Jumalan eri nimet (God's different names)

Koska me luemme raamattua suomenkielellä, on meille selvää mitä tarkoitamme, kun puhumme Jumalasta ja Herrasta. Mutta jos lukisimme raamattua sen kirjoittamisaikana hepreaksi tai kreikaksi, Jumalaa tarkoittavat sanat eivät olisi yksiselitteisiä. Ne sisältävät monia kulttuurikerrostumia.

Rooman valtakunnassa niitä henkilöitä, jotka eivät uskoneet jumaltarustojen jumaliin, kutsuttiin ateisteiksi. Myös kristittyjä nimitettiin ateisteiksi tällä perusteella. Polyteismi oli tuolloin arkipäivää. Jokaisella jumalalla oli oma alueensa, josta se piti huolta. Kun oltiin pulassa kuivuuden takia, pyydettiin apua sateen jumalalta. Kun ei lasta syntynyt perheeseen, piti kääntyä taas toisen jumalan puoleen. Merihädässä oleva kääntyi meren jumalan puoleen. Raamatussa ei tätä kielletä, koska se oli tosiasia ympäröivässä yhteiskunnassa. Israelilaisille kuitenkin tähdennetään, että TEILLÄ ei saa olla muita jumalia. Teidän Jumalanne valta kattaa kaiken sen toiminnan, minkä ihminen kohtaa. Muita pantheonin jumalia ei tarvita.

Mooses sanoi israelilaisille: ”Herra on Jumala niin taivaassa kuin maan päällä eikä toista Jumalaa ole... Älkää tehkö minkäänlaista patsasta tai muuta jumalankuvaa...älkää kumartako älkääkä palvoko niitä. Ne on Herra, teidän Jumalanne, jättänyt muille kansoille...”(5. Moos.4) Siis muiden jumalien faktuaalista olemassaoloa ei kielletä, mutta ne eivät ole funktionaalisia, ne eivät saa toimia Israelin kansan parissa. 

Raamatun hepreassa on useita jumaluuksia tarkoittavia sanoja: 'el tai 'eloah sopivat kaikkiin jumaliin. Mutta raamattu antaa Israelin kansan yhdelle Jumalalle nimen 'elohim. Siinä 'eloah sanaan on lisätty -im pääte, joka tekee sanasta monikon. Joskus tämä sana esiintyy myös määrätyllä artikkelilla varustettuna: ha'elohim, mutta näiden eroa en nyt käsittele. Sen sijaan pohditaan sitä, miksi raamattu haluaa esitellä yhden ainutkertaisen Jumalan monikollisena sanana? Jo luomiskertomuksessa 'Elohim oli se, joka loi sanallaan maailman ja kaiken mitä siinä on. Ei siis ole mitään luoja-jumalaa erikseen, ja muiden erikoisalojen jumalia sen lisäksi. 'Elohim kattaa kaiken ja siksi hänet pitää esittää monikollisena. 

Ensimmäisen käskyn teksti kuuluu sananmukaisesti:”Älä pidä muita jumalia minun kasvojeni edessä, (al-panai)”. (Ex.20:3; Deut. 5:7). Vanhassa raamatunkäännöksessa on säilytetty tarkka käännös, mutta uudessa käännöksessä on loppusana jätetty kääntämättä. Onko ehkä ajateltu, ettei se lisää asiaan mitään? Mutta päinvastoin: se on hyvin oleellinen. Tässä halutaan sanoa, että kun tulet minun eteeni, pidä huoli siitä, että muut jumalat eivät ole silloin läsnä, eli et ajattele heitä ja heidän mahdollisia apujaan. Ja milloin sitten olet Jumalan edessä? Raamattu sanoo, että olet aina Jumalan edessä. Hän näkee sinut missä ikinä oletkin (Ps. 139), vaikkapa olisit vieraiden jumalten alttarin ääressä.

Kun Vanha testamentti käyttää Jumalasta nimeä Jhvh (Jahve) se painottaa, että tällä Jumalalla on omat käskynsä esitettävänä ja noudatettavana. Kun Israel vietiin pois Egyptin orjuudesta, tuo väkevä Jhvh Jumala vei heidät vuorelle, jossa hän otti heidät omakseen – ei silkasta ystävällisyydestä, vaan noudattamaan hänen käskyjään (5.Moos.5).

Septuagintassa emme voi kohdata näitä erikoisuuksia. Jumala on siellä ho theos, eli käytetään samaa sanaa kuin kaikista muistakin jumalista. Silloin kuin alkutekstissä on Jhvh 'Elohim, silloin Septuaginta kääntää kyrios ho theos. Kyrios ei tarkoita mitä tahansa herraa,vaan tuo kunnianimi oli varattu kuninkaalle, jolla oli kaikki valta hallussaan. Tällaisena Kyrios siirtyi myös kristilliseen ajatteluun, ja Jeesus sai tuon kunnianimen ylösnousemisensa jälkeen, sillä hänelle ”on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, kuten Matt. 28:18 ilmoittaa.

Merja Merras

Sota, nälänhätä, rutto (War, famine, plague)

Elämme vaikean tautipandemian aikaa kaikkialla maailmassa. Suomessa on yritetty parhaan tiedon mukaan estää epidemiaa leviämästä ja tässä on käytetty keinoja, joita ei aikaisemmin ole täällä nähty, ei edes sodan aikana. Mutta karanteenisäännöksetkään eivät aina auta, vaan tauti kulkee omia salakavalia teitään. Se on osoitus siitä, että me emme hallitse luonnon voimia, emme maanjäristyksiä, tulvia tai tauteja, vaikka nämä vaikeudet eivät kestäkään ikuisesti. Ne aiheuttavat paljon tuskaa, mutta niillä on alkunsa ja loppunsa.

Vanhassa testamentissa Jumala uhkaa kansaa kolmella vitsauksella: miekalla (cherev), nälänhädällä (ra'av) ja rutolla eli tarttuvilla taudeilla (dever) jos hänen lakiaan ei noudateta (Jer. 24:8-10; 27:4-11; 34:10-17; 42:13-17, Hes. 14:17-23). Nämä kolme uhkaa esiintyvät myös Ilmestyskirjan ennustuksissa:”Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin” (Ilm. 6:8).

Heprean kielessä sanat muodostuvat kolmesta konsonantista. Siitä riippuen mitkä vokaalit pannaan konsonattien väliin, voidaan sanan merkityksiä laajentaa. Sanalla dever (rutto), on samat konsonantit kuin sanalla davar, joka merkitsee Sanaa, erityisesti sitä sanaa minkä Jumala antaa käskyissään. Tarttuvat taudit ovat siis yhteydessä Jumalan sanaan, eli hänen käskyjensä noudattamiseen. Myös miekka on yhteydessä Jumalan käskyjen noudattamiseen. 5.Mooseksen kirjassa 4:9-20 kerrotaan, miten Jumala puhui Horebilla israelilaisille tulen keskeltä antaessaan heille lakinsa. Horeb ei ole paikka, vaan nimi, jolla on merkitys, kuten kaikilla heprean kielen erisnimiksi ajatelluilla sanoilla on. Horeb (chorev) on sama sana kuin miekka (cherev), ja näin miekalla on myös yhteytensä Jumalan lain noudattamiseen.

”Jos noudatatte Herran, Jumalanne, käskyjä ja kuljette hänen tietään, hän tekee teistä pyhän kansansa, kuten hän on teille vannonut... Herra antaa teille runsain mitoin kaikkea hyvää...jos tottelette Herran, Jumalanne, käskyjä, jotka minä (Mooses) teille annan, ja noudatatte niitä ja elätte niiden mukaan. Ette saa poiketa oikealle ettekä vasemmalle siltä tieltä, jonka minä teille osoitan.” (5. Moos. 28:9-14)

Luulisin, että ihmiskunta on runsaasti poikennut sekä oikealle että vasemmalle Jumalan laeista. Tämä tauti on vastaus siihen, ihan raamatun kirjaimen mukaan. Kaikki nuo pelottavat uhat ovat testejä ihmisille. Karanteenin ja muiden toimenpiteitten lisäksi taudin voittamiseen on vain yksi tie: katumus. Katumus on avain: me teemme syntiä Jumalan lakia vastaan, kaikki tekevät, mutta jos ihminen katuu syntejään, hänelle on luvattu armahdus. Siksi pandemian aikana ei mikään muu ole niin tärkeää kuin tehtyjen syntien näkeminen, niiden tunnustaminen ja armon anominen. ”Jokainen käntyköön pahoilta teiltään ja hylätköön väärät tekonsa. Ehkäpä Jumala silloin luopuu aikomuksestaan, leppyy ja antaa hehkuvan vihansa laantua, ja me pelastumme” (Joona 3:8-9). Korinttilaiskirjeessä muistutetaan siitä, että kaikki Jumalan lakien vastainen toiminta aiheuttaa rangaistuksen. ”Nämä tapahtumat ovat varoittavia esimerkkejä, ja ne on kerrottu ojennukseksi meille, joiden osana on elää lopun aikoja...Teitä kohdannut koettelemus (peirasmos) ei ole mitenkään epätavallinen, Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli koettelemuksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1.Kor.10)

Vaikka Jumalan voitto lopulta onkin selvää, se ei tarkoita, että uskovat voivat rentoutua luottaen siihen, että Jumala armahtaa. Vain marttyyrit ovat jo turvassa antamansa uhrin takia (Ilm. 7:13-17), muut tulevat kohtaamaan Jumalan tuomion (Ilm. 20:11-15). Siihen asti uskovien on parasta tehdä kaikki voitavansa välttääkseen joutumasta niiden joukkoon jotka ”kieltäytyvät katumasta” (Ilm.16:15; 1.Tess.5:1-10).

Merja Merras

 

Jumalan ainokainen poika (God's Only-begotten Son)

Minua on kauan askarruttanut liturgian alussa oleva julistus: ”Jumalan ainokainen kuolematon poika ja sana, joka meidän pelastuksemme tähden olet tahtonut lihaksi tulla... yksi Pyhästä Kolminaisuudesta ja Isän ja Pyhän Hengen kanssa kunnioitettava Kristus Jumala, pelasta meidät.”

Tiedämme, että tämän julistuksen on sepittänyt Bysantin keisari Justinianos 500-luvun alussa harhaoppeja vastaan. Tosin sanat Jumalan ainokainen poika (monogenes hyios) ovat peräisin jo nikealaisesta uskontunnustuksesta vuodelta 325.

Tuo sana ainokainen on ollut pohdintojeni kohde. Me olemme tottuneet puhumaan Jeesuksesta Jumalan ainoana poikana, siis että isä Jumalalla oli yksi ainoa poika, meidän Vapahtajamme. Toisaalta tiedämme, että uskontunnustus on huolellisesti mietitty ja sen ilmaisut ovat peräisin raamatusta, lukuunottamatta homo-ousios sanaa (samaa olemusta kuin Isä), jota ei sieltä löydy, ja josta käytiin perusteellinen keskustelu argumentteineen ja vasta-argumentteineen.

Mutta miksi uskontunnustus on päätynyt ilmaisuun Jumalan ainokainen poika? Miksi sanomme ainokainen eikä ainoa? Ainokainen on yritys kääntää sana monogenes, pelkkä ainoa olisi monos (esim. Ps. 72:18). Monogenes esiintyy Johanneksen evankeliumissa kolmessa kohdassa:”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta jonka Isä ainoalle pojalle antaa”(1:14), ”...ainoa poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut” (1:18) ja ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa”(3:16). Tässä uuden käännöksen mukaan. Kreikankielinen alkuteksti on näissä kohdissa monogenes, ja tämä sana merkitsee enemmän kuin ainoa. Ehkä tarkin käännös olisi ainutsyntyinen. Mutta sana voidaan ymmärtää myös erityiseksi, ainutlaatuiseksi. Englanniksi on mahdollista löytää sille tarkka käännös: the only one of its kind, special. Uusi suomenkielinen käännös on häivyttänyt mahdollisuuden huomata ero sanojen ainoa ja ainokainen välillä! 

Vanhassa testamentissa on yksi sana, joka näyttäisi olevan tuon ainokaisen taustalla, ja se on jachid. Tämä sana esiintyy Iisakin yhteydessä, ja se on vain hepreankielisessä alkutekstissä. Septuagintassa puhutaan vain rakastetusta pojasta. Jumala sanoo Abrahamille: ”Ota mukaasi ainoa (jachid) poikasi Iisak, jota rakastat, lähde Morian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi...” (Gen. 22:2) Tarinan lopussa kuulemme Jumalan sanovan: ”Koska sinä tämän teit etkä kieltänyt minulta ainoaa (jachid) poikaasi, minä vannon itseni kautta, että siunaan sinua runsain määrin...”(22:16) Iisakin uhraaminen tuo selvästi mieleen Jeesuksen uhrina, jota Jumala ei kieltänyt antamasta, jotta kaikki kansat tulisivat siunatuiksi. Lisäksi Jeesus oli jachid, ainoa laatuaan, special, erityinen, jonka hänen syntymänsä neitseestä vahvistaa. Iisakiin nämä määreet sopivat hyvin, sillä hän syntyi hedelmättömästä äidistä ilman isän siementä. (Tämän voimme lukea Gen. 18:11-14; 21:1-7) Siksi Iisak oli Jeesuksen lailla ainutlaatuinen, erityinen. Abrahamilla oli ennestään toinenkin poika, Ismael, joten Iisak ei ollut hänen ainoansa, mutta ainutlaatuinen kuitenkin syntymänsä perusteella. Voimmehan tosin spekuloida, että 100-vuotias Abraham olisi vielä kyennyt siittämään lapsen, onhan sitä ihmeitä näissä asioissa ennenkin nähty. Mutta Vanhan testamentin tieto Abrahamin iästä on annettu nimenomaan osoittamaan inhimillinen toiminta mahdottomaksi. Vain Jumala voi toimia tässä tapauksessa.

Vanhassa testamentissa on siis ennustettu Jeesuksen tuleminen useissa selvissä kohdissa, joista tämä on yksi, ja toinen kaikille selvä ennustus on Jes. 53. Ei siis ihme, että rabbit ovat määränneet, ettei tätä lukua saa lukea juutalaisten jumalanpalveluksissa. Se on niin ilmeinen viittaus Jeesukseen, etteivät rabbit pysty sitä muuten selittämään. Tästä meillä on mainio todistus youtube videossa: http://youtube.com/watch?v=cGz9BVJ_k6s Onko tämä video näytelty vai aito, sillä ei ole merkitystä. Se osoittaa selvästi, miksi ilman Jes. 53:a juutalaiset eivät ole voineet ymmärtää Jeesusta luvatuksi Messiaaksi.

Ukko Nooa oli kunnon mies... (Old man Noah was a respectable man...)

Näinhän on Suomessa kauan rallatettu, eikä syyttä, sillä ukko Noa oli todella kunnon mies, sellainen jonka kaltaiseksi raamattu toivoo kaikkien tulevan. ”Noa oli nuhteeton mies ja vaelsi Jumalan yhteydessä” (Gen.6:9). Ihminen ei voi olla nuhteeton, kunnon mies, ellei hän kulje Jumalan käskyjen tietä. Myös Abrahamia kehotetaan samaan: ”Vaella nuhteettomasti edessäni” (17:1), sillä vain näin hän sopii Jumalan suunnitelmiin. Jumala käskee Sanansa kautta. Jumala vain lausuu Sanan ja Noa tekee mitä on käsketty tehdä. Pelastus tulee Jumalan Sanasta, ei Nooan tekemisistä. Sanat ovat kuin siemen, jonka istutamme, ja siemen kasvaa ja saa aikaan pelastuksen. Sitä eivät tuota meidän tekomme, vaan se että ”vaellamme Jumalan (siemenen) yhteydessä”. Jumala antaa Sanan, hän itse ei tee mitään. Hänen sanansa tekevät sen, mitä varten ne on lähetetty (Jes. 55:10-11; 1.Kor.3).

Jumala käskee Noan rakentaa arkin (teba'), jotta arkissa pelastuisivat vedenpaisumukselta Noan jälkeläiset samoin kuin maailman eläimet. Vanhassa testamentissa kuulemme myös toisesta arkista, - joka nyt tosin on käännetty arkuksi – nimittäin liitonarkista. Alkutekstissä käytetään liitonarkusta sanaa 'aron, joka tuo mieleen Mooseksen veljen Aaronin, eikä syyttä, sillä kyseessä on sama sana. Mutta tästä ei tällä kertaa enempää.

Sen sijaan on syytä huomata, että Noan arkki, teba', on sama sana, jota käytetään siitä kaislakorista, johon Mooses pantiin lapsena ja jätettiin Niilin virran huomaan. Samoin kuin Noan arkki pelasti hänen poikansa vaimoineen - eli ne jotka veivät kertomusta eteenpäin - samoin myös Mooseksen kaisla-arkku pelasti sen, joka tuli keskeiseksi henkilöksi Jumalan pelastussuunnitelmassa.

Arkkiin otettiin siis Noan pojat ja heidän vaimonsa. Näin on ihmissuvun jatkuminen varmistettu. Jos suojan olisivat saaneet vain Noa ja hänen vaimonsa, se olisi jäänyt siihen, sillä molemmat olivat jo hyvin iäkkäitä. Vedenpaisumuksen jälkeen ei luotu uutta maailmaa, vaan sama Adamista lähtenyt ihmiskunta jatkoi elämäänsä. Sitten sanotaan eläimistä, että niitä tulee ottaa pareittan: kaksi kutakin lajia, uros ja naaras, samat sanat jotka olivat mukana jo luomiskertomuksessa. Tulva kesti 40 päivää ja 40 yötä. Lukusymboliikka kertoo, että neljä on ilmansuuntien määrä eli siis maan kokonaisuuden mitta. Kun neljä kerrotaan 10:llä eli täydellisellä luvulla, saadaan vähillä sanoilla ilmaistua, että tulva peitti koko maan.

”Ja ne (eläimet) menivät Nooan luo arkkiin kaksittain, kaikki liha, kaikki, jossa oli elämän henki”(Gen. 7:15). Käytän tässä vanhaa käännöstä, jossa on säilynyt oleellinen eli Jumalan Henki. Uudessa käännöksessa henki tosin on mukana jakeessa 22: ”Kaikki liha, kaikki jossa oli elämän henki”. Jumala on siis se, joka antaa elämän hengen kaikelle lihalle, sekä eläimille että ihmisille. Liha ei ole itsessään elävää, vaan vasta kun siihen tulee henki, se alkaa elää. Olemme paljon kuulleet sanottavan, että ihminen on lihaa, henkeä ja sielua. Näin ei ole raamatun mukaan. Olemme vain kuollutta lihaa, maahan palaavaa ainesta, jolle Jumala on antanut hengen: ”Jumala puhalsi Adamin sieraimiin elämän hengen.”(Gen.2:7) Kun Jumala ottaa hengityksen pois, me kuolemme. 

Teologia on lisännyt kreikkalaisen filosofian perusteella ihmiseen myös sielun, jotta olisi helpompi ymmärtää kuolemanjälkeistä elämää. Me nimittäin ajattelemme, että kuollessamme sielu kuitenkin jää elämään. Hepreankielinen alkuteksti ei kuitenkaan tunne erillistä sielua: on vain liha ja siihen puhallettu Jumalan henki. ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut, ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut”(Saarn 12:7). Heprean sana nefesh käännetään usein sieluksi, mutta se tarkoittaa vain elämän henkäystä, ei muuta. 

Mitä sitten meistä jää elämään kuoleman jälkeen? Jeesus on paras esimerkki. Herra Jumala herätti hänet kuolleista, eli sekä Jeesuksen ruumis että hänen henkensä palasivat takaisin Tuonelasta. Siksi meilläkin on lupa odottaa ylösnousemusta sekä ruumiin että hengen osalta. Näinhän omassa uskontunnustuksessamme sanomme: ”Odotan kuolleitten ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”. Myöhemmin tehdyssä Apostolisessa uskontunnustuksissa on tämä vielä tarkennettu: ”Uskon ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän.”

Paimen, laki ja leipä (Shepherd, the law and bread)

”Tämä laki, jonka minä teille nyt annan, ei ole liian vaikea, ei etäinen eikä salattu. Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi.” (5. Moos. 30:11,14)

Raamatun läpikäyvä ajatus on paimentolaisuuden ihannointi. Se alkaa Abelista, Adamin pojasta, josta tuli lammaspaimen. Se jatkuu paimenten Abrahamin, Jaakobin ja Joosefin kautta Moosekseen, joka hänkin oli paimen, ”joka kaitsi appensa Jetron lampaita” (2.Moos. 2:15-3:2). Daavid oli myös paimen ennen kuin hänestä tuli Israelin kuningas. Paimenena hän teki Jumalan avulla uskomattoman uroteon, kun surmasi Goljatin. Mutta kuninkaana hän nousi Jumalan lakia vastaan ja siirtyi vallan, naisen ja rikkauden tavoitteluun. Kaikki Israelin kuninkaat seurasivat tätä linjaa, ja lopputuloksena oli kansan karkotus maanpakoon. Uudessa testamentissa kohtaamme Jeesuksen, joka esitetään myös paimenena. Hän oli ihmisten paimen, joka toteutti Hesekielin kirjan ennustuksen hyvästä paimenesta (Hes. 34).

Paimentolaisuutta ei tietenkään ole tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti. Ei kaikista tarvitse tulla paimenia, mutta kaikki voivat silti noudattaa paimentolaisuuden ihannetta. Hesekielin profetia kertoo, mitä paimen luonnostaan tekee. Hän kaitsee laumaa, vie sen rehevien ruohomättäiden luo, etsii eksyneet ja hoitaa loukkaantuneet. ”Mutta vahvat ja lihavat lampaat minä pidän kurissa.” Paimen joutuu luottamaan Jumalaan, sillä vain hän antaa sateen ja paisteen, joka kasvattaa ruohon karjalle. Vain hänen lakinsa ilmoittaa, miten ihmisten tulee elää keskenään ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Hän on ilmastonmuutoksenkin isä, sillä hänen lakiaan noudattamalla – eli kaiken osaksemme tulleen hyvän jakamisella osattomien kesken – ilmastonmuutoskin on mahdollista pitää kurissa. Jumalan laki määrää myös perhesuhteista, jotta kaikki tietävät paikkansa. Jos isän rooli perheen suojelijana ja kokoajana hämärtyy, on perhe tuuliajolla. Me näemme joka puolella, miten Jumalan laki on siirretty syrjään ihmisten omien mieltymysten ja yksilöllisten pyrkimysten tieltä. Voimme kyllä hymistellä: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...” mutta antautuminen tuon paimenen johdettavaksi jää useilta kyllä puolitiehen. Haluamme itse tehdä mikä meitä miellyttää.

Kun evankeliumissa Jeesus ruokkii asumattomalla seudulla 5000 ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, meille opetetaan, että Jumalan laki eli viisi Mooseksen kirjaa riittävät antamaan ravinnon kaikille nälkäisille. Se ei tarkoita, että leipä laskeutuisi alas taivaasta, vaan että ne, jotka haluavat noudattaa Jumalan lakia, jakavat omastaan toisille.

Markuksen evankeliumissa (6:7-13) saamme kuulla, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään viestiä ”ilman leipää, laukkua ja rahaa.”(6:30-44). Kun Jeesus ruokkii viisituhatta ihmistä, ovat opetuslapset jälleen mukana, mutta nyt he ovat huolehtimassa leivästä: ”Tämä on asumatonta seutua, ja päivä on jo pitkällä. Lähetä ihmiset pois, että he menisivät kyliin ostamaan itselleen ruokaa”. Opetuslapset olivat siis valmiita lähettämään ihmiset takaisin sinne, mistä he olivat tulleet. Jeesus hyvänä paimenena ajatteli toisin: ”Antakaa te heille syötävää!” Tässä kohdin on hyvä muistaa itämainen käytäntö – myös meilläkin tunnettu – että isäntä antaa ruokaa vierailleen. Jos siis Jeesus on lauman paimen eli isäntä, hänen oletetaan ruokkivan vieraansa, ja vieläpä erämaassa. Ajatus lähettää heidät ostamaan itselleen ruokaa on tästä hyvin kaukana. Mutta kertomus haluaakin esittää meille jälleen kerran, miten huonosti opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen opetusta.

Jeesus oli jo aiemmin kertomuksessa selittänyt opetuslapsille, että heidän tulisi ruokkia ihmisiä Jumalan Sanalla. Viesti ei ollut mennyt perille, vaikka opetuslapset olivat saaneet nähdä Herran opetuksen tuloksen: he paransivat monia sairaita (Mark. 6:12) He eivät ymmärtäneet, että Jumalan Sanalla ruokkiminen tuottaa myös maallisen leivän. Nyt se esitettiin heille konkreettisesti. Nuo viisi leipää olivat viisi Mooseksen kirjaa eli laki, ja kaksi kalaa olivat kaksi kirkkoa: juutalaisten ja kreikkalaisten seurakunnat, jotka eivät vielä olleet löytäneet toisiaan yhteisessä uskossa. Tätä ongelmaa käsittelee Paavali useasti kirjeissään ja se on esillä vertauskuvin evankeliumeissakin. Antiikissa kala oli paitsi Jeesuksen myös kristittyjen kokoontumispaikan symboli, sillä kala elää parvissa. Evankeliumissa kala merkitsee opetusta kuulemaan saapunutta seurakuntaa (kuten Joh. 21:3-11). 

Opetuslapset olivat enemmän huolissaan siitä, mitä heillä ei ollut kuin siitä mitä heillä jo oli. Tämä on tyypillinen yksilön ja myös ryhmän synti ja se ajaa heidät toimimattomuuden tilaan. Näin on myös kirkossa: me sanomme, voi, meillä ei ole tiloja, ei ole rahaa, miten voisimme auttaa köyhiä! Niinpä Jeesus sanoo: Tuokaa leivät ja kalat minulle! Kun Jeesus siunaa ruuan, sitä riittää kyllä. Näin Jeesus ottaa tehdäkseen sen, minkä opetuslasten oli määrä tehdä. Ensin hän jakaa leivän opetuslapsilleen merkiksi siitä, että näiden työnä on jakaa toisille elämän ruokaa. Evankeliumin opetus on ruokaa, joka tuo muassaan myös maallisen ruuan, sillä se joka antaa itsensä Jumalan valtakunnan työhön, saa myös häneltä palkkansa, nimittäin jokapäiväisen leivän, rikkauksia ei ole luvattu.

Sukuluettelot (Genealogies)

Vanhan testamentin alussa on monenlaisia sukuluetteloita, joista emme tiedä, miksi ne "julkaistiin", ja mitä ne tarkoittavat. Oliko muinaisina aikoina niin tärkeää tietää kuka oli kenenkin isä? Ja miksi Matteuksen evankeliumi alkaa Jeesuksen sukuluettelolla?  Sukuluetteloiden hepreankielinen nimi on toledot, joka tarkoittaa sitä linjaa, mikä syntyy jostain tietystä ihmisestä. Yleensä me sivuutamme ne epäoleellisina tietoina emmekä löydä niille mitään käyttöä. Ei löytänyt muuten Johannes Krysostomoskaan, joka toteaa, että kun ne siellä ovat, niillä on jokin merkitys, eikä niitä voi jättää huomioimatta.

Joko meidän aikamme osaisi löytää perusteet sukuluetteloille?  Lähi-idässä on ollut ja on vieläkin selvää, että henkilön nimi merkitsee jotain. Sukuluettelon nimillä on aina joku sanoma, joka liittyy kertomukseen. Raamatunkäännöksessämme on pyritty "suomentamaan" useita nimiä, esim. Mooses (nostaa ylös vedestä tai lapsi), Abraham (paljouden isä), Saara (ruhtinatar), Iisak (hän nauraa). Iisakin nimessä - kuten muissakin - näkyy tarina: Saara nauroi kun kuuli, että tulee yhdeksänkymppisenä synnyttämään lapsen. Hän piti sitä vitsinä, ja pojan nimi Iisak merkitsee juuri tätä.

Kaikilla toledoteilla on merkityksensä kertomuksen etenemisessä, mutta erityisenn merkittäviä ovat ne toledotit, jotka on annettu Nooan pojille Seem, Haam ja Jafet. Koska vedenpaisumuksessa kuolivat kaikki maailman ihmiset Nooaa ja hänen perhekuntaansa lukuunottamatta, lähtee ihmissuku uudelleen käyntiin näistä kolmesta pojasta. Me olemme käyttäneet Seemin nimeä nimetessämme seemiläiset kansat, joihin kuuluvat mm. juutalaiset ja arabit. Seem (shem) on kuitenkin enemmän. Se merkitsee nimeä, ja tätä sanaa käytetään Jumalasta, jonka "oikeaa nimeä" ei saa lausua. Seemin jälkeläiset ovat siis Jumalan tietä kulkevia. Haam (cham) taas merkitsee kuumaa ja kapinallista. Haamin jälkeläiset ovat siis "kuumakalleja", jotka kulkevat omia teitään välittämättä Jumalan laista. Jafet merkitsee tehdä laajaksi, ja sillä tarkoitetaan kaikkia kansakuntia, jotka leviävät Lähi-idän ulkopuolella. Niinpä Jafetin pojat (Gen.10:2-5) ovatkin selvästi eri kansakuntien nimiä.

Nooan pojat ovat kuitenkin Adamin jälkeläisiä, ja siksi ei ole syytä puhua vedenpaisumuksen jälkeisestä uudesta luomakunnasta. Olemme edelleen ensimmäisen ja ainoan luomisen piirissä. Se mikä koskee Adamia, koskee myös Nooan jälkeläisiä. Siksi Seemin jälkeläiset on muotoiltu Adamin toledotin mukaisiksi, jonka voimme lukea Gen. 5:stä: Adam, Set, Enosh, Kenan...Henok, Metuselah,Lemek, Nooa, Seem. Seemin suku päättyy tässä kohdin Terahiin ja Abramiin. Tarkoituksena on osoittaa, miten Abram kulki esi-isänsä Seemin jalanjäljissä Jumalan osoittamaa tietä.

Mutta takaisin Seemin toledotiin. Seemille syntyi Arpaksad, joka on selvästi indoeurooppalainen nimi. Kun tämä nimi on keskellä Jumalaa kunnioittavia seemiläisiä kansoja, se osoittaa, miten jo varhaisessa vaiheessa ns. vieraat kansakunnat otetaan mukaan Jumalan siunauksen piiriin. Seemin jälkeläisten nimissä (10:22-30) kuulemme Lähi-idän eri seutujen nimiä: Elam, Assur, Lud, Aram. "Ulkopuolinen" Jafet Nooan poikana kuuluu Seemin teltan suojaan siinä missä vierasperäisen nimen omaava Seemin poika Arpaksad. Hänelle syntyi poika Selah. Nimi tarkoittaa lähettää eli levittää ympäriinsä. Selahille syntyy Eber, joka nimi tarkoittaa samaa kuin meille tuttu sana ibri eli heprealainen. Sana tarkoittaa paimentolaisena erämaan läpi kulkemista.

Näin meille osoitetaan, että Seemin paimentolaiselämä on Jumalan mielen mukaista. Kaupungit taas olivat mielivaltaisten kuninkaitten ja heitä liikuttavien epäjumalien paikkoja, joissa ei voi pysyä yhdelle Jumalalle uskollisena. Sen osoittaa Kain (4:17). Vain ne, jotka kulkevat paimentolaisina ristiin rastiin maata, kulkevat Jumalan suojeluksessa. Maa ei ole heidän, mutta he saavat käyttää sitä karjansa laidunmaana. Tämä on raamatun johtava ajatus aina Syyrian erämaasta Egyptin rajalle asti.

Merja Merras

Raamattublogieni taustaksi (The background of my blogs)

Kukaan ortodoksi ei voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että kirkon opetus perustuu raamattuun. Luther lisäsi siihen: Sola Scriptura, mutta ortodoksinen kirkko painottaa: Raamattu ja traditio.

Traditiolla ymmärretään useimmiten Kirkon Pyhien Isien raamatuntulkintaa sekä siitä nousevaa ekumeenisten kirkolliskokousten dogmaattisia päätöksiä. Näiden tulkintojen pohjana on raamatun Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta sekä Uuden testamentin kreikan osalta ns. Textus Recptus, eli auktorisoitu teksti. Hyvä niin. Tällä tiellä emme ainakaan kovin pitkälle pysty eksymään ja sanotaanhan, että Kirkko aina korjaa tiensä, jos se on väärään mennyt.

Raamattua voidaan kuitenkin lukea myös sen alkukielellä: Vanhaa testamenttia hepreaksi ja Uutta testamenttia ottaen huomioon sen monet lievästi erilaiset kreikankieliset käsikirjoitukset. Voisiko näistä tulla jotain valaistusta raamatun tulkintaan nykyaikana?  Isien ja konsiilien tuotokset ovat sentään yli tuhat vuotta vanhoja, ja heidän aikanaan ei ollut sitä tietämystä, jota meillä nykyään on.

Mielestäni on varsin mielenkiintoista yrittää tunkeutua niiden ihmisten ajatusmaailmaan, jotka raamatun alunperin kirjoittivat. Miksi he sen tekivät, milloin ja keitä varten? Kun näihin kysymyksiin päästään vastaamaan nykytiedon valossa, avautuu myös raamatun tarkoitus uudella ja tuoreella tavalla. Näitä uusia tuulia pyrin blogeissani selvittämään.