Kain ja Abel – paljon enemmän kuin veljesmurha (Cain and Abel - much more than a fratricide)

Tarina Kainista ja Abelista (Gen.4) on ensimmäinen, joka asettaa vastakkain kaksi elämäntapaa: paimentolaisuuden ja kaupunkielämän. Jumalan suosio on selvästi paimentolaisuuden puolella, sillä siinä hallitsevat itse elämän lait. Kaupunkia taas hallitsi noina aikoina aina kuningas, joka oli paikallisen jumalan poika. Se mitä kuningas määräsi, oli kaupungin jumalan tahto eikä siihen ollut vastaansanomista. Miksi Jumala ei sitten sulje tietä kaupunkilaisuuteen, jos se kerran on pahasta? Tässä, kuten niin monissa muissakin raamatun kertomuksissa, Jumala sallii jonkun asian toteutua jotta ihminen näkisi, että se johtaa hänen omaan turmioonsa. 

Syntiin lankeamisen jälkeen ihmisen tie vei pois alkuperäisestä tarkoituksesta, jossa kaikki tuli Jumalalta, ja se vähäinen työ minkä ihminen teki Edenin puutarhassa, oli hänen omaksi ilokseen. Kun tarinassa on siirrytty Edenin ulkopuolelle, myös työn teko muuttuu: se on tehtävä otsa hiessä eli kaikki voimat ponnistaen. Edeniin ei enää ole paluuta, sillä kerubit vartioivat sitä leimuavin miekoin. Mutta uusi päämäärä paljastuu raamatun tarinan edetessä. Se on uusi Jerusalem, Jumalan valtakunta, jonka saavuttaminen on kaikille Adamin jälkeläisille annettu mahdollisuus.

Mutta Kainin ja Abelin tarinaan siis. Synnytettyään Kainin Eeva sanoo: ”Olen saanut pojan Jumalan kanssa”. Tämä tarkka käännös merkitsee, että hän on saanut pojan Jumalan lahjana. Ilman Jumalaa hän ei olisi saanut sitä, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Jos käännetään Jumalan avulla, supistetaan näkökulmaa. Olen saanut pojan siksi että Herra on ollut kanssani, ja suonut minulle sen. Lapsi ei synny automaattisesti biologisen toiminnan tuloksena, ja näin on vieläkin. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin. Siksi lapsettoman on oikein sanoa: Herra ei ole suonut minulle lapsia.

Adamin poika Kain syntyi Edenin puutarhan ulkopuolella, mutta hän käyttäytyy samoin kuin hänen isänsä Adam oli käyttäytynyt Edenissä, eli Jumalan tahdon vastaisesti. Hän nousee veljeänsä vastaan ja tappaa tämän. Kainista tulee maanviljelijä, maan palvelija. Hänen uhrilahjansa oli maan antia. Maa on kuitenkin kirottu Adamin synnin tähden, vaikka se ruokkiikin ihmiskuntaa. 

Abel syntyy toisena lapsena, ja hänestä tulee lammaspaimen. Kertomuksessa ei Abelilla ole toiminnallista osuutta. Hän vain on, ja sitä merkitsee hänen nimensäkin, hepreaksi hebel, ohimenevä henkäys, jolla ei ole merkitystä. Sama sana hebel aloittaa Saarnaajan kirjan: Turhuuksien turhuus. Abel oli siis vain hengähdys kaikkeuden saatossa. Hän syntyy ja kuolee, ja siinä se.

Abel uhrasi yksilön laumastaan, ja näin ollen joutui tappamaan sen. Mutta jo Edenissä oli ihmisillä vaatteet eläinten nahasta, ja teksti sanoo, että Jumala puki ne heille, eli ihmisten synti pakotti Jumalan tappamaan, mikä ei ollut alunperin tarkoitus. Jos eläin tapetaan tarpeen vuoksi, se pitää samalla pyhittää Jumalalle (3.Moos.17:3-) Näin tunnustetaan kaiken kuuluvan Jumalalle. Jumala hyväksyi siis Abelin uhrin. Sama uhraamisen ajatus on edelleen voimassa islamin uskossa, jossa eläimen teurastaminen tapahtuu rituaalisesti Allahin nimeen. 

Jumala hyväksyy siis Abelin uhrin, mutta Kainin uhria hän ei hyväksy. Kun Kain siitä suuttuu, on tekstissä lause, joka vanhan, tarkan käännöksen mukaan on:

”Jos teet hyvin voit nostaa katseesi, mutta jos et tee hyvin, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä” (Gen. 4:7) Tämä lause muistuttaa aiemmin esiintynyttä lausetta:”--mutta mieheesi on sinun halusi oleva ja hän on sinua vallitseva” (Gen. 3:16). Jos siis haluat syntiä (samoin kuin miestäsi), se hallitsee sinua. Kain ei hallinnut synnin uhkaa, vaan lankesi siihen, ja otti pois elämän, jonka Jumala oli antanut, ilman mitään oikeutusta. Uusi raamatun käännös on jälleen tässä häivyttänyt oleellisen opetuksen kääntämällä tekstin ympäri: ”(Synti) haluaa sinua.”

Kaiken synnin keskellä ihmiskunta kuitenkin etenee, sillä Kain saa pojan Henokin. Kain vain yhtyi vaimoonsa ja vaimo synnytti Henokin. Ei puhettakaan siitä, että Jumala olisi tässä mukana. Kain osoittaa kulkevansa omia teitään. Hän rakentaa kaupungin, jolle vielä antaa poikansa nimen. Jumala on kaupunkeja vastaan, ja myöhemmin kuulemme miten käy Baabelin kaupungin ja tornin. Ihmisten ylpeys ja suuret luulot itsestään johtavat tuhoon.

Kainin jälkeläinen Lemek on huippu Kainin valitsemalla tiellä, sillä hän on selvästi itsetietoisen ja väkivaltaisen kuninkaan kuva, onhan Lemek selvä metateesi sanasta melek eli kuningas. Mutta Kainin elämä, samoin kuin hänen jälkeläistensä elämä, vie hänet yhä kauemmas Jumalasta. Ihminen ottaa koston omiin käsiinsä (4:23-24). Mutta tämä tie vie tuhoon, ja näin Kain ja hänen sukunsa häviävät raamatun lehdiltä. 

Adam saa Kainin tilalle uuden pojan, Setin, josta ihmisten suku lähtee jälleen etenemään, kuten Gen 5 kertoo. Seitsemäs sukupolvi tuottaa Henokin ”joka vaelsi Jumalan yhteydessä” eli hän oli kuuliainen Jumalalle. ”Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen” (5:24). Näin osoitetaan kuuliaisuuden tie, joka vie uuteen Jerusalemiin, Jumalan luo. Seitsemän on muuten jumalallisen täydellisyyden luku, eikä Henok ole tässä kohdin sattumalta seitsemäs Adamin sukuluettelossa. Kainin poika Henok ja Setin jälkeläinen Henok ovat saman nimisiä, ja he osoittavat ihmisen väärän ja oikean tien.

Kainin ja Abelin tarina haluaa siis opettaa, että vain Jumalan käskyjen mukainen elämäntapa vie ihmisen perille Jumalan valtakuntaan. Ylpeys ja omiin voimiin luottaminen taas tuovat tuhon.