Jeesukselle on annettu Uudessa testamentissa kaikki nämä nimet. Miten ne eroavat toisistaan ja mitä ne oikeasti merkitsevät? Asiaa on tarkasteltava kokonaisuutena eikä vain yhden raamatunkohdan mukaan.
Jumalan poika -nimitys kuului hellenistisen ja roomalaisen ajan kuninkaille. Kuningas oli saanut valtansa kaupunkinsa jumalalta, ja kuninkaan katsottiin olevan tuon jumalan poika. Hän oli vastuussa jumalalle toimistaan, ja jos toimet eivät miellyttäneet jumalaa, tämä saattoi suuttua ja tuhota kaupungin ja kuninkaan sen mukana. Tuon ajan maailmassa oli vain kuninkaita, pappeja ja tavallisia ihmisiä.
Jeesuksesta käytetään paljon nimitystä ihmisen poika vastineena tuolle kaikkien tuntemalle kuninkaalliselle nimitykselle. Ihmisen poika on sama kuin ihminen.Tällä tahdotaan alleviivata sitä, että Jeesus ei ollut syntynyt kuninkaaksi, vaan hän oli vain ihminen, kuin kuka tahansa. Maan päällä kuningasta ei tarvita mihinkään, koska Jumala itse on kuningas, kaiken luomakunnan Herra (1.Sam.8). Vanhan testamentin alkuluvuissa jo tehdään selväksi, että Jumala Kaikkivaltias on kiinnostunut vain tavallisista ihmisistä, ei kuninkaista, joiden valta on häilyvää.
Matteuksen evankeliumin alkuluvussa Jeesus osoitetaan Daavidin suvusta nousseeksi, eli hän oli Daavidin poika. Jumala oli luvannut kuningas Daavidille dynastian ikuisiksi ajoiksi (2.Sam 7:11-16). Kun Daavid esittää halunsa rakentaa Jumalalle temppeli (bet), hän saa vastauksen, ettei Jumala tarvitse sellaista, mutta sen sijaan Jumala rakentaa Daavidille (kuningas)huoneen (bet), ja vahvistaa sen ikuisiksi ajoiksi: "Sinun valtaistuimesi on oleva iäti vahva". Luvattu Messias tulee syntymään siis Daavidin suvusta. Enkeli Gabriel vahvisti tämän ilmoituksellaan Marialle: "Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen - hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:32-33). Daavidin poika merkitsee siis raamatussa aina Messiasta, odotettua "kuningasta", jonka valtakunta tulisi olemaan ikuinen. Se vain oli vaikea ymmärtää, ettei tuo valtakunta tulisi olemaan maanpäällinen, vaan taivaallinen.
Messiaan kuninkuus ei lopulta ole sitä, että hän on Daavidin poika, vaan pikemminkin sitä, että hän on ihmisen poika. Toisin sanoen Jeesus ei ollut pelkältä syntyperältään - mitään tekemättä - oikeutettu Messiaan rooliin, vaan hänen tehtävänsä tavallisena ihmisenä oli opettaa kansaa. Ja opettajana hänen tuli itse täyttää kaikki se minkä hän toisille opettaa. Tämähän on hyvän opettajan tunnusmerkki. Ja tämän Jeesus teki.
Kaikki kolme Jeesuksen nimitystä huipentuvat hänen ristinkuolemaansa. Ihmisenä hän kuoli tuskallisen kuoleman. Jumalan poikana hän täytti Isänsä tahdon, ja Daavidin poikana hänet korotettiin Daavidin dynastian päätepisteeksi, siis asemaan, johon hän itse ei ollut pyrkinyt, mutta johon hänet oli valittu, jotta ihmiskunta voisi päästä kuoleman pauloista.
Mistä tämän tiedämme? Sen todisti meille sadanpäällikkö seistessään ristin juurella ja huudahtaessaan: "Totisesti tämä oli Jumalan poika!" (Matt. 27:54) Mistä sadanpäällikkö sen tiesi? Sadanpäällikkö oli upseeri, sadan sotilaan komentaja, ja hän oli tavannut Jeesuksen aikaisemminkin. Jeesus oli parantanut hänen palvelijansa vain sanallaan (Matt. 8:5-13). Nyt tuo upseeri näki, miten Jeesus täytti lähettäjänsä käskyt viimeiseen asti. Hän oli saanut tehtävän kärsiä ja kuolla, ja hän teki sen aivan kuin sotilas tekee sen mitä upseeri käskee. Sadanpäällikkö ajatteli: Jos tällä miehellä on valta parantaa sairaita pelkällä sanallaan, ja hän tottelee lähettäjänsä käskyä loppuun asti, ei hän voi olla muuta kuin Jumalan poika, hänen lähettämänsä.
Tämän haluaa tarina meille kertoa.
Kirkon myöhemmässä traditiossa tälle sadanpäällikölle on annettu nimi Longinus, joka on todennäköisesti latinalaistettu muoto kreikan kielen keihästä tarkoittavasta sanasta longkhe. Apostolien teoissa voimme lukea sadanpäälliköstä nimeltä Cornelius (Apt.10). Molempien sotilaiden tarinalla on tekstissä sama tarkoitus: Ristin luona sadanpäällikkö liittyy messiaaniseen yhteisöön uskonsa perusteella. Cornelius taas liittyy siihen tulemalla ateriayhteyteen Paavalin seurakunnan kanssa.
Olivatko nämä upseerit yksi ja sama henkilö tai ylipäätänsä historiallisia olentoja, ei ole oleellista. Vain tarinalla ja sen opetuksella on merkitys. Kirkon perimätiedossa on evankeliumin tarinaa jatkettu siten, että molemmista tulee piispoja ja he kärsivät itsekin marttyyrikuoleman. Tällä tahdotaan kertoa se alkukirkon - ja vieläpä nykyhetkenkin - todellisuus, että marttyyrikuolema on lähellä jokaista, joka tunnustaa julkisesti uskonsa.
Merja Merras
Kirjoitan uusia näkökulmia vanhan raamatun tutkimiseen ja ymmärtämiseen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti