Raamattublogieni taustaksi (The background of my blogs)

Kukaan ortodoksi ei voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että kirkon opetus perustuu raamattuun. Luther lisäsi siihen: Sola Scriptura, mutta ortodoksinen kirkko painottaa: Raamattu ja traditio.

Traditiolla ymmärretään useimmiten Kirkon Pyhien Isien raamatuntulkintaa sekä siitä nousevaa ekumeenisten kirkolliskokousten dogmaattisia päätöksiä. Näiden tulkintojen pohjana on raamatun Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta sekä Uuden testamentin kreikan osalta ns. Textus Recptus, eli auktorisoitu teksti. Hyvä niin. Tällä tiellä emme ainakaan kovin pitkälle pysty eksymään ja sanotaanhan, että Kirkko aina korjaa tiensä, jos se on väärään mennyt.

Raamattua voidaan kuitenkin lukea myös sen alkukielellä: Vanhaa testamenttia hepreaksi ja Uutta testamenttia ottaen huomioon sen monet lievästi erilaiset kreikankieliset käsikirjoitukset. Voisiko näistä tulla jotain valaistusta raamatun tulkintaan nykyaikana?  Isien ja konsiilien tuotokset ovat sentään yli tuhat vuotta vanhoja, ja heidän aikanaan ei ollut sitä tietämystä, jota meillä nykyään on.

Mielestäni on varsin mielenkiintoista yrittää tunkeutua niiden ihmisten ajatusmaailmaan, jotka raamatun alunperin kirjoittivat. Miksi he sen tekivät, milloin ja keitä varten? Kun näihin kysymyksiin päästään vastaamaan nykytiedon valossa, avautuu myös raamatun tarkoitus uudella ja tuoreella tavalla. Näitä uusia tuulia pyrin blogeissani selvittämään.

Hyvät ja pahat samassa maailmassa (The good ones and the bad ones in the same world)

Matteuksen evankeliumissa puhutaan paljon Jumalan valtakunnasta, joka on Jumalan omien asuinpaikka. Se ei ole nähtävänä täällä maailmassa, vaan sen voi nähdä ja sinne pääsevät kuoleman jälkeen ne, jotka ovat noudattaneet Jumalan raamatussa antamia käskyjä, jotka voidaan tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn: rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi, eli kunnioita, auta ja suojele elämää maan päällä.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä elämä ei ole koskaan kovin suoraviivaista. Siksi Matteuksen evankeliumissa esitetään useita vertauksia, jotka valottavat Jumalan tahdon noudattamisen eri puolia.

Matt. 13. luku on omistettu siemenelle ja sen tuottamalle hedelmälle. Meidän tehtävämme on kylvää Jumalan Sanaa, ja Sana itse tekee sen minkä vuoksi se on lähetetty. Me emme anna kasvua siemenelle, se tekee sen itse. Mutta meidän ei tule myöskään estää sanaa tekemästä tehtäväänsä. Näin tapahtuu, jos emme ymmärrä sanaa ja siksi sivuutamme sen, jos epäilemme, jos pelkäämme, jos mieluummin askartelemme omaisuuden keräämisen parissa. Nämä asiat voivat estää siementä kasvamasta eli sanaa tekemästä sitä hedelmää, jonka vuoksi se on lähetetty. Näin voimme toimia Jumalan valtakuntaa vastaan, estää jollekin pääsyn sisälle siihen.

Samaan ryhmään kuuluu myös kertomus vehnästä ja rikkaviljasta - jota ennen kutsuttiin valhevehnäksi - jotka kasvavat rinnakkain pellossa. Me ajattelemme suoraviivaisesti, että maailmassa on hyviä ihmisiä, jotka ovat tuota vehnää, ja sitten on pahoja ihmisiä, jotka ovat valhevehnää. Näin ajattelemalla jaamme jo ihmiset kahteen ryhmään: valtakuntaan menijät ja sen ulkopuolelle jäävät. Mutta juuri tätä kahtiajakoa kyseinen kohta kieltää meitä tekemästä: Vehnän ja valhevehnän pitää kasvaa loppuun asti yhdessä, koska vasta sitten voidaan todeta, mikä tähkä tuottaa hedelmää ja mikä tuottaa syötäväksi kelpaamatonta satoa. Ennen loppua ei ole luvallista tuomita ketään kelpaamattomaksi, ja yksin Jumala voi tuomita ihmisen. Ja tämän tuomiovallan Jumala on antanut Jeesukselle (Matt. 28:18). Hänellä yksin on valta tuomita ja armahtaa kenet hän haluaa armahtaa.

Vertauksessa puhutaan palvelijoista, jotka halusivat kitkeä rikkaviljan pois heti kun sen huomasivat. Talon herra - eli Jumala - kielsi heitä sitä tekemästä, koska hän oli se, joka kylvi, eivät palvelijat. Hänellä yksin oli valta päättää kylvöstään. Toiset eivät voi mennä sorkkimaan peltoa ilman hänen lupaansa. Jos palvelijat, eli me, olemme tottelemattomia kylväjälle ja poistamme oman ymmärryksemme mukaan ne, joita me pidämme väärinä ja vahingollisina, me saatamme vahingoittaa myös hyvyyttä maailmassa. Yleensä ajattelemme että kertomuksen palvelijat ovat hyvää tarkoittavia, mutta meidän pitää myös muistaa, että monessa vertauksessa palvelijat heitetään ulos toimittuaan isäntänsä käskyjä vastaan. Meidän tulee pidättäytyä jakamasta ihmisiä pahoihin ja hyviin, koska se ei ole meidän tehtävämme. 

Me haluaisimme että kaikki yhteiskunnassamme olisivat yhtä hyviä kuin me olemme ja yhtä omistautuneita yhteiskuntamme hyvinvoinnille, ja siksi haluamme ajaa toisinajattelijat pois läheltämme. Mutta kristinusko pystyi etenemään Rooman valtakunnassa vain siksi, että se otti kaikenmaailman barbaarit mukaan omaan ryhmäänsä, kysymättä olivatko he hyviä vai pahoja. Joka otti kasteen, hänestä saattoi odottaa, että hän tulisi kantamaan hedelmää. Tai sitten ei, mutta se ei ollut meidän ongelmamme, vaan Herran, joka lopussa tuomitsee kaikki hedelmien mukaan. Jos niitä ei ole, kasvi tai ihminen heitetään tuleen. Vaikka olisit alunperin kylvetty vehnänä, mutta et tee hedelmää, se ei auta. Vain ne, jotka ovat tuottaneet hedelmää, pääsevät Herran aittoihin suojaan. Palvelijat olivat valmiit tuomitsemaan tuleen jo keskeneräiset kasvit. Meidän tulee odottaa ja vasta elonkorjuun aikana näemme mitä näistä tuli. Siksi Jeesus kuoli kaikkien edestä, maailmassa elävien hyvien ja pahojen, jotta kaikilla olisi mahdollisuus tuottaa hedelmää, ja tulla pelastetuksi Jumalan viljavarastoon, hänen valtakuntaansa.

Merja Merras

Perhe ja isä - ennen ja nyt (Family and Father, now and then)

”Joku tuli sanomaan Jeesukselle: Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi. Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: Katso tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Matt. 12:46-50)

Rooman valtakunnassa, missä Uusi testamentti kirjoitettiin, oli selvä perhekäsitys. Perhe muodostui isästä – paterfamilias – äidistä, lapsista ja palvelijoista. Mutta äitejä saattoi olla enemmänkin, sillä imettäjiä, lastenkaitsijoita tai serkkujen äitejä ym. nimitettiin perheessä usein myös äidiksi. Perheessä saattoi olla geneettisten lasten lisäksi serkkuja tai perheeseen adoptoituja henkilöitä, ja heitä nimitettiin veljiksi. Kaikkia perheen tyttöjä puhuteltiin sisariksi. Tämä näkyy useissa kielissä vieläkin. Esim. serkku on venäjäksi ”2.veli/sisar” Perheen muodostivat siis ne henkilöt, jotka paterfamilias oli sinne tuonut, ja heitä yhdisti tuo sama paterfamilias ja hänen perheelle määräämät tehtävät. Sinkkuja ei ollut, sillä mistä he olisivat elantonsa saaneet?

Matteuksen evankeliumi puhuu kauttaaltaan Jumalan valtakunnan asioista, ei verisukulaisista ja sukulinjoista, sillä nämä kuuluvat kuninkaan intresseihin. Jumalan valtakuntaa ei voi lähestyä sukulinjoista käsin. Kukaan ei voi katsoa olevansa Jeesuksen sukua ja sellaisena oikeutettu tähän valtakuntaan. Siihen otetaan sisälle vain ne, jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Jumala valmistaa oman perimisjärjestyksensä ja se tapahtuu adoption perusteella, ei luonnollisen perheyhteyden kautta. Jeesus on itse asiassa isän Jumalan adoptoima poika, ei verisukulainen, koska Jumalalla ei voi olla sellaista.

Tämä on pohjana alussa mainitussa Matteuksen evankeliumin kohdassa. Samassa evankeliumin luvussa Jeesus opettaa myös: ”Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu. Samoin myöskään kaupunki tai talo ei kestä, jos sitä repivät riidat.” (25 jae) Jeesus ei opeta, että verisukulaiset muodostavat perheen. Näin hän ei voi sanoa, koska 'hänen talonsa' perusta on hänen opetuksessaan, ei verisukulaisuudessa. Jeesuksen talo on hänen Isänsä talo. Se joka ei noudata Isän määräämiä sääntöjä, ei voi kuulua hänen taloonsa. Sillä talo, jossa isän antamat säännöt aiheuttavat riitaa, ei voi pysyä pystyssä. Jos Jumala ja hänen tahtonsa ei ole kristityn perheen lojaalisuuden perusta, silloin ei taloa ja perhettä itse asiassa ole. On vain joukko ihmisiä, jotka sattuvat asumaan yhdessä.

Perheen muodostaa myös seurakunta. Sillä on isä, jonka tehtävänä on opettaa perheen säännöt muille jäsenille ja valvoa että niitä myös noudatetaan. Jos perhettä repivät riidat, perhe ei kestä, vaan on helppo saalis sudelle, joka vaanii joka nurkan takana. ”Jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne.” (Gal.5:15)

Olemme nykyään niin genetiikan lumoissa, että etsimme sukulaisiamme vaikka mistä. Mutta yhteiset geenimme vaikuttavat meihin vähän – etupäässä ulkonäköön. Se mikä todella meihin vaikuttaa on opetus, jonka olemme jostain saaneet, omalta isältämme tai joltain muulta, ei ehkä sanoin mutta esimerkin voimalla. Länsimainen yhteiskunta on hylännyt funktionaalisen isyyden ja valinnut sen sijaan geneettisen isyyden. Ihmiset eivät enää ymmärrä isän merkitystä perheessä, ja näin olemme kääntäneet selkämme raamatun viisaudelle. Lapsen syntyminen ei tee miehestä isää, vaan se että hän pitää perheen koossa. Isän tehtävänä on opettaa perheen säännöt lapsille; ei pullistella omaa egoaan, vaan luoda harmoniaa perheeseen. Jos emme hyväksy Isän Jumalan opetusta, emme voi kuulua hänen perheeseensä. Kenen joukoissa silloin seisomme?

Merja Merras

Usko ja teot (Faith and Deeds)

Kirkoissa on vuosisatoja kiistelty siitä, olisiko usko riittävää ihmisen pelastukseen vai tarvitaanko myös tekoja sen lisäksi. Tämä on aika lailla yksinkertaistettu kysymys, ja siihen ei voi olla myöskään yksinkertaista vastausta. Ensin pitää ajatella, mitä usko tarkoittaa ja mitä tarkoittavat teot. Raamatusta löytyy useita kohtia, joissa näistä puhutaan, ja niitä ovat sananselittäjät käyttäneet läpikotaisin eli ihan puhki.

Usko on kreikaksi pistis, ja se ei tarkoita päässä olevaa tunnetta jotain asiaa kohtaan. Sen sijaan se tarkoittaa luottamusta siihen, että sanottu asia on tosi. Päässä olevan uskon tunteen voi helposti työntää syrjään, jos ilmenee jotain kiinnostavampaa uskomista. Mutta luottamus tarkoittaa, että voimme heittäytyä tämän uskomme varaan. Jos siis uskomme eli luotamme siihen, että Jeesus on Herra, silloin me teemme sen mitä hän käskee. Jos emme tee, silloin usko on tunnetta, jonka Jeesus meissä saattaa herättää, ja tämänkaltaisella uskolla emme tee mitään.

Mikä siis on uskon ja tekojen suhde pelastuksessa? ”Armosta te olette pelastetut – ette tekojen kautta”, sanoo raamattu (Ef. 2:8-9). Parhaiten ymmärrämme pelastuksen kun ajattelemme perintöä. Tiedämme, että saamme perinnön vanhempiemme kuoltua. He ovat tuon rahan ja tavaran keränneet, se on heidän, se ei ole meidän. Me oletamme, että saamme sen perinnöksi aikanamme, mutta se ei ole varmaa. Jos emme käyttäydy kunnolla, saatetaan tuo perintö määrätä jollekin toiselle. Perintö ei siis koskaan ole varmaa, vaikka näemme sen olevan tulossa. Samoin pelastus, jota emme ole ansainneet, annetaan meille aikanaan armosta, mutta sillä ehdolla että teemme perinnönantajan tahdon eli pidämme huolta lähimmäisestämme. Miten voimme pyytää Jumalaa armahtamaan meitä, jos emme itse ole valmiita armahtamaan lähimmäisiämme?

Usko ei siis ole mitään älyllistä toimintaa, jossa kuljemme ympäriinsä kertomassa uskostamme, mutta emme tee mitä on käsketty. Usko on luottamusta Jumalaan ja sen mukana sen tekemistä, mitä meiltä vaaditaan.

Merja Merras      (Fr. Aaron Warwick)

Synti Pyhää Henkeä vastaan (A sin against the Holy Spirit)

Raamatun tehtävänä on korvata ihmisten omat sanat Jumalan sanoilla ja osoittaa ihmisten oma toiminta aina vajaaksi. Raamattu pyrkii siihen että viisaus hallitsisi ihmisten toimia heidän omien ajatustensa sijaan. Meitä kehotetaan muistamaan alati Jumalan käskyjä (3.Moos.18:5; Sananl. 4:4; 7:2; Ps. 103:18; 119:73; Hes.20:11) joka puolelta kuuluvien ihmisten tyhjien sanomisten sijaan. Mitä tapahtuu kun tuo tyhjä puhe kuluttaa ajatuksiamme? Mitä tapahtuu kun emme enää kykene kuulemaan saati itse muistelemaan Jumalan viisautta?

Jokainen tuntee jonkun, joka on niin varma omistamastaan totuudesta, ettei halua kuunnella muita. Hän sivuuttaa kaiken, mikä ei ole hänen ajatustensa mukaista. Tällaisia ovat usein uskonnolliset fanaatikot. He ovat tehneet tätä niin kauan että heidän otteensa todellisuuteen on miltei hävinnyt. He ovat niin omien mielipiteittensä lumoissa, etteivät edes kuule, mitä raamattu todella sanoo, puhumattakaan siitä, että alistuisivat sille opetukselle. Jos ideologiasi opettaa sellaista, mitä raamattu ei opeta, se on väärä.

Matt.12:22 kerrotaan sokeasta ja mykästä miehestä, jonka Jeesus paransi. Tämä tarina ei puhu vain ruumiillisesti sokeasta, vaan se haluaa muistuttaa meitä siitä, miten sellainen, joka näkee vain omat ajatuksensa eikä raamatun opetusta, on kuin sokea.Valo hänen sisällään on pimeyttä. Hän ei ”puhu”, sillä hänen puheensa on tyhjää puhetta, hänen omia ajatuksiaan, ei raamatun totuuksia. Tästä puhuu myös Jesajan kirja:”Hän (Herra) sanoi (Jesajalle): Mene ja sano tälle kansalle: Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö, katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö. Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi.” (6:9-10). Evankeliumin kertomuksen mukaan Jeesus haluaa parantaa tällaisen omaan itseen kohdistuvan sokeuden ja mykkyyden.

Jos uskot, että on vain yksi Jumala, joka on kuningas, ja hän antaa käskynsä valtaistuimeltaan, niin millaista on sinun puheesi? Joko puhut samaa, mitä kuningas puhuu, ja näin osoitat olevasi hänen valtansa alainen. Jos et puhu sitä mitä hän sanoo, olet hänen valtaansa vastaan. Siis ”se, joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan. Se, joka ei kokoa ihmisiä, se hajoittaa heidät”(Matt. 12:30). Jos sanot, että Jumala on ystäväsi ja ohjaa sanojasi, et pysy raamatussa, sillä Jumala ei ole kenenkään ystävä. Hän on puolueeton tuomari, ja ohjaa ihmistä ainoastaan omien käskyjensä noudattamisen suuntaan – ja ne ovat raamatussa -, ei ihmisen omien mieltymysten suuntaan.

Synti Pyhää Henkeä vastaan on juuri sitä, että emme näe emmekä kuule raamatun opetusta, vaikka se on näkevien silmiemme edessämme. Sen sijaan uskomme omiin tulkintoihimme ja käsityksiimme siitä, ja saarnaamme toisillekin omia näkemyksiämme. Mistä tiedämme, että henkilön opetus on oikeaa? Raamatun oikean opettamisen kriteeri on siinä, että sen opettaja tuottaa hedelmää. Jos näet hyvän teon, sen on voinut tuottaa vain hyvä henki. Mutta jos näet hyvän teon, ja tiedät että sen takana on paha tarkoitus, ei ole sinun asiasi moittia sitä. Sillä muuten saatat toimia Jumalaa vastaan, kun et usko, että Jumala voi tehdä hyvää pahankin välityksellä. Jos valitset omat sanasi Jumalan antamien sanojen sijaan, vastustat häntä. Tarkoititko vastustaa Jumalaa tai ei, sillä ei ole väliä, sillä vain hedelmät merkitsevät. ”Jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”(Matt.12:32) 

Jeesus sai Pyhän Hengen kasteessa, mutta Apostolien teoissa kerrotaan, miten myös apostolit saivat aikanaan Pyhän Hengen, jotta hekin voisivat opettaa Jumalan antamia sanoja. Henki ei siis ole rajoittunut vain Jeesukseen. Muutkin voivat puhua Hengessä. Ne jotka eivät aikanaan uskoneet Jeesusta, saattoivat myöhemmin kuunnella apostoleita, tai heidän jälkeensä muita Hengen voitelemia. Mutta jos kiellät Pyhän Hengen, jonka kautta opetus tulee, et voi antaa oikeaa opetusta.

Jos ja kun Jeesus tapetaan, se voidaan antaa anteeksi, koska Henki siitä huolimatta on edelleen toiminnassa ja löytää tiensä luoksesi. Mutta jos vastustat Henkeä ja sen työtä ja korvaat sen omalla opetuksellasi, sitä ei voi antaa anteeksi, koska silloin et kykene kuuntelemaan Hengen opetusta ja olet avun ulottumattomissa. Jos vastustat Henkeä, miten voit saada ymmärryksen hengen? Ilman sitä jumalallista opetusta, jonka antaa hän joka istuu taivaallisella valtaistuimella, ei ihmisillä ole toivoa. ”Pysykäämme siis järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen, ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.”(Hepr.10:23-24)

Merja Merras    (Fr. Marc Boulos, Dr. Richard Benton)

Sunnuntai - kirkossa vai kaupassa? (Sunday - in the church or in the shop?)

Mooseksen laissa annetaan sapatin pyhittämisen käsky (2.Moos.20:8-10) ja se toistetaan Uudessa testamentissa vielä tarkemmin Matt. 12. luvun alussa. Joskus kuulee sanottavan, että tekeehän pappikin sunnuntaina työtä, miksi siis me muut emme saisi.

On olemassa kahdenlaista työn tekoa. On sellaista työtä, jota tehdään kaupallisuuden ja kulutuksen hyväksi, ja sitä on monen ihmisen palkkatyö. Jaakob palveli Laabania seitsemän vuotta Raakelin tähden (Gen.29), ja se oli orjatyötä naisen vuoksi. Mekin orjuutamme itsemme, jotta voisimme saada maallista hyvää mahdollisimman paljon. Työnteko elannon tähden on kuitenkin jo raamatun alkulehdillä ihmisille annettu velvollisuus: ”Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itsesi siitä (maasta) koko elinaikasi” (Gen.3:17b). 

On myös työtä, jonka päämääränä on ihmisen tai eläinten auttaminen ja suojeleminen, ja siihen Jeesus viittaa sanoessaan ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.” Uhrimenoilla tarkoitetaan Mooseksen lain mukaisia eläinuhreja, jotka aikanaan olivat jokapäiväisiä, mutta nykyisin mennyttä aikaa. Eläimistä kuitenkin puhutaan myös evankeliumissa: Ne tulee pelastaa pinteestä myös sapattina. Lähimmäisten ja eläintenkin hyväksi tehty työ tehdään taivaallisen hyvän saamiseksi. Fariseukset, jotka moittivat Jeesusta tähkäpäiden katkomisesta sapattina, eivät ymmärtäneet tätä. Mooseksen laki, jonka Jeesus vahvistaa, on auttamisen laki, ja se pyhittää sapatin eikä päinvastoin. Sunnuntaina pappi palvelee kirkossa, mutta tämä työ ei ole Jaakobin työtä, vaan Jumalan työtä.

Sapatti – tai sunnuntai – on sitä varten, että kokoonnumme kuulemaan Jumalan lain käskyjä ja sen jälkeen teemme niiden mukaan. Jumalanpalveluksessa tämä tarkoittaa paitsi eukaristiaa myös kirkkokahveja tai muuta kirkkokansan yhteistä aktiviteettia. Tämä on työtä lähimmäistemme hyväksi: kuuntelemme heitä, iloitsemme heidän kanssaan, suremme yhdessä heidän menetyksiään, ja saamme tietoa siitä, missä meidän palvelustamme tarvitaan. Kirkkokahvit ovat oleellinen osa kirkon ihmisten toinen toisilleen tekemää hyvää. Kukaan ei saa lähteä kirkosta yksinäisenä, omien huoltensa uuvuttamana. Yhteisö on olemassa sitä varten, että se jakaa jäsentensä huolet. Sapatin lepo ei ole vain sitä, että keskitymme omaan hyvinvointiimme tai emme tee mitään. Perheen kanssa läsnä oleminen on myös Jumalan työtä, jolla panostamme tulevaisuuteen.

Kristitty ei voi pitää hyvänä kauppojen sunnuntai-aukioloaikoja. Ne estävät perheen yhdessäoloa, ja lapset jäävät omilleen, sillä koulut ovat sunnuntaisin kiinni – ainakin toistaiseksi.Viikolla on kyllä tarpeeksi aikaa ostosten tekemiseen, joten on turhaa puhetta vedota tarpeeseen.

Matt. 12. luvussa kerrotaan miehestä, jonka käsi oli surkastunut. Jeesus sanoi: ”Ojenna kätesi”, ja käsi tuli ennalleen, yhtä terveeksi kuin toinenkin käsi. Kertomus muistuttaa toista kertomusta: Jumala käski Mooseksen ojentaa kätensä merta kohti ja halkaista vedet, että israelilaiset voivat kulkea meren poikki kuivaa maata pitkin. Mooseksen käsi ei itsessään voinut mitään, mutta kun Jumala käski Moosesta ojentamaan kätensä, alkoi tapahtua.

Surkastunut käsi kertoo muutakin. Ihminen voi kuulla Jumalan Sanan ja sen kehotukset, mutta jos hänellä ei ole kättä, millä tehdä Jumalan tekoja, ei Sanasta ole hyötyä. Surkastunut käsi pitää saada terveeksi, että se voisi tehdä Jumalan tekoja. Sillä Jumala tekee teot meidän ihmisten ja meidän käsiemme välityksellä. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef.2:10, vanha, tarkka käännös). Siis Jumalalla on suunnitelma, jota toteuttamaan meidät on kutsuttu. Jos me emme tee omaa osaamme, suunnitelma ei toteudu, ja monet jäävät ilman huolenpitoa.

Merja Merras

Kain ja Abel – paljon enemmän kuin veljesmurha (Cain and Abel - much more than a fratricide)

Tarina Kainista ja Abelista (Gen.4) on ensimmäinen, joka asettaa vastakkain kaksi elämäntapaa: paimentolaisuuden ja kaupunkielämän. Jumalan suosio on selvästi paimentolaisuuden puolella, sillä siinä hallitsevat itse elämän lait. Kaupunkia taas hallitsi noina aikoina aina kuningas, joka oli paikallisen jumalan poika. Se mitä kuningas määräsi, oli kaupungin jumalan tahto eikä siihen ollut vastaansanomista. Miksi Jumala ei sitten sulje tietä kaupunkilaisuuteen, jos se kerran on pahasta? Tässä, kuten niin monissa muissakin raamatun kertomuksissa, Jumala sallii jonkun asian toteutua jotta ihminen näkisi, että se johtaa hänen omaan turmioonsa. 

Syntiin lankeamisen jälkeen ihmisen tie vei pois alkuperäisestä tarkoituksesta, jossa kaikki tuli Jumalalta, ja se vähäinen työ minkä ihminen teki Edenin puutarhassa, oli hänen omaksi ilokseen. Kun tarinassa on siirrytty Edenin ulkopuolelle, myös työn teko muuttuu: se on tehtävä otsa hiessä eli kaikki voimat ponnistaen. Edeniin ei enää ole paluuta, sillä kerubit vartioivat sitä leimuavin miekoin. Mutta uusi päämäärä paljastuu raamatun tarinan edetessä. Se on uusi Jerusalem, Jumalan valtakunta, jonka saavuttaminen on kaikille Adamin jälkeläisille annettu mahdollisuus.

Mutta Kainin ja Abelin tarinaan siis. Synnytettyään Kainin Eeva sanoo: ”Olen saanut pojan Jumalan kanssa”. Tämä tarkka käännös merkitsee, että hän on saanut pojan Jumalan lahjana. Ilman Jumalaa hän ei olisi saanut sitä, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Jos käännetään Jumalan avulla, supistetaan näkökulmaa. Olen saanut pojan siksi että Herra on ollut kanssani, ja suonut minulle sen. Lapsi ei synny automaattisesti biologisen toiminnan tuloksena, ja näin on vieläkin. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin. Siksi lapsettoman on oikein sanoa: Herra ei ole suonut minulle lapsia.

Adamin poika Kain syntyi Edenin puutarhan ulkopuolella, mutta hän käyttäytyy samoin kuin hänen isänsä Adam oli käyttäytynyt Edenissä, eli Jumalan tahdon vastaisesti. Hän nousee veljeänsä vastaan ja tappaa tämän. Kainista tulee maanviljelijä, maan palvelija. Hänen uhrilahjansa oli maan antia. Maa on kuitenkin kirottu Adamin synnin tähden, vaikka se ruokkiikin ihmiskuntaa. 

Abel syntyy toisena lapsena, ja hänestä tulee lammaspaimen. Kertomuksessa ei Abelilla ole toiminnallista osuutta. Hän vain on, ja sitä merkitsee hänen nimensäkin, hepreaksi hebel, ohimenevä henkäys, jolla ei ole merkitystä. Sama sana hebel aloittaa Saarnaajan kirjan: Turhuuksien turhuus. Abel oli siis vain hengähdys kaikkeuden saatossa. Hän syntyy ja kuolee, ja siinä se.

Abel uhrasi yksilön laumastaan, ja näin ollen joutui tappamaan sen. Mutta jo Edenissä oli ihmisillä vaatteet eläinten nahasta, ja teksti sanoo, että Jumala puki ne heille, eli ihmisten synti pakotti Jumalan tappamaan, mikä ei ollut alunperin tarkoitus. Jos eläin tapetaan tarpeen vuoksi, se pitää samalla pyhittää Jumalalle (3.Moos.17:3-) Näin tunnustetaan kaiken kuuluvan Jumalalle. Jumala hyväksyi siis Abelin uhrin. Sama uhraamisen ajatus on edelleen voimassa islamin uskossa, jossa eläimen teurastaminen tapahtuu rituaalisesti Allahin nimeen. 

Jumala hyväksyy siis Abelin uhrin, mutta Kainin uhria hän ei hyväksy. Kun Kain siitä suuttuu, on tekstissä lause, joka vanhan, tarkan käännöksen mukaan on:

”Jos teet hyvin voit nostaa katseesi, mutta jos et tee hyvin, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä” (Gen. 4:7) Tämä lause muistuttaa aiemmin esiintynyttä lausetta:”--mutta mieheesi on sinun halusi oleva ja hän on sinua vallitseva” (Gen. 3:16). Jos siis haluat syntiä (samoin kuin miestäsi), se hallitsee sinua. Kain ei hallinnut synnin uhkaa, vaan lankesi siihen, ja otti pois elämän, jonka Jumala oli antanut, ilman mitään oikeutusta. Uusi raamatun käännös on jälleen tässä häivyttänyt oleellisen opetuksen kääntämällä tekstin ympäri: ”(Synti) haluaa sinua.”

Kaiken synnin keskellä ihmiskunta kuitenkin etenee, sillä Kain saa pojan Henokin. Kain vain yhtyi vaimoonsa ja vaimo synnytti Henokin. Ei puhettakaan siitä, että Jumala olisi tässä mukana. Kain osoittaa kulkevansa omia teitään. Hän rakentaa kaupungin, jolle vielä antaa poikansa nimen. Jumala on kaupunkeja vastaan, ja myöhemmin kuulemme miten käy Baabelin kaupungin ja tornin. Ihmisten ylpeys ja suuret luulot itsestään johtavat tuhoon.

Kainin jälkeläinen Lemek on huippu Kainin valitsemalla tiellä, sillä hän on selvästi itsetietoisen ja väkivaltaisen kuninkaan kuva, onhan Lemek selvä metateesi sanasta melek eli kuningas. Mutta Kainin elämä, samoin kuin hänen jälkeläistensä elämä, vie hänet yhä kauemmas Jumalasta. Ihminen ottaa koston omiin käsiinsä (4:23-24). Mutta tämä tie vie tuhoon, ja näin Kain ja hänen sukunsa häviävät raamatun lehdiltä. 

Adam saa Kainin tilalle uuden pojan, Setin, josta ihmisten suku lähtee jälleen etenemään, kuten Gen 5 kertoo. Seitsemäs sukupolvi tuottaa Henokin ”joka vaelsi Jumalan yhteydessä” eli hän oli kuuliainen Jumalalle. ”Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen” (5:24). Näin osoitetaan kuuliaisuuden tie, joka vie uuteen Jerusalemiin, Jumalan luo. Seitsemän on muuten jumalallisen täydellisyyden luku, eikä Henok ole tässä kohdin sattumalta seitsemäs Adamin sukuluettelossa. Kainin poika Henok ja Setin jälkeläinen Henok ovat saman nimisiä, ja he osoittavat ihmisen väärän ja oikean tien.

Kainin ja Abelin tarina haluaa siis opettaa, että vain Jumalan käskyjen mukainen elämäntapa vie ihmisen perille Jumalan valtakuntaan. Ylpeys ja omiin voimiin luottaminen taas tuovat tuhon.