Väkivalta ja pelko raamatussa (Violence and fear in Scripture)

Monet kritisoivat raamattua sen sisältämästä paljosta väkivallasta. Olisi paljon parempi - he sanovat - jos joku vanhus tarinoisi lempeitä ja opettavaisia kertomuksia lasten satujen tapaan. Mutta toisaalta, ovathan vanhat sadutkin usein väkivaltaisia alkuperäisissä teksteissään. Raamattu kertoo kaunistelematta ihmisten elämästä, joka on ollut ja on edelleen täynnä väkivaltaa. Raamattu heittää tämän totuuden vasten kasvojamme. Ne jotka eivät tunnista itsessään vääryyttä, ovat raamatun ensimmäisiä arvostelijoita. Mutta raamattu tekee muutakin kuin vain esittelee vääryyttä: se vangitsee ihmisen vääryyden ja muuttaa sen joksikin kauniiksi.

Matt. 10:21-23 kertoo ihmisten välisestä väkivallasta ja uskovia kohtaavasta vihasta: "...lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se joka kestää loppuun saakka, pelastuu." Saman voimme lukea myös Vanhasta testamentista, Miika 7:6.

Sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoittamisen aikoihin hallitsijoiden toteuttama väkivalta ja sen ihmisissä aiheuttama pelko olivat jokapäiväistä todellisuutta, eikä pakopaikkaa ollut. Yhtä väkivaltaista kuningasta seurasi toinen, ja taas toinen. Mutta raamattu vastaa väkivaltaan esittelemällä kuninkaan, joka ei ole väkivaltainen ja joka on mahtavampi kuin kaikki muut kuninkaat maan päällä. Näin ne, jotka kokevat kaiken aikaa hallitsijan tuottamaa väkivaltaa, saavat raamatusta tiedon, että on olemassa hallitsija, joka toimii toisin. Heille kerrotaan, että pahuus tulee saamaan palkkansa, vääryys hävitetään ja ne, jotka sitä harjoittavat, saavat tuomionsa. Jumala toimii omiensa puolesta. Ainoa asia, jonka pitäisi huolettaa sanoman kuulijaa, on se olenko minä itse tekoineni tuomion alaianen samoin kuin nuo väkivaltaiset kuninkaat. Kohtaako minuakin Jumalan tuomio?

Pelko synnyttää toivottomuutta, mutta raamattu vastaa: Teillä on toivo paremmasta.

Jotkut uskonnot, joista parhaiten tunnemme ehkä islamin, asettavat kansakunnat ja ihmiset toisiaan vastaan. Raamatun Jumala kuitenkin ilmoittaa olevansa kaikkien kansojen  ja ihmisten Jumala, joten häneen uskovat eivät voi nousta toista kansaa tai toista ihmistä vastaan. Jumala yksin on kaikkien tuomari. Jeesus lähetti apostolit ikäänkuin valtakuntansa suurlähettiläinä kaikkialle kertomaan, että on olemassa valtakunta, joka kulkee kaikkien kansojen yli ja läpi, ja se on rauhan valtakunta. Apostolien tehtävä oli kulkea ja saarnata tästä valtakunnasta. Jos heitä kuunneltiin, niin hyvä, mutta jos ei kuunneltu ja vastattiin väkivallalla (kuten Paavali Apt. 16:19-29), apostolit saivat lähteä pois seuraavaan kaupunkiin. Väkivaltaan ei saanut vastata väkivallalla. Jos pysyt uskollisena tälle opetukselle, se vie sinut Jumalan valtakuntaan. Tämä valtakunta on vasta tulossa, se ei ole vielä täällä, mutta lupaus siitä on, ja on ollut jo kauan.

Kärsimys, vaino ja syrjäytyminen ovat ihmisten kokemuksessa yleismaailmallisia. Kun Herra tulee takaisin maan päälle, silloin tullaan näkemään ovatko tekomme kunnioittaneet häntä vai ansainneet hänen vihansa. Kärsimykset tulevat olemaan todisteena siitä, olemmeko pysyneet kestävänä koettelemuksissa.
Meidän on myös hyväksyttävä se, että Jumalan antamat säännöt raamatussa ovat totuuden ja elämän säännöt, vaikka yhteiskunnassa olisivat vallalla kuinka vastakkaiset mielipiteet. Kristityn on pysyttävä uskollisena opetukselle vainon uhallakin.

On tärkeää tietää miten pelko ilmenee raamatussa. Jumalaa ja hänen tuomiotaan on yksin pelättävä. Kaikki muu on Jumalalle alisteista. Jos pelkäät kiusaajiasi, he saavat yliotteen sinusta. Jos pelkäät menettäväsi oman valtasi, olet oman valtasi orja. Asiat joita pelkäät, kontrolloivat sinua. Siksi jopa teini-ikäiset lapsesi, jotka kieltäytyvät tottelemasta sinua, ovat sinulle vaarallinen haaste: "Viisas se joka sanojaan säästää, järkevä pitää päänsä kylmänä"(Snl 17:27), ja "Joka taipuu kuriin, vaeltaa elämän tietä, nuhteista piittaamaton kulkee harhaan"(Snl 10:17).
Merja Merras

Länsimaiden arvot perustuvat raamattuun! (The values of Western Countries are based in Scripture!)

Luin lehdestä joku aika sitten erään tietäväisen poliitikon lausunnon, että länsimainen sivistys perustuu antiikin Kreikan ja Rooman ihanteisiin. Jos kristinuskollakin on joku osuus tähän, on se häviävän pieni. Näin puhuu ihminen, jolla ei ole raamatun eikä varhaisen kirkon käytäntöjen tuntemusta. Tosiasia on, että kaikki se, mikä meillä länsimaissa on yhteiskunnassa hyvää, perustuu raamattuun: tasa-arvo, ihmisen ainutlaatuisuuden kunnioitus, elämän kunnioitus, toisen ihmisen huomioonottaminen, koulutus, ja vieläpä sankarimyyttikin. Miten niin? No, minäpä kerron.

Ihmisarvo juontaa juurensa siitä, että raamatussa ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mutta ei minkä tahansa jumaluuden, vaan sen ainoan Luojan, joka on antanut ihmiselle maailman varjeltavaksi ja toiset ihmiset huolenpidon kohteiksi. Kun raamatun Jumalan ominaisuuksiin kuuluu rakkaus ja oikeudenmukaisuus, ihminen Jumalan kuvana on myös velvollinen noudattamaan niitä. Tämän varhaiskirkko ymmärsi harvinaisen selvästi. Lapsia ei enää voinut jättää heitteille, ja köyhiä ja sairaita tuli auttaa. Kreikassa ja Roomassa - Intiasta puhumattakaan -  oli ylenkatse yleisenä tapana. Intiassa siksi, ettei toisen ihmisen kohtaloon saa puuttua.

Entä tasa-arvo? Tunnetuin tasa-arvoon viittaava lause lienee: "Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal.3:28). Tässä kuitenkin puhutaan uskovista, jotka ovat yhtä Kristuksessa. Varsinaisesta ihmisten välisestä tasa-arvosta ei tässä ole kysymys. Sen sijaan voimme löytää tasa-arvon käsitteen tutusta lauseesta:"Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" tai Vanhan testamentin säädöksistä, esim. "Kohdelkaa joukossanne asuvia muukalaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuten itseänne..." (3.Moos. 19:34)
Tasa-arvossa on kuitenkin rajansa. Mies ei voi synnyttää eikä nainen siittää. Ihmisillä - kuten eläimilläkin - on omat tehtävänsä kokonaisuuden hyväksi eikä näitä voi muuttaa. Tätä tuntuisi nykymaailma kuitenkin kovasti yrittävän, esim. tasa-arvoisella avioliittolailla. Avioliitto on kahden tasa-arvoisen ihmisen, miehen ja naisen, välinen liitto lasten synnyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Avioliittoa ei perustettu rakkauden tähden, sillä rakkautta voi osoittaa jokaiselle ihmiselle, ei vain parisuhteessa.

Suvaitsevaisuutta taas ei ole missään päin maailmaa harrastettu ennen kristinuskoa. Jeesus sanoo: "Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin" (Matt.5:39). Tällä tarkoitetaan häpeän vastaanottamista, ei niinkään väkivaltaa. Jos joku on eri mieltä kanssasi ja osoittaa sen karkeasti, ei sinun pidä mennä mukaan, vaan annettava toisen pitää mielipiteensä, niin väärä ja vahingollinen kuin se mielestäsi onkin. Jeesus antaa esimerkin vastatessaan Pilatukselle: "Jos puhuin väärin, osoita mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?" (Joh.18:23)  Mutta jos joku haluaa sinun kannattavan raamatun vastaisia mielipiteitä, on sinulla oikeuss sanoa Ei!  "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä" (Apt. 5:29).

Koulutus on kristinuskon kaikkien ulottuville tuoma etu. Antiikin maailmassa vain vapaat (ja laiskat) ihmiset saattoivat keskustelun ja väittelyn avulla kouluttautua ymmärtämään maailmaa ja sen lainalaisuuksia. Orjat tekivät työt eikä heillä ollut aikaa minkäänlaiseen itsensä kehittämiseen. Vasta luostarilaitos ja myöhemmin reformaatio toivat lukemisen ja luetun ymmärtämisen kaikkien ulottuville. Miksi Intiasta on kuitenkin noussut paljon tietokone-eksperttejä ja muita korkeasti koulutettuja?  Koska siellä on Britannian hallinta-ajoista alkaen ollut kristillisiä kouluja ja yliopistoja, jotka ovat avoimia kaikille kykeneville, kansallisuuteen katsomatta. Intian uskonto ei ole kyennyt tuomaan mitään yllä mainituista eduista sen kansalle.

Kolmasosa maailman väestä tunnustaa ainakin nimellisesti kristinuskoa. Nousussa oleva islam on myös suuri uskonto, mutta vielä on kristillisellä lähetystyöllä tehtävää. Vielä on kansoja, jotka eivät ole osallisia kristinuskon mukanaan tuomista ihmisyyden arvoista.

Merja Merras

Mirhantuojanaiset Kristuksen haudalla (The myrrh-bearing women at the tomb of Christ)

Kun ajattelemme naisia Kristuksen haudalla, on meidän nähtävä silmiemme edessä pikemminkin ikonin kuva kuin kuva todellisuudesta. Ikoni pyrkii tekemään näkymättömän näkyväksi, jättämättä kuitenkaan hetkeksikään alkuperäistä raamatun "sanaa". Jos ikoni ei ole uskollinen raamatun sanalle, se ei ole ortodoksinen ikoni. Meidän tulee siis hylätä historian näky eikä ole tavoiteltava sitä todellisuutta, jossa Jeesuksen tyhjä hauta paljastui. Vaikka Jeesus oli historiallinen henkilö ja hänen ristinkuolemansa todellinen tapahtuma, ei siitä ole kirjoitettu historiankirjaa, vaan evankeliumi. Toisin sanoen sillä halutaan kertoa meille jotain muuta kuin historiankirjat voivat kertoa: "Nämä ovat kirjoitetut jotta te uskoisitte" (Joh.20:31).

Pyhät naiset Kristuksen haudalla -ikonissa voidaan kuvata joko Matteuksen, Markuksen, Luukkaan tai Johanneksen evankeliumeiden ylösnousemuskertomusta, ja kaikissa on eri määrä naisia ylösnousemuksen todistajina.

Miksi näin?  Kirjallisuudessa tekstillä on omat tarkoitusperänsä, jotka selviävät vain kokonaisuudesta käsin. Ensinnäkin: Raamatussa nainen esiintyy aina jonkun ryhmän edustajana. Tämän näemme selvästi Hoosean kirjan luvuissa 1 ja 2. Tytär Siion taas merkitsee pelastettujen ryhmää, taivaallisen Jerusalemin eli Siionin asukkaita.

Markuksen evankeliumi kirjoitettiin ensimmäisenä, aikana jolloin Jerusalemin temppeli oli vielä olemassa. Tämän evankeliumin mukaan haudalla oli kolme naista: Magdalan Maria, Maria Jaakobin äiti ja Salome. Nämä naiset edustavat omia ryhmiään. Evankeliumeissa Magdalan Maria - paremmin tunnettu Maria Magdalenana - on aina pakanakansojen edustaja. Maria Jaakobin äiti taas on kaikkien juutalaisten edustaja, hehän ovat Jaakobin suvun jälkeläisiä, ja  heitähän oli muuallakin kuin Juudeassa ja Jerusalemissa. Jerusalemin temppeliin lujasti kiinnittyneiden juutalaisten oli vaikeinta hyväksyä Jeesus Messiaana. Heitä edustaa Markuksen kertomuksessa Salome, sillä nimi sopii Salomon rakentaman temppelin yhteyteen. Näin Markuksen evankeliumi kertoo siitä, miten ylösnousemuksen todistajina olivat pakanakansojen, juutalaisten ja alussa myös ns. fundamentalistijuutalaisten edustajat.

Matteus laajensi Markuksen evankeliumia sen jälkeen kun temppeli oli tuhottu ja juutalaiset kokeneet vuosisataisen unelmansa rauenneen. Fundamentalistijuutalaiset eivät enää millään tasolla olleet mukana Jeesus-liikkeessä ja siksi Matteuksen evankeliumin mirhantuojanaisia on vain kaksi: "Magdalan Maria ja se toinen Maria".  "Se toinen Maria" edusti juutalaiskristittyjä, sitä joukkoa kristikunnassa, joka väheni jatkuvasti pakanakansojen tullessa suurin joukoin mukaan.

Luukkaan evankeliumissa naisten nimet on kerrottu toisella tavalla. Naisia tuli haudalle, mutta ne, jotka kertoivat näkemästään apostoleille, olivat "Magdalan Maria ja Johanna ja Maria, Jaakobin äiti ja muuta naiset heidän kanssaan".  Johanna on uusi nimi tässä evankeliumissa. Johanna on Johannes -nimen feminiinimuoto, ja molemmat merkitsevät "Herra on armollinen".

Johanneksen evankeliumissa tapaamme Kristuksen haudalla vain yhden naisen, Magdalan Marian. Hän edustaa Paavalin perustamaa yhteisöä, joka oli avoin kaikille uskoville. Tämä yhteisö eli kirkko oli ja on ainoa ylösnousemuksen sanoman eteenpäin viejä maailmassa.

Merja Merras

Jumalan poika, Daavidin poika, ihmisen poika? (God's Son, David's Son, Son of man?)

Jeesukselle on annettu Uudessa testamentissa kaikki nämä nimet. Miten ne eroavat toisistaan ja mitä ne oikeasti merkitsevät?  Asiaa on tarkasteltava kokonaisuutena eikä vain yhden raamatunkohdan mukaan.

Jumalan poika -nimitys kuului hellenistisen  ja roomalaisen ajan kuninkaille. Kuningas oli saanut valtansa kaupunkinsa jumalalta, ja kuninkaan katsottiin olevan tuon jumalan poika. Hän oli vastuussa jumalalle toimistaan, ja jos toimet eivät miellyttäneet jumalaa, tämä saattoi suuttua ja tuhota kaupungin ja kuninkaan sen mukana. Tuon ajan maailmassa oli vain kuninkaita, pappeja ja tavallisia ihmisiä.

Jeesuksesta käytetään paljon nimitystä ihmisen poika vastineena tuolle kaikkien tuntemalle kuninkaalliselle nimitykselle. Ihmisen poika on sama kuin ihminen.Tällä tahdotaan alleviivata sitä, että Jeesus ei ollut syntynyt kuninkaaksi, vaan hän oli vain ihminen, kuin kuka tahansa. Maan päällä kuningasta ei tarvita mihinkään, koska Jumala itse on kuningas, kaiken luomakunnan Herra (1.Sam.8). Vanhan testamentin alkuluvuissa jo tehdään selväksi, että Jumala Kaikkivaltias on kiinnostunut vain tavallisista ihmisistä, ei kuninkaista, joiden valta on häilyvää.

Matteuksen evankeliumin alkuluvussa Jeesus osoitetaan Daavidin suvusta nousseeksi, eli hän oli Daavidin poika. Jumala oli  luvannut kuningas Daavidille dynastian ikuisiksi ajoiksi (2.Sam 7:11-16). Kun Daavid esittää halunsa rakentaa Jumalalle temppeli (bet), hän saa vastauksen, ettei Jumala tarvitse sellaista, mutta sen sijaan Jumala rakentaa Daavidille (kuningas)huoneen (bet), ja vahvistaa sen ikuisiksi ajoiksi: "Sinun valtaistuimesi on oleva iäti vahva". Luvattu Messias tulee syntymään siis Daavidin suvusta. Enkeli Gabriel vahvisti tämän ilmoituksellaan Marialle: "Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen - hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:32-33). Daavidin poika merkitsee siis raamatussa aina Messiasta, odotettua "kuningasta", jonka valtakunta tulisi olemaan ikuinen. Se vain oli vaikea ymmärtää, ettei tuo valtakunta tulisi olemaan maanpäällinen, vaan taivaallinen.

Messiaan kuninkuus ei lopulta ole sitä, että hän on Daavidin poika, vaan pikemminkin sitä, että hän on ihmisen poika. Toisin sanoen Jeesus ei ollut pelkältä syntyperältään - mitään tekemättä - oikeutettu Messiaan rooliin, vaan hänen tehtävänsä tavallisena ihmisenä oli opettaa kansaa. Ja opettajana hänen tuli itse täyttää kaikki se minkä hän toisille opettaa. Tämähän on hyvän opettajan tunnusmerkki. Ja tämän Jeesus teki.

Kaikki kolme Jeesuksen nimitystä huipentuvat hänen ristinkuolemaansa. Ihmisenä hän kuoli tuskallisen kuoleman. Jumalan poikana hän täytti Isänsä tahdon, ja Daavidin poikana hänet korotettiin Daavidin dynastian päätepisteeksi, siis asemaan, johon hän itse ei ollut pyrkinyt, mutta johon hänet oli valittu, jotta ihmiskunta voisi päästä kuoleman pauloista.

Mistä tämän tiedämme? Sen todisti meille sadanpäällikkö seistessään ristin juurella ja huudahtaessaan: "Totisesti tämä oli Jumalan poika!" (Matt. 27:54) Mistä sadanpäällikkö sen tiesi? Sadanpäällikkö oli upseeri, sadan sotilaan komentaja, ja hän oli tavannut Jeesuksen aikaisemminkin. Jeesus oli parantanut hänen palvelijansa vain sanallaan (Matt. 8:5-13). Nyt tuo upseeri näki, miten Jeesus täytti lähettäjänsä käskyt viimeiseen asti. Hän oli saanut tehtävän kärsiä ja kuolla, ja hän teki sen aivan kuin sotilas tekee sen mitä upseeri käskee. Sadanpäällikkö ajatteli: Jos tällä miehellä on valta parantaa sairaita pelkällä sanallaan, ja hän tottelee lähettäjänsä käskyä loppuun asti, ei hän voi olla muuta kuin Jumalan poika, hänen lähettämänsä.
Tämän haluaa tarina meille kertoa.

Kirkon myöhemmässä traditiossa tälle sadanpäällikölle on annettu nimi Longinus, joka on todennäköisesti latinalaistettu muoto kreikan kielen keihästä tarkoittavasta sanasta longkhe.   Apostolien teoissa voimme lukea sadanpäälliköstä nimeltä Cornelius (Apt.10). Molempien sotilaiden tarinalla on tekstissä sama tarkoitus: Ristin luona sadanpäällikkö liittyy messiaaniseen yhteisöön uskonsa perusteella. Cornelius taas liittyy siihen tulemalla ateriayhteyteen Paavalin seurakunnan kanssa.

Olivatko nämä upseerit yksi ja sama henkilö tai ylipäätänsä historiallisia olentoja, ei ole oleellista. Vain tarinalla ja sen opetuksella on merkitys. Kirkon perimätiedossa on evankeliumin tarinaa jatkettu siten, että molemmista tulee piispoja ja he kärsivät itsekin marttyyrikuoleman. Tällä tahdotaan kertoa se alkukirkon - ja vieläpä nykyhetkenkin - todellisuus, että marttyyrikuolema on lähellä jokaista, joka tunnustaa julkisesti uskonsa.

Merja Merras

 

Mitä ajatella raamatun 500 ja 900 vuotta vanhoista ihmisistä? (What should we think of men of 500 and 900 years in Scripture?)

Olemme vastikään saaneet lukea maailman vanhimmasta ihmisestä, 116 vuotiaasta japanilaisesta naisesta, joka ratkaisee yhtälöitä ja muutenkin näyttää kuvassa varsin pirteältä. Samoihin aikoihin saimme kuulla tiedemiehen arvion, että ihminen voisi periaatteessa elää hyvinkin 120 vuotiaaksi. Näin toteaa myös raamattu: "Olkoon siis hänen elinikänsä enintään 120 vuotta" (Gen 6:3).

Mutta ennen tätä 6. luvussa tapahtunutta ihmisiän rajoittamista raamattu levittää eteemme monia henklöitä, joiden iäksi mainitaan kaksisataa, viisisataa tai jopa yhdeksänsataa vuotta. Miten tähän tietoon tulisi suhtautua? Tiedämme hyvin, että raamattu on kirjallisuutta, ei tarkkaa historiaa, joten nämä luvut tulee nähdä osana tarinaa; ne kertovat meille jotain.

Adamin jälkeläisten ylipitkät elinajat (Gen. 5) ovat todennäköisesti vastine Sumerin, Akkadin ja Babylonian kuningaslistoille, jotka hyvin tunnettiin raamatun kirjoittamisen aikoina, ja joissa esiintyy kuninkaitten ylipitkiä hallituskausia. Kuninkaat olivat aina jumalan poikia, paikallisen jumalan valtaan asettamia. Mitä mahtavampi ja pitkäikäisempi joku kuningasdynastia on ollut, sitä mahtavammalta näyttää sen jumala. Kun joku kansakunta alkoi levittäytyä ja tulla vahvaksi, se ei halunnut esiintyä nousukkaana historian näyttämöllä, vaan se halusi perustella olemassaolonsa aikaisempien vanhojen legendojen avulla. Sumerin pitkät kuningaslistat ulottuivat kauas myyttiisin aikoihin, jolloin hallitsijoiden sanottiin eläneen satoja vuosia. Raamattu ikäänkuin parodioi näitä mahtailuja.

Raamatussa halutaan sivuuttaa jumalat, kuninkaat ja heidän itsekkäät toimensa. Heidän tilalleen asetetaan ihminen. Halutaan osoittaa, etteivät maan päälliset tapahtumat ole kuninkaitten ja heidän takanaan operoivien jumalien ansiota, vaan ne ovat ihmisen ja hänen sukunsa aikaansaamia. Jumala siunaa ihmisen suvun jatkumisen heti raamatun alussa. Kun kuninkaat esitetään muinaisuudessa ikivanhoina, raamattu puolestaan esittää useat ihmiset ikivanhoina. Ihmisdynastialla on lisäksi yksi etu verrattuna kuningasdynastiaan: kuninkailla oli aina uhkana perimyssodat, jotka joskus ovat hyvin verisiä. Tällaisesta voimme lukea esim. Daavidin valtaannousun yhteydessä (2.Sam. 2-4). Mutta ihmisen suvun jatkumisen varmistaa esikoinen ja siitä suku jatkuu rauhanomaisesti. "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän loi heidät..."(Gen. 1:27). Eli siis: Jumala on ainoa kuningas ja kaikki ihmiset ovat hänen kuvinaan vastuussa hänen luomakunnastaan. Siihen ei tarvita kuningasta.  Kun Adam kuolee, hänen esikoisensa Set asetetaan samanlaiseen asemaan kuin Adam oli ollut: "Kun Adam oli 130 vuoden vanha, syntyi hänelle poika, joka oli hänen kaltaisensa, hänen kuvansa, ja hän antoi hänelle nimen Set" (Gen. 5:3). Vaikka Adam kuolee, hänen jälkeläisensä perivät automaattisesti hänen asemansa eikä perimyssotia ole.

Näin Adamin suku jatkuu, ja tarinassa jokainen sen jäsen elää satoja vuosia kuten kuninkaat muinoin. Viimein tullaan Henokiin, josta kerrotaan: "Kun Henok oli elänyt 65 vuotta, hänelle syntyi Metuselah. Metuselahin syntymän jälkeen Henok eli kaikkiaan 365 vuotta. Hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen" (Gen.5:21-24). Henokin nimi tarkoittaa omistautunut (Jumalalle). Henokin ikä on sama kuin vuodessa on päiviä, ja se merkitsee, että hän eli täyden elämänajan omistautuen nimensä mukaisesti Jumalalle. Kahdesti sanotaan, että hän vaelsi - toisin sanoen eli - Jumalan tahdon mukaisesti, ja siitä johtuen hän ei kuollut, vaan hän meni asumaan Jumalan luo. Näinhän oli tarkoitus asioiden mennä ennen syntiinlankeemusta, sillä vasta syntiinlankeemus toi kuoleman ihmissuvulle. Henokin ainutlaatuisuus käy ilmi siitäkin, että hän on sukuluettelon seitsemäs jäsen, ja luku seitsemän tarkoittaa jumalallista täydellisyyttä. Luku kymmenen taas on inhimillisen elämän täysi luku, ja sen saa sukuluettelossa Nooa.

Henok on Adamin korjaava vastapari. Siinä missä Adam syntiinlankeemisellaan toi maailmaan kuoleman, siinä Henokin elämäntapa tuli osoittamaan, että kaiken elämän jatkumisen takeena on vain Jumalan tahdon noudattaminen. Henok ei kuollut kuten Adam ja hänen muut jälkeläisensä, vaan hän siirtyi suoraan Jumalan luo. Henokin tavalla eli myös Nooa, joka selvisi vedenpaisumuksesta, sillä hänenkin sanotaan vaeltaneen Jumalan tahdon mukaisesti (6:9). Nooa ei kuitenkaan lopulta saanut Henokin palkkaa, vaan juopumus koitui hänelle synniksi. Kaikki synti saa alkunsa siitä, käytämmekö Jumalan meille antamia lahjoja oikein vai väärin. Näin Adamin kohdalla, ja näin myös Nooan kohdalla. Jos hän ei olisi maannut juopuneena ja alastomana teltassaan, ei hänen poikansa Haam olisi joutunut lain rikkojaksi. Mutta tämä onkin jo toinen stoori.

Merja Merras

Lisää aiheesta: Paul Nadim Tarazi, Genesis: A Commentary. The Chrysostomos Bible. Ocabspress  2009.

Kuka kirjoitti kirjan valmiiksi? (Who wrote the book such as we now know it?)

Emme kai koskaan saa tietää, kuka tai ketkä kirjoittivat Vanhan testamentin tekstit yhtenäisen kertomuksen muotoon. Tieteessä esitetään kaksi ajankohtaa mahdollisina: toinen on Persian vallan aika 400-luvulla eKr ja toinen on hellenistinen aika 200-luvulla eKr. Itse kallistun jälkimmäiseen seuraavista syistä: Aleksanteri Suuren jälkeisessä hellenistisessä maailmassa 300-luvun lopusta alkaen kansakunnat joutuivat tekemisiin toistensa kanssa entistä enemmän ja yleiskielet aramea ja kreikka olivat lähes kaikkien ulottuvilla. Mutta samalla oli uhkana kreikkalaisen monijumalaisen uskonnon ja ylemmyydentuntoisen kulttuurin leviäminen kaiken yli. Raamatun tekstistä kuultaa läpi anti-kreikkalaisuus. Daavid ja Goljat tarinassa esitetään suuri ja mahtava Goljat "kuuden kyynärän ja vaaksan" pituiseksi (3 metriä 20 senttiä!), ja hän esittää selvästi kuningas Aleksanteri Suurta, jonka myös kerrotaan olleen pitempi muuta kansaa. Hellenistinen maailma oli uhkana seemiläiselle paimentolaiselämälle ja sen tukahduttaminen sai aikaan Vanhan testamentin kirjoittamisen.

Meillä Suomessa näyttää vieläkin olevan vallalla käsitys raamatusta historiallisena kirjana, vaikka tieteessä tämä on jo hylätty. Raamattua pidetään ennen kaikkea kirjallisuutena, ja kirjallisuuden tehtävänä on kertoa tekijänsä käsitys valitun aikakauden tapahtumista. Historiaa ei noina aikoina ollut edes olemassa; oli vain kronikkoja ja kuningasluetteloita, joissa mahdollisesti kerrottiin mitä kukin kuningas oli hallituskaudellaan saanut aikaan. Siksi on turhaa lähteä etsimään esim. Siinain erämaasta valitun kansan reittiä Egyptistä Kaanaan maahan. Se on kertomus, jolla tekijä haluaa kertoa meille jotain. Sama koskee muutakin Vanhan testamentin materiaalia. Sillä ei ole mitään merkitystä, onko jokin tapahtuma todella tapahtunut vai ei. Vain teksti on oleellinen ja sen sanoma, sillä Jumala itse teki siinä selväksi oman tahtonsa siitä, miten ihmisten tuli elää maan päällä. Eikä vain juutalaisen kansan, vaan maailman kaikkien kansojen, koska hän on ne kaikki luonut. Tästä ei ole epäselvyyttä Vanhan testamentin alkuluvuissa eikä myöhemminkään. Tosin israelilaiset eivät pyrkineet maailmanherruuteen, ainoastaan siihen, että heidän Jumalansa tulisi kaikille tunnetuksi.

Näin alettiin luoda tekstiä vaihtoehdoksi kreikkalaisten maailmanselitykselle. Nuo juutalaiset vanhat ja viisaat porteissa olivat nähneet, miten kuninkaanpalatsin ja jumalan temppelin välinen yhteys johti vain sotaan ja sortoon. Kuningas etsii aina omaa ja dynastiansa etua, niin kuin näemme monissa raamatun kirjoissa ja vaikkapa nykypäivän Syyriassa. Mitä siis tilalle?

Vanhat ja viisaat olivat nähneet ja kokeneet tuon saman hedelmällisen puolikuun alueen paimentolaisten elämää. Siellä heimon vanhimmalla on ainoa auktoriteetti, jota hän käyttää vain elämän säilyttämiseksi heimossaan. Jos joku rohkeni nousta tätä auktoriteettia vastaan, hänet potkaistiin teltasta pihalle ja erämaassa häntä odotti varma kuolema. Ne jotka alistuivat, näkivät toiminnan mielekkyyden, ja saivat osansa heimon hyvinvoinnista. Raamatun käskyt ja säännöt on rakennettu tällaisen elämäntavan  pohjalle. Hyvä paimen on läpi raamatun kulkeva punainen lanka ja siinä on selvä viite siihen, miksi Vanha testamentti kirjoitettiin. Hyvä paimen vie laumansa virvoittavien vetten tykö, jossa ne saavat levätä. Tämä sama kuva siirtyy luontevasti Uuteen testamenttiin. Jeesus sanoi: "Minä olen se hyvä paimen ja minä tunnen omani" (Joh.10).

Mutta olisiko meillä mitään johtolankaa siihen, kuka tai ketkä kirjoittivat Vanhaa testamenttia?
Yksi valistunut arvaus voisi olla, että ainakin yksi tekstin kirjoittaja on ollut profeetta Hesekiel. Hänelle annettiin kirjakäärö, jonka hän söi, ja " se maistui suussani makealta kuin hunaja". Hänet lähetettiin puhumaan kirjakäärön sanat israelilaisille. Hesekielille näytettiin Jumalan kirkkaus ja myös se, miten tuo kirkkaus eli Jumalan läsnäolo poistui uskottomasta Jerusalemista (Hes. 10). Myös muut kansakunnat saavat tuomionsa. Israel kuitenkin armahdetaan "minun pyhän nimeni tähden" ja johdatetaan uuteen Jerusalemiin, jonka nimenä on oleva "Herra on täällä" (Hes. 48:35). Tämä on viittaus siihen, että tuo uusi loistava kaupunki ei ole enää maallinen Jerusalem, vaan taivaallinen, jossa Herra on, ja johon kaikki Jumalaa palvelevat  kansakunnat - ei vain Israel - kootaan kuoleman jälkeen. Vanhan testamentin viimeiset sanat ennustavat tulevaa: "Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen." (Mal. 3:24)

Merja Merras

Viisauskirjallisuus - Suuren Paaston lukuohjelma (Wisdom literature - the readings of the Great Lent)

Suuri Paasto alkaa troparilla: "Herra, viisauteen ohjaaja, ymmärryksen antaja..." ja tähän teemaan liittyen luetaan Suuren Paaston aikana päivittäin Sananlaskujen kirjaa. Raamatun viisauskirjallisuus kösittää Jobin, psalmit, Sananlaskut, Saarnaajan, Laulujen laulun ja Septuagintassa lisäksi Salomon Viisauden ja Siirakin viisauden kirjan.
Sananlaskuista tunneetuin on ehkä "Herran pelko on viisauden alku" (San.9:10), ja tässä on kysymys siitä, miten palvelijan tulee toimia herransa edessä: hänen tulee osoittaa tottelevaisuutta ja kunnioitusta, ei peloissaan matelemista.

Viisautta ei mikään filosofia tai tiede voi korvata, sillä viisaus on sidoksissa elämään itseensä. Sanan huoleton käyttö on hämärtänyt mielistämme sen alkuperäisen merkityksen. "Onpa viisas lapsi", kuulee joskus sanottavan, mutta tämä on täysin pitämätön väite. Viisaus ei ole sama asia kuin älykkyys tai nokkeluus, sillä viisaus on olemukseltaan sidoksissa elämän kulkuun. Vain vanha voi olla viisas, sillä hän on nähnyt elämän menon ja oppinut siitä. Kaikki vanhat tosin eivät ole viisaita, koska elämänsä voi viettää myös huvitellen ja vastuuta tuntematta. Mutta yleensä ihminen on iän mukana tullut huomaamaan, että kesää seuraa talvi, ja jos ei talveksi ole kerätty ruokaa, seuraa siitä menehtyminen talven mittaan. Tätä viisautta ei nuori vielä tiedä, ja siksi se on hänelle opetettava, jotta hän pysyisi hengissä talvikauden ylitse. Meidän aikanamme tämä tuntuu liioittelulta, mutta muinaisina aikoina se oli vankkaa viisautta, jota ei sopinut ylenkatsoa. Monien muidenkin arkipäivän asioiden merkitys kirkastuu ihmiselle vasta vanhuudessa, jolloin voi olla jo myöhäistä alkaa korjata niitä. Siksi "muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat" (Saarn 12:1).

Viisauslauselmia on kerätty raamattuun, sillä viisaustradition alkuperä on heimoyhteisössä. Mutta viisaus yksin ei pidä yhteisöä pystyssä. Tarvitaan myös auktoriteetti, joka valvoo  viisasta elämäntapaa. Erehdys ja väärä toiminta eivät voi tulla kysymykseen, sillä sellainen johtaa vain katastrofiin ja tuhoon. Siksi heimoyhteisön tärkeä koossa pitävä voima on ollut heimon vanhin tai vanhinten neuvosto.

Viisaus ei myöskään ole mitenkään uskontoon sidottu asia. Se ei ole kristillistä sen enempää kuin juutalaistakaan, eikä buddhalainenkaan elämäntapa voi sitä  korvata. Viisaus on humaanisuutta sanan parhaimmassa merkityksessä. Viisaus on samaa kaikkialla missä on inhimillistä elämää. Jos joku lause on viisautta täällä, se ei voi olla hulluutta tuolla, vaan se pitää paikkansa myös muualla kuin se on lausuttu. Viisauslauselmia opetettiin kuninkaan pojille, jotta he pystyisivät hallitsemaan, vaikkei heillä vielä elämänkokemusta ollutkaan. Jumalan lahjat hallitsijalle voivat olla vain laki ja viisaus, ja näiden avulla olisi kuninkaan tarkoitus hallita valtakuntaansa.

Kreikkalaiset istuivat mielellään kylpylöissä pohdiskelemassa elämän menoa ja politiikkaa. Siellä käsiteltiin myös elämän kulkuun kuuluvia asioita. Kreikkalaisten filosofien lanseeraama elämänviisaus on nykyisin aika suosittua, mutta se poikkeaa raamatun viisaudesta vain siinä, että filosofiassa ihminen on kaiken mitta, kun taas raamatussa Jumala on viisauden lähde, ymmärryksen antaja. Jos ihminen oppiikin elämänsä kulussa inhimillisen elämän lainalaisuudet, hän ei voi kuitenkaan käsittää kaikkea. Jumalan yksin on viisaus ja valta luomakuntansa ylitse, ja hänen tahdostaan asiat menevät joskus siten, ettei meidän käsityskykymme siihen riitä. Yllättävät kuolemat, maanjäristykset, tulvat  ja muut ovat hänen hallinnassaan, ei ihmisten. Olisin valmis myös sanomaan, että hän hallitsee myös ilmastonmuutosta, eivät ihmiset pienine tekoineen.

Merja Merras