnä on jakaa toisille elämän ruokaa. Evankeliumin opetus on ruokaa, joka tuo muassaan myös maallisen ruuan, sillä se joka antaa itsensä Jumalan valtakunnan työhön, saa myös häneltä palkkansa, nimittäin jokapäiväisen leivän, rikkauksia ei ole luvattu.

Sukuluettelot (Genealogies)

Vanhan testamentin alussa on monenlaisia sukuluetteloita, joista emme tiedä, miksi ne "julkaistiin", ja mitä ne tarkoittavat. Oliko muinaisina aikoina niin tärkeää tietää kuka oli kenenkin isä? Ja miksi Matteuksen evankeliumi alkaa Jeesuksen sukuluettelolla?  Sukuluetteloiden hepreankielinen nimi on toledot, joka tarkoittaa sitä linjaa, mikä syntyy jostain tietystä ihmisestä. Yleensä me sivuutamme ne epäoleellisina tietoina emmekä löydä niille mitään käyttöä. Ei löytänyt muuten Johannes Krysostomoskaan, joka toteaa, että kun ne siellä ovat, niillä on jokin merkitys, eikä niitä voi jättää huomioimatta.

Joko meidän aikamme osaisi löytää perusteet sukuluetteloille?  Lähi-idässä on ollut ja on vieläkin selvää, että henkilön nimi merkitsee jotain. Sukuluettelon nimillä on aina joku sanoma, joka liittyy kertomukseen. Raamatunkäännöksessämme on pyritty "suomentamaan" useita nimiä, esim. Mooses (nostaa ylös vedestä tai lapsi), Abraham (paljouden isä), Saara (ruhtinatar), Iisak (hän nauraa). Iisakin nimessä - kuten muissakin - näkyy tarina: Saara nauroi kun kuuli, että tulee yhdeksänkymppisenä synnyttämään lapsen. Hän piti sitä vitsinä, ja pojan nimi Iisak merkitsee juuri tätä.

Kaikilla toledoteilla on merkityksensä kertomuksen etenemisessä, mutta erityisenn merkittäviä ovat ne toledotit, jotka on annettu Nooan pojille Seem, Haam ja Jafet. Koska vedenpaisumuksessa kuolivat kaikki maailman ihmiset Nooaa ja hänen perhekuntaansa lukuunottamatta, lähtee ihmissuku uudelleen käyntiin näistä kolmesta pojasta. Me olemme käyttäneet Seemin nimeä nimetessämme seemiläiset kansat, joihin kuuluvat mm. juutalaiset ja arabit. Seem (shem) on kuitenkin enemmän. Se merkitsee nimeä, ja tätä sanaa käytetään Jumalasta, jonka "oikeaa nimeä" ei saa lausua. Seemin jälkeläiset ovat siis Jumalan tietä kulkevia. Haam (cham) taas merkitsee kuumaa ja kapinallista. Haamin jälkeläiset ovat siis "kuumakalleja", jotka kulkevat omia teitään välittämättä Jumalan laista. Jafet merkitsee tehdä laajaksi, ja sillä tarkoitetaan kaikkia kansakuntia, jotka leviävät Lähi-idän ulkopuolella. Niinpä Jafetin pojat (Gen.10:2-5) ovatkin selvästi eri kansakuntien nimiä.

Nooan pojat ovat kuitenkin Adamin jälkeläisiä, ja siksi ei ole syytä puhua vedenpaisumuksen jälkeisestä uudesta luomakunnasta. Olemme edelleen ensimmäisen ja ainoan luomisen piirissä. Se mikä koskee Adamia, koskee myös Nooan jälkeläisiä. Siksi Seemin jälkeläiset on muotoiltu Adamin toledotin mukaisiksi, jonka voimme lukea Gen. 5:stä: Adam, Set, Enosh, Kenan...Henok, Metuselah,Lemek, Nooa, Seem. Seemin suku päättyy tässä kohdin Terahiin ja Abramiin. Tarkoituksena on osoittaa, miten Abram kulki esi-isänsä Seemin jalanjäljissä Jumalan osoittamaa tietä.

Mutta takaisin Seemin toledotiin. Seemille syntyi Arpaksad, joka on selvästi indoeurooppalainen nimi. Kun tämä nimi on keskellä Jumalaa kunnioittavia seemiläisiä kansoja, se osoittaa, miten jo varhaisessa vaiheessa ns. vieraat kansakunnat otetaan mukaan Jumalan siunauksen piiriin. Seemin jälkeläisten nimissä (10:22-30) kuulemme Lähi-idän eri seutujen nimiä: Elam, Assur, Lud, Aram. "Ulkopuolinen" Jafet Nooan poikana kuuluu Seemin teltan suojaan siinä missä vierasperäisen nimen omaava Seemin poika Arpaksad. Hänelle syntyi poika Selah. Nimi tarkoittaa lähettää eli levittää ympäriinsä. Selahille syntyy Eber, joka nimi tarkoittaa samaa kuin meille tuttu sana ibri eli heprealainen. Sana tarkoittaa paimentolaisena erämaan läpi kulkemista.

Näin meille osoitetaan, että Seemin paimentolaiselämä on Jumalan mielen mukaista. Kaupungit taas olivat mielivaltaisten kuninkaitten ja heitä liikuttavien epäjumalien paikkoja, joissa ei voi pysyä yhdelle Jumalalle uskollisena. Sen osoittaa Kain (4:17). Vain ne, jotka kulkevat paimentolaisina ristiin rastiin maata, kulkevat Jumalan suojeluksessa. Maa ei ole heidän, mutta he saavat käyttää sitä karjansa laidunmaana. Tämä on raamatun johtava ajatus aina Syyrian erämaasta Egyptin rajalle asti.

Merja Merras

Raamattublogieni taustaksi (The background of my blogs)

Kukaan ortodoksi ei voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että kirkon opetus perustuu raamattuun. Luther lisäsi siihen: Sola Scriptura, mutta ortodoksinen kirkko painottaa: Raamattu ja traditio.

Traditiolla ymmärretään useimmiten Kirkon Pyhien Isien raamatuntulkintaa sekä siitä nousevaa ekumeenisten kirkolliskokousten dogmaattisia päätöksiä. Näiden tulkintojen pohjana on raamatun Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta sekä Uuden testamentin kreikan osalta ns. Textus Recptus, eli auktorisoitu teksti. Hyvä niin. Tällä tiellä emme ainakaan kovin pitkälle pysty eksymään ja sanotaanhan, että Kirkko aina korjaa tiensä, jos se on väärään mennyt.

Raamattua voidaan kuitenkin lukea myös sen alkukielellä: Vanhaa testamenttia hepreaksi ja Uutta testamenttia ottaen huomioon sen monet lievästi erilaiset kreikankieliset käsikirjoitukset. Voisiko näistä tulla jotain valaistusta raamatun tulkintaan nykyaikana?  Isien ja konsiilien tuotokset ovat sentään yli tuhat vuotta vanhoja, ja heidän aikanaan ei ollut sitä tietämystä, jota meillä nykyään on.

Mielestäni on varsin mielenkiintoista yrittää tunkeutua niiden ihmisten ajatusmaailmaan, jotka raamatun alunperin kirjoittivat. Miksi he sen tekivät, milloin ja keitä varten? Kun näihin kysymyksiin päästään vastaamaan nykytiedon valossa, avautuu myös raamatun tarkoitus uudella ja tuoreella tavalla. Näitä uusia tuulia pyrin blogeissani selvittämään.

Hyvät ja pahat samassa maailmassa (The good ones and the bad ones in the same world)

Matteuksen evankeliumissa puhutaan paljon Jumalan valtakunnasta, joka on Jumalan omien asuinpaikka. Se ei ole nähtävänä täällä maailmassa, vaan sen voi nähdä ja sinne pääsevät kuoleman jälkeen ne, jotka ovat noudattaneet Jumalan raamatussa antamia käskyjä, jotka voidaan tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn: rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi, eli kunnioita, auta ja suojele elämää maan päällä.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä elämä ei ole koskaan kovin suoraviivaista. Siksi Matteuksen evankeliumissa esitetään useita vertauksia, jotka valottavat Jumalan tahdon noudattamisen eri puolia.

Matt. 13. luku on omistettu siemenelle ja sen tuottamalle hedelmälle. Meidän tehtävämme on kylvää Jumalan Sanaa, ja Sana itse tekee sen minkä vuoksi se on lähetetty. Me emme anna kasvua siemenelle, se tekee sen itse. Mutta meidän ei tule myöskään estää sanaa tekemästä tehtäväänsä. Näin tapahtuu, jos emme ymmärrä sanaa ja siksi sivuutamme sen, jos epäilemme, jos pelkäämme, jos mieluummin askartelemme omaisuuden keräämisen parissa. Nämä asiat voivat estää siementä kasvamasta eli sanaa tekemästä sitä hedelmää, jonka vuoksi se on lähetetty. Näin voimme toimia Jumalan valtakuntaa vastaan, estää jollekin pääsyn sisälle siihen.

Samaan ryhmään kuuluu myös kertomus vehnästä ja rikkaviljasta - jota ennen kutsuttiin valhevehnäksi - jotka kasvavat rinnakkain pellossa. Me ajattelemme suoraviivaisesti, että maailmassa on hyviä ihmisiä, jotka ovat tuota vehnää, ja sitten on pahoja ihmisiä, jotka ovat valhevehnää. Näin ajattelemalla jaamme jo ihmiset kahteen ryhmään: valtakuntaan menijät ja sen ulkopuolelle jäävät. Mutta juuri tätä kahtiajakoa kyseinen kohta kieltää meitä tekemästä: Vehnän ja valhevehnän pitää kasvaa loppuun asti yhdessä, koska vasta sitten voidaan todeta, mikä tähkä tuottaa hedelmää ja mikä tuottaa syötäväksi kelpaamatonta satoa. Ennen loppua ei ole luvallista tuomita ketään kelpaamattomaksi, ja yksin Jumala voi tuomita ihmisen. Ja tämän tuomiovallan Jumala on antanut Jeesukselle (Matt. 28:18). Hänellä yksin on valta tuomita ja armahtaa kenet hän haluaa armahtaa.

Vertauksessa puhutaan palvelijoista, jotka halusivat kitkeä rikkaviljan pois heti kun sen huomasivat. Talon herra - eli Jumala - kielsi heitä sitä tekemästä, koska hän oli se, joka kylvi, eivät palvelijat. Hänellä yksin oli valta päättää kylvöstään. Toiset eivät voi mennä sorkkimaan peltoa ilman hänen lupaansa. Jos palvelijat, eli me, olemme tottelemattomia kylväjälle ja poistamme oman ymmärryksemme mukaan ne, joita me pidämme väärinä ja vahingollisina, me saatamme vahingoittaa myös hyvyyttä maailmassa. Yleensä ajattelemme että kertomuksen palvelijat ovat hyvää tarkoittavia, mutta meidän pitää myös muistaa, että monessa vertauksessa palvelijat heitetään ulos toimittuaan isäntänsä käskyjä vastaan. Meidän tulee pidättäytyä jakamasta ihmisiä pahoihin ja hyviin, koska se ei ole meidän tehtävämme. 

Me haluaisimme että kaikki yhteiskunnassamme olisivat yhtä hyviä kuin me olemme ja yhtä omistautuneita yhteiskuntamme hyvinvoinnille, ja siksi haluamme ajaa toisinajattelijat pois läheltämme. Mutta kristinusko pystyi etenemään Rooman valtakunnassa vain siksi, että se otti kaikenmaailman barbaarit mukaan omaan ryhmäänsä, kysymättä olivatko he hyviä vai pahoja. Joka otti kasteen, hänestä saattoi odottaa, että hän tulisi kantamaan hedelmää. Tai sitten ei, mutta se ei ollut meidän ongelmamme, vaan Herran, joka lopussa tuomitsee kaikki hedelmien mukaan. Jos niitä ei ole, kasvi tai ihminen heitetään tuleen. Vaikka olisit alunperin kylvetty vehnänä, mutta et tee hedelmää, se ei auta. Vain ne, jotka ovat tuottaneet hedelmää, pääsevät Herran aittoihin suojaan. Palvelijat olivat valmiit tuomitsemaan tuleen jo keskeneräiset kasvit. Meidän tulee odottaa ja vasta elonkorjuun aikana näemme mitä näistä tuli. Siksi Jeesus kuoli kaikkien edestä, maailmassa elävien hyvien ja pahojen, jotta kaikilla olisi mahdollisuus tuottaa hedelmää, ja tulla pelastetuksi Jumalan viljavarastoon, hänen valtakuntaansa.

Merja Merras

Perhe ja isä - ennen ja nyt (Family and Father, now and then)

”Joku tuli sanomaan Jeesukselle: Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi. Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: Katso tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Matt. 12:46-50)

Rooman valtakunnassa, missä Uusi testamentti kirjoitettiin, oli selvä perhekäsitys. Perhe muodostui isästä – paterfamilias – äidistä, lapsista ja palvelijoista. Mutta äitejä saattoi olla enemmänkin, sillä imettäjiä, lastenkaitsijoita tai serkkujen äitejä ym. nimitettiin perheessä usein myös äidiksi. Perheessä saattoi olla geneettisten lasten lisäksi serkkuja tai perheeseen adoptoituja henkilöitä, ja heitä nimitettiin veljiksi. Kaikkia perheen tyttöjä puhuteltiin sisariksi. Tämä näkyy useissa kielissä vieläkin. Esim. serkku on venäjäksi ”2.veli/sisar” Perheen muodostivat siis ne henkilöt, jotka paterfamilias oli sinne tuonut, ja heitä yhdisti tuo sama paterfamilias ja hänen perheelle määräämät tehtävät. Sinkkuja ei ollut, sillä mistä he olisivat elantonsa saaneet?

Matteuksen evankeliumi puhuu kauttaaltaan Jumalan valtakunnan asioista, ei verisukulaisista ja sukulinjoista, sillä nämä kuuluvat kuninkaan intresseihin. Jumalan valtakuntaa ei voi lähestyä sukulinjoista käsin. Kukaan ei voi katsoa olevansa Jeesuksen sukua ja sellaisena oikeutettu tähän valtakuntaan. Siihen otetaan sisälle vain ne, jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Jumala valmistaa oman perimisjärjestyksensä ja se tapahtuu adoption perusteella, ei luonnollisen perheyhteyden kautta. Jeesus on itse asiassa isän Jumalan adoptoima poika, ei verisukulainen, koska Jumalalla ei voi olla sellaista.

Tämä on pohjana alussa mainitussa Matteuksen evankeliumin kohdassa. Samassa evankeliumin luvussa Jeesus opettaa myös: ”Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu. Samoin myöskään kaupunki tai talo ei kestä, jos sitä repivät riidat.” (25 jae) Jeesus ei opeta, että verisukulaiset muodostavat perheen. Näin hän ei voi sanoa, koska 'hänen talonsa' perusta on hänen opetuksessaan, ei verisukulaisuudessa. Jeesuksen talo on hänen Isänsä talo. Se joka ei noudata Isän määräämiä sääntöjä, ei voi kuulua hänen taloonsa. Sillä talo, jossa isän antamat säännöt aiheuttavat riitaa, ei voi pysyä pystyssä. Jos Jumala ja hänen tahtonsa ei ole kristityn perheen lojaalisuuden perusta, silloin ei taloa ja perhettä itse asiassa ole. On vain joukko ihmisiä, jotka sattuvat asumaan yhdessä.

Perheen muodostaa myös seurakunta. Sillä on isä, jonka tehtävänä on opettaa perheen säännöt muille jäsenille ja valvoa että niitä myös noudatetaan. Jos perhettä repivät riidat, perhe ei kestä, vaan on helppo saalis sudelle, joka vaanii joka nurkan takana. ”Jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne.” (Gal.5:15)

Olemme nykyään niin genetiikan lumoissa, että etsimme sukulaisiamme vaikka mistä. Mutta yhteiset geenimme vaikuttavat meihin vähän – etupäässä ulkonäköön. Se mikä todella meihin vaikuttaa on opetus, jonka olemme jostain saaneet, omalta isältämme tai joltain muulta, ei ehkä sanoin mutta esimerkin voimalla. Länsimainen yhteiskunta on hylännyt funktionaalisen isyyden ja valinnut sen sijaan geneettisen isyyden. Ihmiset eivät enää ymmärrä isän merkitystä perheessä, ja näin olemme kääntäneet selkämme raamatun viisaudelle. Lapsen syntyminen ei tee miehestä isää, vaan se että hän pitää perheen koossa. Isän tehtävänä on opettaa perheen säännöt lapsille; ei pullistella omaa egoaan, vaan luoda harmoniaa perheeseen. Jos emme hyväksy Isän Jumalan opetusta, emme voi kuulua hänen perheeseensä. Kenen joukoissa silloin seisomme?

Merja Merras

Usko ja teot (Faith and Deeds)

Kirkoissa on vuosisatoja kiistelty siitä, olisiko usko riittävää ihmisen pelastukseen vai tarvitaanko myös tekoja sen lisäksi. Tämä on aika lailla yksinkertaistettu kysymys, ja siihen ei voi olla myöskään yksinkertaista vastausta. Ensin pitää ajatella, mitä usko tarkoittaa ja mitä tarkoittavat teot. Raamatusta löytyy useita kohtia, joissa näistä puhutaan, ja niitä ovat sananselittäjät käyttäneet läpikotaisin eli ihan puhki.

Usko on kreikaksi pistis, ja se ei tarkoita päässä olevaa tunnetta jotain asiaa kohtaan. Sen sijaan se tarkoittaa luottamusta siihen, että sanottu asia on tosi. Päässä olevan uskon tunteen voi helposti työntää syrjään, jos ilmenee jotain kiinnostavampaa uskomista. Mutta luottamus tarkoittaa, että voimme heittäytyä tämän uskomme varaan. Jos siis uskomme eli luotamme siihen, että Jeesus on Herra, silloin me teemme sen mitä hän käskee. Jos emme tee, silloin usko on tunnetta, jonka Jeesus meissä saattaa herättää, ja tämänkaltaisella uskolla emme tee mitään.

Mikä siis on uskon ja tekojen suhde pelastuksessa? ”Armosta te olette pelastetut – ette tekojen kautta”, sanoo raamattu (Ef. 2:8-9). Parhaiten ymmärrämme pelastuksen kun ajattelemme perintöä. Tiedämme, että saamme perinnön vanhempiemme kuoltua. He ovat tuon rahan ja tavaran keränneet, se on heidän, se ei ole meidän. Me oletamme, että saamme sen perinnöksi aikanamme, mutta se ei ole varmaa. Jos emme käyttäydy kunnolla, saatetaan tuo perintö määrätä jollekin toiselle. Perintö ei siis koskaan ole varmaa, vaikka näemme sen olevan tulossa. Samoin pelastus, jota emme ole ansainneet, annetaan meille aikanaan armosta, mutta sillä ehdolla että teemme perinnönantajan tahdon eli pidämme huolta lähimmäisestämme. Miten voimme pyytää Jumalaa armahtamaan meitä, jos emme itse ole valmiita armahtamaan lähimmäisiämme?

Usko ei siis ole mitään älyllistä toimintaa, jossa kuljemme ympäriinsä kertomassa uskostamme, mutta emme tee mitä on käsketty. Usko on luottamusta Jumalaan ja sen mukana sen tekemistä, mitä meiltä vaaditaan.

Merja Merras      (Fr. Aaron Warwick)